tammi 29

Liiton vastine Kari Raiviolle

Kansleri Kari Raivion kirjoitus (HS 23.1 Mielipide)[1] on herättänyt paljon keskustelua, syystäkin. Monet opiskelijajärjestöt ovat jo ottaneet kirjoitukseen kantaa, ja näin haluaa tehdä myös Historian opiskelijain liitto.

Toisin kuin kansleri Kari Raivio väitti (HS 23.1 Mielipide), töissä käyminen ei tee opiskelijoista löperöitä. Nyky-yhteiskunnassa opiskelun ohessa töiden tekeminen on monissa tapauksissa perus toimeentulon edellytys. Opintotuki on jäänyt selvästi jälkeen todellisista elinkustannuksista.

Raivion mielestä opintolaina on se ensisijainen keino, jolla opiskelijoiden tulisi rahoittaa elämisensä. Kuinka kukaan voi olettaa, tai melkein jopa velvoittaa, opiskelijoiden elävän velaksi tässä talous- ja työllisyystilanteessa, jos vaihtoehtojakin on tarjolla? Ei velaksi elämistä edellytetä muiltakaan ihmisryhmiltä, päinvastoin kehotetaan vastuulliseen taloudenhoitoon. Miksi opiskelijoiden pitäisi olla poikkeus? Siksikö, että heidän taloudellinen hyötypotentiaali yhteiskunnalle konkretisoituu vasta valmistumisen jälkeen?

Töissä käyminen myös valmistaa opiskelijoita tulevan työelämän haasteisiin. Työpaikkoja haettaessa painotetaan aina työkokemuksen merkitystä. Kovin monella opiskelijalla ei ole ollut mahdollisuutta kartuttaa työkokemustaan muuten kuin satunnaisilla pätkätöillä kesäisin, ja nämäkin työpaikat ovat näin laman aikana kiven alla.

Olisiko se kenenkään etujen mukaista, että yliopistosta valmistutaan hieman nykyistä nopeammin ja suoraan työelämään (hyvässä tapauksessa), tai suoraan työttömäksi (huonossa tapauksessa), ilman minkäänlaista kokemusta siitä mitä työelämä käytännössä on ja mitä työmarkkinoilla pärjäämiseen vaaditaan?

Ajankäytön hallinta on toki haastavaa jos käy opiskelujen ohessa myös töissä. Millä perusteella tämä tekee opiskelijoista löperöitä? Työn ja opiskelun yhdistäminen päinvastoin vaatii huomattavasti enemmän hommia, kuin pelkkä opiskelu.

Opiskelijat ovat siis valmiita näkemään paljon vaivaa tehdäkseen ” matalapalkkahommiin, joita muualla tekevät lähinnä maahanmuuttajat”. Moni saattaisi kutsua tätä jopa ahkeruudeksi, Raivion mielestä kyse on lähinnä vaan laiskottelusta opiskelujen kustannuksella.

Suomi kuitenkin pärjää aina hyvin kun eri korkeakoulujen tasoja vertaillaan kansainvälisesti. Esimerkiksi Helsingin yliopisto oli koulutusyhtiö Quacquarelli Symondsin vuoden 2012-2013 korkeakouluvertailussa sijalla 69, ollen samalla pohjoismaiden kolmanneksi korkeimmalle rankattu korkeakoulu.[2] Vuoden 2014-2015 vastaavassa vertailussa Helsingin sijoitus on noussut vielä kahdella pykälällä, lisäksi Aalto yliopisto, Oulun yliopisto, Itä-Suomen yliopisto, Tampereen Teknillinen yliopisto ja Åbo Akademi ovat nostaneet sijoitustaan.[3] Listauksessa mukana olevista yliopistoista kuusi yhdeksästä on nostanut sijoitustaan vertailussa viimeisen kahden vuoden aikana. Ei huono saavutus löperöiltä korkeakoulu opiskelijoilta.

Mielestämme valmistumisaikojen venyminen ei siis johdu siitä, että opiskelijat menevät yli aidan matalimmasta kohdasta, kuten Raivio sanoi. Päinvastoin, suomalaiset opiskelijat ovat ahkeria ja valmiita tekemään töitä, joita edes monet työttömät eivät tässä maassa halua tehdä. Tämä ei varmasti voi olla huono asia tulevaisuuden kannalta? Jos ongelmiin ja epäkohtiin halutaan puuttua, olisiko aika käydä asiallista keskustelua, eikä tuomita kaikkia opiskelijoita laiskoiksi ja löperöiksi?

 

Historian opiskelijain liiton puolesta,

Opiskelijoiden edunvalvontavastaava

Pekka Pohjola

tammi 27

Heikki Laurilan vastaus Kari Raiviolle

Helsingin Yliopiston entinen kansleri Kari Raivio syytti 23.1. Helsingin Sanomien yleisönosastolla opiskelijoita kieroutuneesta opiskelukulttuurista: Opiskelijat käyvät töissä, opinnot venyvät, motivaatio on heikko ja hyviä arvosanoja ei tavoitella. Vaikka opiskelijajärjestöt ovat jo vastanneet Raivio kritiikkiin, otan nyt teemaan itsekin kantaa.

 

Ensinnäkin, Raivio tekee mielestäni virheen kirjoittaessaan opiskelijoista aivan kuin he olisivat yhtenäinen joukko löperösti opiskeluun suhtautuvia nuoria. Yleistämällä Raivio häilyttää eri tieteenalojen välisiä eroja, sillä todellisuudessa esimerkiksi turkulaiset kauppatieteilijät ja humanistit opiskelevat aivan erilaisissa maailmoissa. Käsittääkseni kauppatieteilijät opiskelevat paljon koulumaisemmin kuin humanistit. Kauppatieteilijät myös kilpailevat arvosanoistaan enemmän kuin humanistit, ja villit huhut kertovat että kilpailu johtaa ajoittain epäsolidaariseen käyttäytymiseen kauppatieteilijöiden keskuudessa.

 

Suurin osa tuntemistani opiskelijoista on rationaalisia. Joudumme pohtimaan mihin suorituksiin kannattaa sitoutua ja panostaa, mistä kurssista taas kelpaa heikompi arvosana. Omassa ajattelussani esimerkiksi ns. virkamiesruotsin suorittamiseen kannattaa panostaa paljon enemmän kuin poliittisen historian perusopintojen kirjatenttiin. Syy ruotsin preferointiin on yksinkertainen: virkamiesruotsin arvosana ratkaisee rekrytointitilanteessa todennäköisesti enemmän kuin kirjatentistä saatu tulos.

 

Toisin kuin Raivio uskoo, varsin moni tuntemani opiskelija suhtautuu opiskeluun intohimolla ja he ovat myös motivoituneita. Esimerkiksi kanssani samaan aikaan yliopistossa aloittanut Reetta Ilo kävi Japanissa vaihto-oppilaana. Motivaatio japanin kielen oppimiseen oli kova, se johdatteli toverin Ilon mm. kilpailemaan japaninkieliseen puhekilpailuun. Omaan pro graduuni suhtaudun suurella intohimolla: aiheeni kiinnostaa minua aidosti ja haluan tutkielmalleni hyvän arvosanan.

