Turun tauti kaataa jälleen

Olin puolisoni