 

Menestyjien lisäksi yliopistoissa on toki niitäkin jotka suhtautuvat opiskeluun löysemmin. Raivion tapaan en kuitenkaan usko että kaikkia heitä vaivaa laiskuus vaan monet muut ongelmat. Esimerkiksi viime syksylläuutisoitiin siitä, miten opiskelijoiden mielenterveysongelmat ovat sekä lisääntyneet että vaikeutuneet. En oikein usko, että työssäkäynnin lopettaminen auttaisi; sehän vain lisäisi huolta omasta toimeentulosta. Toisaalla myös opiskelutaitojen heikko hallinta voi hidastaa opintoja. Ensimmäisenä opiskeluvuotenani minun piti suorittaa kaksi valtio-opin noin 1000-sivuista kirjatenttiä. Silloisilla opiskelutaidoillani ne tuntuivat mahdottomilta tehtäviltä, ja jäivät myös tekemättä. Nyt muutaman vuoden harjoittelun jälkeen uskon selättäväni fuksivuonna kauhua herättäneet kirjat. Kolmanneksi yliopistojen rakenteet tuottavat myös hidasteita: Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa voi hyväksyttää maisterivaiheen opintosuunnitelman kahdesti vuodessa järjestettävissä sessioissa. Jos opiskelija ei syystä tai toisesta pääse hyväksyttämään suunnitelmaansa, ei hän myöskään pääse jatkamaan opinnoissaan.

 

Sunnuntaina 25.1. Helsingin Sanomat julkaisi kolumnin jossa käsiteltiin yhtä yliopisto-opiskelun kompastuskiveä. Ann-Mari Huhtanen käsitteli kolumnissaan aivojen moniajoon liittyviä ongelmia. Hän viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan useamman asian tekeminen samaan aikaan alentaa älykkyysosamäärää ja alentaa tuottavuutta 40%. Mielestäni yliopisto-opiskelu on aivojen moniajoa pahimmillaan. Esimerkiksi keväällä 2013 suoritin 34 opintopistettä yhdeksällä eri kurssilla tai kirjatentillä. Keskimäärin jokainen suoritus oli siis 3,7 opintopisteen arvoinen. Muistan opiskelun olleen hätäilyä ja riman alittamista, selviytymistä. Keväällä 2014 olin Englannissa ja suoritin 30 opintopistettä kolmella kurssilla. Työmäärän ollessa suurempi aivojen moniajoa oli kuitenkin vähemmän, joten opiskelua oli helpompi hallita. Ilokseni olenkin huomannut, että ainakin Turun historia-aineissa ollaan siirrtytty kahden, kolmen opintopisteen kursseista viiden pisteen kokonaisuuksiin.

 

Toinen opintojen kompastuskivi on mielestäni opinto-ohjaus sekä lukiossa että yliopistossa. Tein itse muutaman harha-askeleen sivuaineisiin ensimmäisinä opiskeluvuosina, siis aikana jolloin kuvittelin että minusta tulee keskiajan tutkija. Korjausliikkeet venyttävät tutkintoni kuuteen, seitsemään vuoteen.

 

Valmistuessani olen (toivottavasti) pätevä opettamaan kolmea ainetta peruskoulussa ja lukiossa. Käsittääkseni uusissa opetussuunnitelmissa tullaan lisäämään oppiaineiden rajoja ylittävää opetusta. Tähän suhteutettuna maantieteen, valtio-opin sekä historian ymmärtäminen vastaa tulevaisuuden tarpeisiin.

 

Vaikka opintoni Kari Raivion pettymykseksi venyvätkin, en koe tehneeni yhtään opintopistettä turhaan. Koskaan kun ei tiedä mikä on onneksi tai hyödyksi.

 

Julkaistu Tiedon portailla -blogissa 26.1.2015 http://tiedonportailla.blogspot.fi/ (alkuperäinen otsikko Vastaukseni Kari Raiviolle)

 

Heikki Laurila

Kritiikki ry

 

 

tammi 13

MIKROHISTORIA!

HOLin blogia on aika ajoin käytetty häikäilemättömästi palvelemaan kirjoittajan propagandistisia tarkoitusperiä, joten jatkuvuuden nimissä olen pakotettu jatkamaan samalla linjalla. Vaikka blogeihin ei tulisi koskaan päästää historianfilosofista metodologian jauhantaa, haluan kuitenkin pitää pienen mainostuspuheen mikrohistoriasta siinä realistisessa toivossa, että kaikki HOL-blogia lukevat opiskelijamassat tekevät kandinsa tai gradunsa viitoittamani tien mukaisesti.

 

Kyllä mikrohistoria! Se välimerellisten kansojen metodologinen revanssi, jota on pidetty niin kertomuksen paluuna historiaan kuin nyrkin heristämisenä kvantitatiivista tutkimusotetta päin. Mikrohistoria hämmentää lukijaansa yhtä usein kuin se huvittaa. Mikrohistorioitsija ei suinkaan oleta, että suuren skaalan selitykset vaatisivat makrotason otetta. Ehei, mikrohistorioitsija lukee yhden oikeusjutun asiakirjat ja sitten todistaa, että kyllä se yleiseurooppalainen talonpoikaiskulttuuri oli olemassa!

 

Tässä vaiheessa olet varmaankin jo alkanut kirjoittaa mikrohistoriallisen tutkimussuunnitelmasi ensimmäistä versiota. Siispä on aiheellista antaa neuvo tai pari mahdollisista kommervenkeistä joita taantumukselliset historianharjoittajat voivat pääsi menoksi miettiä. Jos gradusemman ohjaaja jossain vaiheessa tutkimussuunnitelmasi selostusta näyttää heräävän akateemisen maailman marinoimasta tokkurasta ja kohdistaa sinuun kyseenalaistavan kulmankurtistuksen, älä menetä hermojasi vaan vedä esille poikkeuksellisen tyypillisyyden käsite. Tässä vaiheessa on hyvä myös käyttää mahdollisimman paljon sivistyssanoja siinä toivossa, että tutkimussuunnitelmasi lukematta jättänyt opponoija hämmentyy niin paljon, ettei ymmärrä kysyä yksityiskohtaisempaa selitystä nöyryytyksen pelossa.

 

Poikkeuksellinen tyypillisyys on yksinkertainen, mutta silti paradoksaalinen asia. Se on tietty seikka, joka antaa tutkijalle kokonaan uuden näkökulman tutkimusaiheeseen. Useimmiten se on luonteeltaan eriskummallinen. Olisi kuitenkin erheellistä ajatella mikrohistorian olevan vain erikoisten episodien tai yhteiskunnan marginaalien tutkiskelua. Se pointti on siinä, että yksityiskohtaisesti tutkittu lyhyt episodi heittää koko tulkittavan ilmiön aivan uuteen valoon. Tyypillisessä asiassa on jotain poikkeuksellista, mikä johtaa tyypillisen asianlaidan uudelleen määrittelyyn. Metodologisessa mielessä kysymys on siis mikro- ja makrotason kuromisesta yhteen varsin impressionistisella tavalla.

 

Mikrohistoria on siis näkökulma eikä tutkimuskohde, mutta voit ehkä ihmetellä, miten tällaista tutkimusta voi käytännössä tehdä. Se on kuulkaa niin helppoa, että olen laatinut kahdeksankohtaisen ohjeistuksen vartissa teille lukijoille avuksi.

 

Näin teet tyypillistä mikrohistoriaa:

1. Valitse jokin makrotason aihe, mielellään uudelta ajalta koska niin mikrohistorioitsijat jostain syystä tekevät.

2. Mene sorron arkistoon – sortajina siis poliisivoimat, tuomioistuimet ja inkvisitio – koska mikrohistorioitsijat innostuvat kuulustelupöytäkirjoista.

3. Etsi arkistosta jokin temporaalisesti lyhyttä ja spatiaalisesti pientä käsittelevä aineisto, joka kiinnittää huomiosi.

4. Mikäli kyseessä ei ole itsessään erikoinen episodi, lue aineistoa sen alkuperäisen käyttötarkoituksen vastaisesti eli ongi sieltä kuulusteltavan mielipiteet ja elämänkokemukset.

5. Nyt sinulla pitäisi olla originelli näkökulma makrotason ilmiöön. Jos ei ole, toista kohdat 1-4.

6. Kirjoita mikrohistoriasi mahdollisimman viihdyttävästi, koska kaikki lukevat mikrohistoriaa hullujen päähenkilöiden ja mehukkaiden anekdoottien toivossa.

7. Mikäli graduohjaaja valittaa lopullisen tutkimustuloksesi epäilyksenalaisuudesta, siteeraa Richard J. Evansin luonnehdintaa Martin Guerren paluusta (In Defense of History, sivu 247, Granta Books 1997) toteamalla että epäilyksenalaisuus päinvastoin kannustaa kriittiseen luentaan, joka lisää tutkimuksen merkittävyyttä enemmän kuin mitä se vie siltä pois.

8. Kun ohjaaja on poistunut hämmentyneenä etsimään Evansiaan työhuoneestaan, mene seminaarikaljalle lähimpään baariin. Onneksi olkoon!

 

Näin helppoa on liittyä Carlo Ginzburgin, Emmanuel Le Roy Ladurien, Natalie Zemon Davisin ja Giovanni Levin kaltaisten mikrohistorioitsijoiden riveihin. Jagshemash!

 

Kasperi

 

 

 

Kasperi Lavikainen

Taso ry

 

Kirjoittaja on alun perin espoolainen etelän vetelä, joka kuuluu Helsingin mikrohistorialliseen veljeskuntaan eikä edelleenkään tosiasiassa ymmärrä mikrohistoriaa.

joulu 11

Ruotsi talvisodassa

Koulun historiankirjat kertoivat, että Ruotsi jätti Suomen yksin talvisodassa. Kaameita pettureita. Ruotsin virallisen avun puuttuminen aiheutti Suomessa katkeruutta. Mannerheim laittoi päiväkäskyssään talvisodan tappion Ruotsin piikkiin. Moskovan rauhanneuvotteluiden ollessa tauolla Paasikivi totesi ykskantaan Ruotsin olevan paska maa täynnä paskiaisia. Tosiasiassa Ruotsi auttoi epävirallisesti Suomea ja vaikutti myös epäsuorasti Suomen poliittiseen tilanteeseen.

Toisen maailmansodan syttyessä syyskuussa 1939 Ruotsin sosiaalidemokraattinen hallitus asetti tavoitteekseen sodasta irti pysymisen. 18. lokakuuta Ruotsin pääministeri Per Albin Hansson ilmoitti Suomen presidentti Kyösti Kalliolle ja ulkoministeri Eero Erkolle, ettei Ruotsi tulisi Suomen avuksi Neuvostoliiton hyökätessä. Ruotsi oli jo aiemmin saman vuonna vetäytynyt maiden yhteisestä Ahvenanmaan puolustussuunnitelmasta Neuvostoliiton vastuksen takia. Ruotsin kylmästä suhtautumisesta huolimatta Suomessa uskottiin edelleen jonkinlaiseen länsinaapurista saatavaan apuun sodan syttyessä. Tämä oli yksi syy, miksi Suomi pysyi tiukkana neuvotteluissa Neuvostoliiton kanssa.

Talvisodan sytyttyä 30. marraskuuta Ruotsi ajautui hallituskriisiin. Ulkoministeri Richard Sandler olisi halunnut liittyä sotaan Suomen puolelle, minkä vuoksi hänet pakotettiin eroamaan. Uusi hallitus koottiin kaikista demokraattisista puolueista, mikä esti Ruotsin sotaan liittymistä kannattaneita aktivisteja saamasta vahvan aseman valtiopäivillä. Uusi hallitus suunnitteli puolueettomaksi julistusta, mutta tästä pidättäydyttiin, koska se olisi vaikeuttanut Suomen aseidenostoa Ruotsista ja sen kautta. Sen sijaan Ruotsi julisti, ettei se ollut sotaa käyvä maa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Ruotsi epävirallisesti oli Suomen puolella, mutta ei uskaltanut avoimesti liittyä sotaan.

Apua Ruotsista tuli. Hanssonin hallitus lähetti Suomeen 84 000 kivääriä, 575 konekivääriä, 300 tykkiä, 25 lentokonetta, 30 000 tykinammusta ja 50 miljoonaa patruunaa. Apu oli niin suuri, että se vaikutti Ruotsin puolustuslaitoksen resursseihin. Lisäksi hallitus tuki vaivihkaa vapaaehtoiskaartia, joka kasvoi lopulta noin 12 000 miehen kokoiseksi. Näistä noin 8 000 päätyi rintamalle, missä he hoitivat oman osansa kunnialla. Myös Ruotsin kansa tuki Suomea. ”Suomen asia on meidän asiamme” oli Suomea tukevien motto. Erinäiset yritykset, yksityishenkilöt ja yhdistykset keräsivät ja lähettivät Suomelle rahaa, ruokaa ja tarvikkeita yli puolen miljardin Ruotsin kruunun arvosta. Tämä oli enemmän kun Suomen vuotuinen valtiobudjetti. Ruotsalaiset ottivat vastaan myös 63 000 sotalasta.

Ruotsi vaikutti myös Suomen tilanteeseen epäsuorasti olemalla osa talvisotaan liittyvää suurvaltapolitiikkaa. Iso-Britannia ja Ranska pyrkivät eristämään Pohjolan Saksasta saadakseen haltuunsa Saksan sodankäynnin kannalta tärkeät Ruotsin malmikentät. Juuri ennen vuoden vaihdetta 1939–1940 liittoutuneet tarjosivat Ruotsin ja Norjan hallituksille sopimusta: jos nämä lähettäisivät kiireesti joukkoja Suomen avuksi, liittoutuneet hoitaisivat malmikenttien puolustuksen. Nämä eivät nielleet syöttiä, koska näkivät, että suostuminen olisi johtanut suursodan laajenemisen koko Pohjolaan. Liittoutuneet suunnittelivat interventiota Pohjolaan auttaakseen Suomea talvisodassa, mutta todellinen syy oli halu ottaa malmikentät haltuun. Ruotsi ja Norja eivät kuitenkaan suostuneet antamaan liittoutuneille kauttakulkulupaa. Neuvostoliitto kuitenkin pelästyi liittoutuneiden mahdollista väliintuloa ja oli valmis rauhanneuvotteluihin Suomen oikean hallituksen kanssa.

Talvisodan aikana Ruotsilta nähtiin taitavaa reaalipolitiikkaa. Sotaan ei haluttu mukaan, mutta toisaalta myöskään Neuvostoliittoa ei haluttu rajanaapuriksi, mikä selittää avun. Toki mukana oli myös solidaarisuutta, muttei sitä ei ollut tarpeeksi, jotta Ruotsi olisi virallisesti liittynyt sotaan. Yhtäkaikki Suomen itsenäisyys olisi ollut mennyttä ilman Ruotsia.

 

Julkaistu myös Praavdan blogissa 1.12.2014

 

Tatu Sailaranta

Tiima ry

 

Lähteet: Railo Erkka (toim.) ja Laamanen Ville (toim.), Suomi muuttuvassa maailmassa, Meinander Henrik, Tasavallan tiellä, Herman Lindqvist, Ruotsin historia – jääkaudesta tulevaisuuteen (Historien om Sverige #10)

loka 27

Opiskelusta ja syksystä

Ensimmäinen opiskeluvuosi meni ohi vauhdilla ja tuntui, ettei saanut tehtyä läheskään kaikkea sitä, mitä oli suunnitellut. Keväällä alkoi myös olla jo niin väsynyt, että osa suunnitelluista opinnoista oli pakko jättää syksyyn. Kesäloman (eli kesätöiden) jälkeen opiskelumotivaatio oli korkealla. Intoa riitti ja oli sellainen fiilis että nyt saa jotain aikaiseksikin. Tätä kesti jopa opiskeluiden ensimmäisen viikon ajan ja sitten suurimman osan kursseista alettua loppui jo puhti ja alkoi tuttu mantra: ensi viikolla sitten. Syyskuun lopulla erään läheisen kysellessä, että miten on opiskelut lähtenyt käyntiin, oli vastauksena epämääräistä mutinaa, että kyllä ne tästä kohta lähtee. Pari tenttiäkin tuli lykättyä, kun ei vaan ”ehtinyt” lukemaan ja koska ”miksi tehdä tänään kun voi tehdä huomennakin” -mentaliteetti oli onnistunut juurtumaan johonkin mielen sopukkaan. Tässä kävi tietysti niin, että liikaa tehtävää kasaantui lopulta samalle kohdalle, mikä johti monelle varmasti tuttuun tilanteeseen, jossa kaikkeen ei pysty – tai ainakin tuntuu, ettei pysty – panostamaan kunnolla, mikä puolestaan johtaa sitten tyytymättömyyteen omiin suorituksiin. Luulisi, että näitä tilanteita olisi jo oppinut välttämään.

No tästä kasaumasta selvittyä oli luonnollisesti sellainen olo, että nyt voikin ansaitusti vähän levätä ja sitten taas jatkaa ”ahkeraa opiskelua”. Omalla kohdalla tämä tosin tarkoitti olla tekemättä mitään ja odottaa taas siihen kun on ihan pakko viime hetkellä alkaa valmistautumaan seuraavaan tenttiin. Omassa opiskelutaktiikassa voi olla hieman parantamisen varaa. Lopulta (aivan liian myöhäisenä ajankohtana) aloin sitten katsomaan, että mitä kaikkea tekemistä tässä syksyn aikana on ja yllättäen huomasin, että hieman on enemmän kursseja ja tenttejä ja esseitä, kuin muistin ja että eihän tässä nyt ole aikaa ottaa rennosti. Kannatti tosiaan jättää ensimmäisen vuoden kevään asioita syksyyn. Ja ehkä oli muutenkin tullut vähän yliarvioitua oma aika ja kapasiteetti opintoja alkuinnostuksen aikaan suunnitellessa.

Piti sitten tehdä oikein kunnon suunnitelmat ja aikataulut ja lopputuloksena oli oikein pätevä tenttiluku-/kieltenopiskeluaikataulu syksylle. Josta puuttui kokonaan esseille varattava aika. Pienellä säädöllä ja joitain tenttejä hieman siirtämällä (onneksi niitä tenttikertoja on tosiaan enemmän kuin yksi) alkoi taas näyttää ihan hyvältä. Motivaatiotakin alkoi pikkuhiljaa olla ihan uudella tavalla. Tälle eräälle läheiselle kuitenkin valiteltuani syksyn suurta työmäärääni, en osakseni saanut lainkaan sympatiaa vaan sellaisia kommentteja kuin ”no eihän tuo ole paljon” ja ”tuohan menee ihan kevyesti” sekä ”ei vaan pidä käyttää niin paljon aikaa opiskelijarientoihin”. Vähän alkoi kyllä itsestäkin tuntua, että onko ehkä tullut liioiteltua.

Jokainen on kuitenkin varmaan jossain vaiheessa opiskelua tuntenut pientä epätoivoa ja motivaationpuutetta. Ajanpuute ja liika tehtävien kahmiminen, ja toisaalta tunne siitä ettei ole saanut tarpeeksi aikaiseksi ovat myös varmasti monelle tuttuja, eikä opiskelu tosiaan ole edes ainoa opiskelijaa kuormittava tekijä. Toivottavasti moni tosin hallitsee ajankäytön ja opintojen suunnittelun hieman paremmin kuin allekirjoittanut.

 

 

Ella hol

Ella Keinänen

P-klubi ry

loka 14

Historianopiskelijain alemmuuskompleksista

Päätin tarttua epäanalyyttisella tajunnanvirralla aiheeseen (ja sen viereen), jonka Pekka Pietilä tässä samaisessa Holin blogissa 9.9. otti nopeasti esille yliopistoyhteisön käytänteitä pohtivan kirjoituksensa loppuvaiheilla. Meillä historianopiskelijoilla kun on usein paha tapa suhtautua ylikyynisesti omaan opintoalaamme ja varsinkin sen hyödyllisyyteen itsellemme. Tämän ilmenemismuotona ovat esimerkiksi toistuva hokeminen valmistumisen jälkeisestä työttömyydestä, oman kiinnostuneisuutensa vähättely ja kaikki yhtäläisen epäkannustavat tavat ylläpitää historiatieteen yleistä arvostusta niin omassa keskuudessamme kuin ulkopuolistenkin parissa. Kritiikittömyys ei tietenkään ole koskaan hyvästä ja osittain useat maalaillut pelot ja uhkakuvat ovat aiheellisiakin, mutta ikävän yleistä on, että tietynlaisen alemmuudentuntoisen epätoivon ilmapiirin ylläpito on myöskin vain itseään toteuttavaa profetiaa.

Seisottuani viime keväänä ainejärjestöni ständillä yliopiston avoimien ovien päivänä, sain kuulla täyslaidallisen kaikille historianopiskelijoille jo sukujuhlista tuttuja uteluita ja kuittailuja valmistumisen jälkeisestä työllistymisestä, sekä tietysti sen perinteisen mielikuvituksellisen olettamuksen siitä, että me kaikki tulemme valmistumaan opettajiksi (tai tietenkin vaihtoehtoisesti työttömiksi). Vaikka työllisyysluvut opettajien, museotyöntekijöiden ja tutkijoiden ulkopuolellakin oikeasti näyttäisivät kohtuullisen hyviltä (esim. Tampereen yliopistosta valmistuneilla työttömyysaste on vain 9%[1]) ja vaikka yliopistosta ynnä historiantutkimuksen opettelusta saa esimerkiksi monia ajatteluun ja kirjoittamiseen, sekä aineistojen käsittelyyn, tulkintaan ja tuottamiseen tarvittavia taitoja ja yleissivistystä, joita jopa arvostetaan jälkiteollisilla työmarkkinoilla, tuntuvat välillä opintoalaamme kohtaan tunnetut mielikuvat ja arvostus hieman toiselta.

Tätä tiettyä historia-alan imagoa ei tuona päivänä suoranaisesti parantanut kyselijöiden mielissä se automaattivastauksena jokaiselle hokemani suuri litania työnkuvia, joihin saattaa tutkijan ja opettajan lisäksi päätyä, jos siis päätyy. Onhan koulutuksemme sekä vahvuus että heikkous sen itse opiskelijan vaivannäön varassa oleva taitojen, kokemusten ja ymmärryksen monipuolinen kartuttaminen. Mielenkiintoisena huomiona totesin, että kyynisimmät näkemykset historianopiskelijoiden tulevaisuudesta tulivat juuri niiltä lukiolaisilta, jotka itse olivat kiinnostuneita hakemaan tai olivat jo päättäneet hakea opiskelemaan historiaa. Perinteinen humanistis-yhteiskuntatieteellinen alemmuuskompleksinen oletus omasta hyödyttömyydestään näyttää siis voivan alkaa jo ennen yliopistoelämää.

Kaikille historianopiskelijoille lienee tuttua, jos ei omakohtaisesti niin ainakin joidenkin kanssaopiskelijoiden taholta toistuvasti harrastettuna, oman kiinnostuksensa ja panostamisensa vähättely, sekä oman tulevaisuutensa epävarmuuden liioittelu. Kyseessä noin pääsääntöisesti kuitenkin ovat ihmiset, jotka ovat kuuluneet sadoista muista hakijoista niihin muutamaan sisäänpäässeeseen prosenttiin ja jotka yleensä osoittavat alaansa kohtaan vapaa-ajallakin intohimoa ja harrastuneisuutta. Sama tuntuu olevan suhteellisen yleistä muidenkin vastaavasti mihinkään tiettyyn tehtävään valmistamattomien alojen opiskelijoiden keskuudessa; vai eivätkö muka syyllisty jotkut kirjallisuustieteilijät siinä missä filosofit tai valtio-oppineetkin puheissaan toistuvasti kirveensä kaivoon heittämiseen? Korkeintaan hetkellisen sentimentaalisuuden puuskassa saatetaan sitten muistaa mainita tieteen ja sivistyksen itseisarvoisuuskin.

Ovatko alallemme koulutetut ja koulutettavat sitten muka oikeasti niin vähän arvostettuja kuin itse annamme ymmärtää, vai onko kyseessä vain jokin kiero puolustautuminen omaa kalvavaa luuloamme vastaan? Ainakin toisinaan huonoja käsityksiä saa kuulla ulkopuolisiltakin. Koska humanistiset kesätyöt tunnetusti ovat (vielä muitakin enemmän) kiven alla ja vuokrakin pitää maksaa, viettää joka vuosi suurin osa historianopiskelijoistakin suvensa pääosin niissä kuuluisissa ”oikeissa töissä”. Näillä työpaikoilla ollessaan humanistiopiskelijat saavat sitten usein selitellä työtovereilleen mitä, miksi ja miten opiskelevat ja mikseivät jo tee sitä työkseen. Usealle akateemisen maailman ulkopuoliselle ihmiselle voi olla kuitenkin tuskallisenkin vaikeaa selittää joidenkin yliopistossa käsiteltävien tai siellä tutkittujen asioiden arvoa tai suoraan johonkin ammattiin johtamattoman koulutuksen ideaa.

Ja sitten vielä niistä yhteiskunnallisen todellisuuden tämän päälle langettamista paineista. Viiden vuoden tavoiteaikaan pitäisi valmistua, itsensä pitäisi tehdä näytöillään ja valinnoillaan hyödylliseksi ja tarpeelliseksi ja jollain tavalla siinä sivussa tulisi vielä oikeuttaa oma opiskelunsa sitä veroissaan maksavien silmissä. Tämän lisäksi opintojen hedelmällisyyden mahdollistavaa valinnanvapautta ja joustavuutta, sekä opiskelijan mahdollisuuksia taloudelliseen riippumattomuuteen haluttaisiin jatkuvasti huonontaa opiskeluaikojen lyhentämisen nimissä. Siinä on jo melko raskas taakka kannettavaksi elämänsä tärkeimpiä valintoja tekevälle nuorelle, jonka valkolakki ei ole vielä kerennyt pahemmin päässä kellertymään. Vähempikin ulkoinen paine ja luodut mielikuvat saattavat johtaa täysin turhiin kompromissiratkaisuihin niinkin merkittävän asian kuin oman loppuelämänsä suhteen.

Historia yliopistossa ei tietenkään ole irrallaan muusta yhteiskunnasta ja senkin rahoitukseen ja muotoihin vaikuttaa kaikkialle yliopistomaailmaan jo pitkään hiipinyt tehokkuusajattelu. Eräs oppiaineemme dosentti jopa antoi historiantutkimuksesta ja sen opettamisesta luonnehdinnan ”hyvinvointisairaus” – joka on mielestäni omiaan kuvaamaan niin historiatiedettä uhkaavaa poliittista ajattelua kuin omaa siihen suhtautumistammekin. Saatamme arvostella tällaista ajattelua mielestämme vain kyynisesti ironiamutkan takaa, mutta samalla sen negatiivisia konnotaatioita toisintaessamme saatammekin itse asiassa tuottaa sen perusteille eräänlaista oikeutusta. Tällainen kyyninen puoli-ironinen suhtautuminen itseemme tuntuu välillä olevan historiaihmisiin sisäänrakennettua.

En todellakaan väheksy käytännön aloja tai esimerkiksi luonnontieteitä, mutta eikö yliopistoinstituutiosta puhuttaessa se kuuluisa tehtävä ole kuitenkin ollut tuottaa ja levittää ymmärrystä, tiedettä ja sivistystä eli kulttuuris-yhteiskunnallista sisältöä ja ideoita maailmamme muokkaamiseksi ja arvottamiseksi? Eikö tämä sitten toimisi parhaiten niiden asiaansa intohimoisesti suhtautuvien ihmisten päästessä vapaasti, mutta kokeneempien tukemana ja ohjauksessa toteuttamaan itseänsä?  Onko meillä täten siis oikeasti varaa vielä itsekin pelotella asenteellamme potentiaalisesti lahjakkaita ihmisiä pois historianopiskelun parista tai lannistaa heitä ylimääräisillä paineilla kesken opiskelun? Yliopiston muuttaminen yhä enemmän liukuhihnatutkintoja suoltavaksi ja vertaisarvioitujen artikkeleiden määrää euroissa laskevaksi tuotantobyrokratiaksi ei tätä jaloa tehtävää tietenkään edistä, mutta sitä ei myöskään tee itse suorittamamme väheksyntä ja mielikuvapelottelu tämän edessä.

Humanistiset tieteet ja yhteiskuntatieteet, historia tietysti niiden mukana, tulevat aina olemaan tärkeitä kulttuurisen ja yhteiskunnallisen itseymmärryksemme muovaajia. Niitä väheksyvässä yhteiskunnassa siis vielä sitäkin tärkeämpiä. Hyvä lähtökohta sille kuuluisalle askeleelle kohti edes pientä maailmanmuuttamista olisi kuitenkin ensin lopettaa oma jatkuva itsemme alentaminen negatiivisten piirteiden ja mielikuvien korostamisella. Vasta sen jälkeen voimme vapaasti keskittyä siihen missä olemme hyviä ja ehkä toivoa jopa arvonantoa muiltakin. Mitä muuta motivaatiota muka voi historianopiskelija historianopiskelijuudelleen tähän ensi hätään edes kaivata, kun ainakin vielä hänen pääasiallinen tehtävänsä on itseään kiinnostuksensa kohteissa harjoituttaminen samaa toteuttavien ihmisten keskuudessa, siinä sivussa vielä parhaimmillaan alaansa ja asiaansa edistäen. Kyllä se tulevaisuus niin hyvistä asetelmista itsensä tekee ilman sitä ylimääräistä tuhkassa kierimistäkin.

 

Matti

 

 

 

Matti Järvinen

Patina Ry

 

[1]http://yle.fi/uutiset/paras_tyollistyminen_paras_palkka__nain_korkeakoulutus_kannattaa/7113383

syys 26

Sodasta ja sen terminologiasta

En tiedä mikä on teidän mielipiteenne asiaan, arvoisa lukija, mutta omasta mielestäni on varsin mukavaa joskus viilata pilkkua. Unohtaa vanha kunnon tapahtuma historia ja keskittyä yksittäisiin termeihin ja niiden merkitykseen tai niiden määrittelyyn.

Sodat, konfliktit, selkkaukset, kriisit jne. ”rakkaalla” lapsella on usein monta nimeä. Niin tuntuu olevan myös tällä, ihmiskunnan ikuisella riesalla. Viime viikkoina on lehdistössä myös pyörinyt varsin tiuhaan uudenlainen termi: hybridisota. Tätä termiä on yleisesti käytetty kuvaamaan Ukrainan tämän hetkistä tilannetta ja Venäjän roolia kyseisessä sopassa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole ottaa millään tapaa kantaa Ukrainan tilanteeseen, siellä operoivien joukkojen koostumukseen tai yleensäkään alueen poliittiseen tilanteeseen. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on pohtia erilaisten sotaan liittyvien sanojen terminologiaa ja merkitystä.

Suomen puolustusvoimien uuden komentajan, kenraali Jarmo Lindbergin mukaan hybridisodassa on käytössä seuraavanlaisia menetelmiä: ”Epävakautta luodaan muun muassa taloudellisilla kiristystoimilla, sotilaallisen uhan kasvattamisella ja mediavaikuttamisella” Lisäksi Lindberg vielä jatkaa: ”Keinovalikoimaan kuuluvat erikoisjoukkojen käyttö, manipuloidut kansanliikkeet, materiaalituki, aseellisten yhteenottojen synnyttäminen ja tarvittaessa sotilaallisen voiman käyttö”[1]

Omaan korvaani kyseiset toimenpiteet kuulostavat lähinnä vaan vanhalta kunnon sotapropagandalta. Millä tapaa tämä uusi, uljas hybridisota eroaa siitä, mitä harrastettiin koko 1900-luku? Erikoisjoukkoja, tai ”sotilaallisia neuvonantajia ”, käytetään aktiivisesti kun halutaan vaikuttaa tietyn alueen voimatasapainoon. Voidaanko kyseisistä (pois lukien tosiasiallinen sotilaallisen voiman käyttö) toimenpiteistä edes käyttää sanaa ”sota”, olipa etuliitteenä sitten hybridi, tai joku muu lieventävä sana?

Taloudellisia pakotteita, kauppasaartoja, tulleja ja tietyn maalaisten tuotteiden boikotointia on käytetty oman asian edistämisessä vuosisatoja. Ja entäpä sotilaallisella voimalla uhkailu? Perusjuttuja ja hyväksi havaittu keino siitä asti kun ihminen on kantanut aseita. Mielipide vaikuttamistakin on varmasti harrastettu viimeistään kirjapainokoneen keksimisen jälkeen. Luultavasti paljon paljon aikaisemminkin. Näistäkin toimenpiteistä on kuitenkin historian aikana yleensä käytetty sellaisia termejä kuin kauppasota ja propagandasota, myöhemmin myös informaatiosota.

Nykyään meillä on siis myös hybridisota. Toki, nykyiseen keinovalikoimaan on lisätty kyberhyökkäykset ja muut tietoverkkojen kautta tapahtuvat toimenpiteet, mutta eikö tässäkin tapauksessa olisi vain ollut helpompi laajentaa propagandasodan sisältöä ja määritelmää, kuin ottaa kokonaan uusi sana käyttöön? Tai jos propagandasota kuulostaa liian 1900-luvulta, jatkaa informaatiosota sanan käyttöä, koska informaatiosta ja sen kontrollistahan ja manipuloimisestahan hybridisodassa on suurelta osin kyse.

Missä menee sitten sodan ja rauhan raja? Ja ennen kaikkea, miten sota sitten tulisi määritellä? Aikaisemmin en itse ole juuri miettinyt sotaa sen terminologian kannalta, mutta jostain syystä jatkuva hybridisodasta puhuminen sai minut miettimään asiaa. Kärjistäen, vanhoihin hyviin aikoihin maat olivat keskenään joko sodassa, tai sitten eivät. Ensin julistettiin sota, sitten sodittiin ja lopuksi tehtiin rauha. Nykyään ei enää juuri julisteta sotia ja rauhansopimustenkin kanssa on hieman niin ja näin. Maailmassa on useita ns. jäätyneitä-kriisejä. Muun muassa Kyproksen tilannetta voidaan pitää sellaisena. Mustan ja valkoisen väliin on muodostunut laaja harmaa alue, ja kukaan ei tunnu tarkalleen tietävän mitkä ovat pelisäännöt tuolla alueella.

Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen johtaja Torsti Sirénin mielestä sota on laaja ja politisoitunut käsite. Sodan voi määritellä hänen mukaansa kuitenkin kolmella eri tapaa:

1. Yhden osapuolen sodanjulistus.

2. Ihmiset alkavat puhua jonkin alueen tilanteesta sotana ja termi omaksutaan käyttöön pikku hiljaa sosiaalisen ja perinteisen median kautta.

3. YK:n turvallisuusneuvosto voi määritellä asiantilan sisällissodaksi tai sodaksi.[2]

Sodan julistuksia ei ole viime vuosina enää juurikaan harrastettu. Toisen kohdan mukaan ihmiset käytännössä itse määrittelevät milloin on sota ja milloin ei. Mielestäni tämä on varsin ongelmallista, koska tilanteessa on aina kaksi osapuolta, joilla usein on varsin eriävät mielipiteet tilanteen todellisesta luonteesta. Entäpä sitten YK:n rooli sodan määrittelijänä? Tässä tapauksessa viimeistään tulee politikointi kuvaan.

Mieltäni on myös askarruttanut se, että millä perusteella tietynlaiset tilanteet määritellään kriiseiksi, toiset selkkauksiksi ja toiset sodiksi ja eräät konflikteiksi? Olisiko helpompi määrittää termi sota tietyn uhriluvun kautta? Riittävän paljon kaatuneita, riittävän lyhyessä ajassa ja sota olisi valmis? Melko isoihin ongelmiin törmättäisiin tässäkin määritelmässä, ja nopeasti. Kuka määrittelee nämä rajat, kuka laskee kaatuneet jne.

Vai onko vain hyväksyttävä se tosiasia, että sota on politiikan jatkamista toisin keinoin, kuten eräs tunnettu preussilainen kenraali ja sotateoreetikko aikoinaan sanoi. Yleinen poliittinen ilmapiiri ja suurvalta peli siis usein määrittelevät puhutaanko sodasta(valitse sopiva etuliite), kriisistä, selkkauksesta, konfliktista vai jostain ihan muusta.

 

 

Pekka Pohj

 

Pekka Pohjola

Varnitsa ry

syys 09

Näkymätön vaikuttaminen

Lähestytäänpäs tätä blogia taas Pekka ajattelee-osastolla. Tyylilleni uskollisesti en tartu suoraan yksittäiseen aiheeseen vaan kiertelen ennemmin jonkin laajemman teeman ympärillä.

Syksyn alkaessa ja uusien opiskelijoiden saapuessa yliopistoihin, ajattelin puhua hieman kulttuurista ja akultturaatiosta. Siitä, millaisia tapoja, käytänteitä ja ymmärrystä me jo valmiiksi opiskelijayhteisössä toimivat siirrämme tietoisesti tai tahtomattaan uusille fukseille. Saammeko heidät tuntemaan olonsa tervetulleiksi uudessa elämäntilanteessa ja millä tavalla he ottavat siinä paikkansa ja asemoivat itsensä suhteessa muuhun maailmaan, opetushenkilökuntaan sekä toisten aineiden opiskelijoihin.

Suurin osa uusista opiskelijoista on kuitenkin eräänlaisessa tabula rasa-tilanteessa yliopistokulttuurin suhteen, heistä harvoilla ollessa aiempaa kokemusta siitä ympäristöstä, johon ovat saapuneet. Tässä näenkin yhden parhaista mahdollisuuksista koko yhteisölle karsia monesti negatiivisena pidettyjä käytänteitä luonnollisen vaihtuman kautta keskuudestaan. Seuraavassa yritän avata omaa näkeemystäni muutamista kohdista, jotka ensimmäisenä itselleni tulevat mieleen tätä ajatellessa ja joissa näkisin mahdollisuuden parempaan.

Otetaanpa ensimmäisenä tarkasteluun sisäiset hierarkiat. Jos omalla laitoksella tuntuu olevan selkeää klikkiintymistä vuosikurssien välillä, voidaan tätä parhaiten vähentää koettamalla integroida uusia opiskelijoita koko yhteisön jäseniksi, eikä ainoastaan sosialisoitumaan omien ikätoveriensa kanssa. Tottakai on tärkeää että myös samassa opiskeluvaiheessa olevia löytyy kaveripiiristä mutta liian tiivis ryhmäytyminen saattaa helposti kääntyä itseään vastaan, luoden sisäsisiä karsinoita ja näkymättömiä aitoja vuosikurssien välille. Tutoreiden olisikin mielestäni syytä muistaa tämä puoli myös uusia saapujia ohjeistaessaan.

Toinen, mielestäni huomattavasti suurempi ongelma, on yliopisto-opiskelijoiden ja henkiökunnan välinen usein kovinkin formaali suhde toisiinsa. Tätä luomassa on toki vuosisataiset perinteet sekä selkeämpi ikäero, mutta itse en ainakaan koe että tiukalle opettaja-oppilas-erottelulle olisi enää mitään sijaa nykymaailmassa. Opiskelijat usein tuntuvat omien kokemusteni mukaan huomaamattaan uusintavan tätä eroa sanomisillaan ja teoillaan. Milloin joku ei kehtaa mennä häiritsemään professoria syystä  x , siellä se opetushenkilökunta puhuu omissa tiloissaan jotain meistä ja katsoo kummasti,  eihän se nyt mun kantaa kuuntele kun olen vain opiskelija etc.  Tällainen puhe vanhempien opiskelijoiden suusta tarttuu mitä suurimmalla todennäköisyydellä uusiinkin tulijoihin ja omalta osaltaan jatkaa erottelun perinnettä, josta olisi paremman työympäristön sekä toimivampien käytänteiden ja yleisen avoimuuden tähden syytä päästä eroon mahdollisimman tehokkaasti.  Toiveeni olisikin että jokainen meistä välillä miettisi omien tekojensa lisäksi sitä, mitän puheisiinsa sisään rakennetut implikaatiot vaikuttavat ympärillä oleviin ihmisiin.

Itsensä asemointi maailmaan toisen kautta lienee ihmis-yhteisöillekin mitä loogisin tapa olla, ja tästä eräs huomaamani esimerkki tuntuu olevan se, että jokaisella ainejärjestöllä alasta riippumatta näyttää olevan hyvinkin antagonistinen suhtautuminen johonkin toiseen ainejärjestöön. (myöntäkää hyvä lukija, niin on teilläkin). Nämä jonkin toisen alan opiskelijoista esitetyt kiertävät vitsit kasvattavat aina myös me-henkeä ja vahvistavat tunnetta omasta merkityksestä, mutta saattavat pahimmillaan kääntyä itseään vastaan. Jos kyseessä on kovinkin lähitieteinen ala, opiskelijayhteisön uusiin fukseihin istuttama ajattelumalli saattaa räikeimmillään estää myöhempiä yhteistyökuvioita tai vaikka vaikuttaa yksittäisen oppilaan henkilökohtaisiin sivuainevalintoihin. Kyse ei aina ole ollenkaan tiedostetun tason toimista tai vaikuttamisesta, yhteisöjen dynamiikka nyt vain tuntuu toimivan tällä tavalla.

Viimeisenä, vaan ei ehkä vähäisimpänä, haluaisin vielä kiinnittää huomiota yhteen ikuisuusaiheeseen, joka tuntuu nousevan esille ympäri Suomen historianopiskeljoiden keskuudessa. Kyseessä on siis pelko valmistumisen jälkeisestä työtilanteesta ja siitä puhuminen. Jokainen tuntee ”tässä valmistun kovaa vauhtia kortistoon”-mantran, jonka noin kerran kuukaudessa kuulee aina jonkun vanhemman opiskelijan heittävän. Totta kai tietty kyynisyys kuuluu ammattimme peruspiirteisiin, mutta en silti koe kauhean hedelmällisenä tilannetta, jossa ensimmäisen vuoden syksystä eteenpäin joutuu kuulemaan samoja hokemia työnsaannin hankaluudesta. Tosiasioita ei tietenkään pidä kieltää mutta jatkuva valittamisen ilmapiiri on myös eräällä tavalla tarttuva ajatusvirus, jota seuraavat opiskelijapolvet tulevat huomaamattaan jatkamaan eteenpäin aikanaan.

Tällä kertaa tällaisia ajatuksia. En siis aja agendaa, jossa kaikki puhe karsitaan mukavaksi intoiluksi, tai että luontaista kyräilyä pystyttäisiin koskaan radikaalisti poistamaankaan. Ennemmin tämän tekstin tarkoituksena on vain muistuttaa siitä, millainen vaikutus meillä kaikilla on ympäristöömme, myös silloin kun emme itse sitä tiedosta. Jokainen sukupolvi oppii edeltäjiltään ja kasvaa mukaan sellaiseen kulttuuriin, joka sitä kasvattaa. Ei siis unohdeta  myöskään tätä kun valmistellaan fuksiaisia tai järjestellään muita vuoden ensimmäisiä yhteistapahtumia.

 

Kirjoittaja on yleisen historian kolmannen vuoden opiskelja Jyväskylästä sekä maaninen ajattelemisen ajattelija.

 

 

Varainhankintavastaava Tosine: Pekka Pietilä, pekka.pietila[a]gmail.com

 

Pekka Pietilä

Tosine ry

elo 05

Perustuu tositapahtumiin

Historialliset elokuvat – kukaan tuskin voi kieltää, ettei niitä tule katsottua? Nehän ovat paras tapa yhdistää viihde ja omat akateemiset kiinnostuksen kohteet. Joskus voi jopa käydä niin sopivasti, että uutuuselokuvan aihe sivuaa juuri omaa tutkimuskohdetta tai seuraavan tentin teemaa, jolloin on täysin hyväksyttävää käyttää kaksi tuntia elokuvateatterissa tai kotisohvalla”opiskellen”. Historialliset elokuvat keräävät hyvin katsojia, ei ainoastaan historiasta kiinnostunutta vaan laajempaakin yleisöä. Historiallisia elokuvia tehdäänkin ja levitetään paljon. Tällä hetkellä (toukokuun 2014 alussa) Finnkinon ohjelmistossa on ainakin 5 historiallista elokuvaa (12 Years a Slave, Pompeji, Kirjavaras, The Grand Budapest Hotel, The Monuments Men jne.) ja näihin ei nyt lasketa mukaan aivan lähihistoriaan sijoittuvia elokuvia.

Tieteellisen historian tavoin historiaan sijoittuvat elokuvat välittävät historiaa ja ovat omalta osaltaan muokkaamassa katsojan historiakuvaa. Historian elokuvallinen esitystapa ei ole kuitenkaan samanlaisessa legitiimissä asemassa eikä nauti samanlaista luottamusta kuin tieteellinen historia. Historiallisia elokuvia on myös aivan aiheesta kritisoitu väärien tai myyttisten käsitysten levittämisestä.

Elokuviin erikoistunut historiantutkija Ulf Zander mainitsee teoksessaan Clio på Bio, että aiemmin vallitsi käsitys siitä, että  historiaa käsittelevien elokuvien tulisi tieteellisen historian tavoin esittää tai ainakin pyrkiä esittämään asiat, tapahtumat ja aikakaudet sellaisina kuin ne ovat oikeasti olleet. Ajateltiin, että elokuvia tulisi voida pitää konkreettisina historiallisina lähteinä. Tämä näkemys on kuitenkin herättänyt eriäviä mielipiteitä ja jo parin kymmenen vuoden ajan näkemys elokuvien aikasidonnaisuudesta on tullut yhä tavallisemmaksi. Samoin käsitys siitä, että elokuvat eivät esitä  historiallisia tapahtumia täysin yhtenevinä on tullut yleisesti hyväksytyksi. Historiallisia elokuvia ei tehdä ainoastaan historian ammattilaisille vaan suurelle ja laajalle yleisölle. Elokuvat ovat tuotteita, joiden on oltava houkuttelevia monille. Historiallisten tapahtumien kustannuksella käsikirjoitukseen voidaan lisätä romantiikkaa, toimintaa, seksiä tai jotain muuta, jota katsojien odotetaan haluavan. Toisaalta tositapahtumiin edes löysästi perustuvat elokuvat ovat suosittuja. Todenomaisuus näyttäisi olevan piirre, joka vetoaa katsojiin.

Tieteellisellä historialla ja historiaa välittävillä elokuvilla on kuitenkin jotain yhteistäkin. Molemmat ovat sidottuja aikaansa, jossa ne on tuotettu. Jotkut elokuvatutkijat,  Zanderin esittelemä Vivian Sobchack etunenässä, ovat jopa sitä mieltä, että sekä  akateemisen että elokuvallisen historian tuottajat muokkaavat historiaa välittävää tuotettaan omassa ajassaan, tiettyjen vaatimusten mukaisesti ja usein tietty yleisö mielessään. Tämän takia ei hänen mukaansa olekaan oleellista pohtia kumpi keino välittää historiaa ”oikeammalla” tavalla. Tärkeämpää olisi pysähtyä pohtimaan, millä keinoin historiallista todellisuutta luodaan elokuvissa tai miksi tavat kuvata historiallisia tapahtumia ja aikakausia muuttuvat.

Odotusten ja elokuvan luoman historiallisen todellisuuden on osuttava yhteen, jotta elokuva olisi uskottava katsojan kokemuksen kannalta. Elokuvan lavastajalla ja puvustajalla on suuri vastuu tässä, mutta myös oikeanlainen kuvaus ja värit voivat tehdä paljon. Katsoja on kuitenkin myös tottunut katsomaan sormien läpi tiettyjä historiallisten elokuvien piirteitä. Näinä Hollywood-elokuvien aikoina kukaan tuskin kiinnittää englantia puhuvaan gladiaattoriin sen suurempaa huomiota. Onkin kiinnostavaa, miksi tämä menee keskivertokatsojalta läpi, mutta esimerkiksi räikeät anakronismit tekevät elokuvasta epäuskottavan.

Valveutuneena katsojana tulisi pyrkiä suhtautumaan kriittisesti myös historiallisiin elokuviin ja nähdä keinot, joilla historiallista todellisuus on luotu. Niin immuunia historiantutkijaa tuskin onkaan, että pystyisi katsomaan historiallisia elokuvia antamatta näiden vaikuttaa omaan historiakuvaansa mitenkään. Suuresta yleisöstä puhuttaessa historialliset elokuvat saattavat joillekin hyvinkin olla merkittävin historiakuvaa muodostava tekijä. Toisaalta näitä elokuvia katsotaan ja niiden historiallista uskottavuutta arvioidaan myös pitkälti omien pohjatietojen ja ennakkokäsitysten pohjalta.

Perustuu tositapahtumiin_kuva

 

Viisaampien kirjoituksia aiheesta muun muassa:

Ulf Zander: Clio på Bio. Om amerikansk film, historia och identitet. 2006.

 

Kirjoittaja sulkee tämän kirjoitettuaan tietokoneensa ja lähtee elokuviin ”opiskelemaan”.

 

 

Iisa Aaltonen

Kronos ry

 

heinä 11

ISHA – International Students of History Association

MITÄ TAPAHTUU, kun 100 historian opiskelijaa 22:sta eri Euroopan maasta kokoontuu yhteen huoneeseen Budapestilaisessa hostellissa? Siellä järjestetään tietenkin mämminsyöntikilpailu. Ja sen voittaa saksalainen mies.

ISHA eli International Students of History Association on kansainvälinen historian opiskelijoiden järjestö, joka toimii foorumina ajatusten vaihtoon ja eri kulttuurien kohtaamiseen. ISHAn muodostavat jäsenjärjestöt, jotka toimivat kaupunkikohtaisesti – Suomessa näitä ovat ISHA-Helsinki ja ISHA-Turku. Jäsenjärjestöt puolestaan järjestävät kukin vuorollaan noin viikon mittaisia seminaareja, jotka ovat avoimia kaikille ISHAn jäsenille.

isha3

Näissä seminaareissa voi muun muassa syöttää mämmiä ulkomaalaisille opiskelijoille. Uusien ihmisten tapaamisen ja mielenkiintoisen keskustelujen lisäksi seminaarit ovat oiva tilaisuus oman tutkimuksensa esittelemiseen kansainvälisessä ympäristössä. Kandintutkielmalleen on vaikea saada yhtä laaja-alaista ja montaa eri kulttuuria edustavaa yleisöä kuin ISHA-seminaarin työpajassa. Työpajoissa ja illanvietoissa saa myös tärkeitä kontakteja ja tietoa paikallisesta tutkimuksesta muissa maissa – kuten myös hyviä ystäviä, joiden näkemistä odottaa seuraavassa seminaarissa.

workshop

workshop (2)

ISHAN TOIMINTAAN mukaan lähteminen voi tuntua kaukaiselta ajatukselta, sillä Suomessa on jo valmiiksi vahva opiskelijajärjestökulttuuri ja paljon oman ainejärjestön tapahtumia. Mistä saisi lisää aikaa vielä ”ylimääräisille” menoille? ISHAn suhteen on tärkeää ymmärtää, että muissa Euroopan maissa ei ole samanlaista opiskelijakulttuuria: ISHA on ainoa viitekehys, jossa opiskelijajärjestökulttuuri elää. Kroatian Osijekin historian opiskelijoille oma paikallinen ISHA-sektio on sama asia kuin Patina tamperelaisille tai Kritiikki turkulaisille. ISHA-Osijekille kansainvälisyys ja kansainvälistyminen ovat lähtökohtana ja kaikki muu toiminta rakennetaan sen päälle. Suomalaisissa järjestöissä kansainvälisyys on vain yksi osa-alue, ja pahimmillaan sitä hoitaa vain hallituksen virkailija.

ISHAn luonteessa on tärkeää muistaa myös järjestön syntymisen tausta. Elettiin kylmän sodan loppupuolta ja Eurooppa oli pääsemässä eroon rautaesiripustaan. Joukko unkarilaisia historian opiskelijoita halusi perustaa järjestön, joka mahdollistaisi muiden maiden opiskelijoiden tapaamisen ja ajatusten vaihtamisen. Yliopisto antoi käyttöön toimistohuoneen, jonka puhelin ja faksi lauloivat yötä päivää. Helsingissä 1989 polholainen Tuomas Parkkari tapasi unkarilaisia opiskelijoita, jotka kertoivat ideastaan – ajatus vietiin Historian Opiskelijain liittoon, joka lähetti edustajiaan Budapestiin kansainvälistä järjestöä perustamaan. Vuonna 1990 toiminnan aloittanut ISHA vastasi kysyntään, sillä matkustaminen kiinnosti ja kansainvälistyminen oli tärkeää. Opetusministeriö tuki seminaarimatkoja tuhansilla markoilla.

isha2

MITÄ ANNETTAVAA ISHA:lla on siis suomalaiselle, opiskelijajärjestössä marinoituneelle opiskelijalle? ISHA pitää kokea. On huumaannuttava tunne olla osa isoa kansainvälistä yhteisöä, jonka jäseniä kiinnostavat samat asiat ja jotka ovat valmiita kulttuurien kohtaamiseen. Toiminta ei ole myöskään pois oman ainejärjestön menoista – päin vastoin. ISHA antaa perspektiiviä ainejärjestötoimintaan ja uusien ihmisten kohtaamiseen.

Eurooppakin näyttäytyy uudella tavalla. Toisin kuin vaihtarit, jotka Suomessa pyörivät omissa piireissään, ISHAssa kaikki ovat halukkaita tutustumaan toisiinsa ja rakentamaan yhteishenkeä. Jokainen seminaari on oma kokemuksensa, josta jää lämpimiä muistoja myös Suomen opiskelijajärjestöskenessä kaiken nähneelle neljännen vuoden opiskelijalle. Ja on se ihan kivaa syöttää mämmiä ulkomaalaisille.

isha1

 

Artikkeli on 14.7. ilmestyvästä ISHA Helsingin Uuden vuoden seminaarin julkaisusta.

 

Teemu

 

 

 

Teemu Perhiö

ISHA-Helsingin puheenjohtaja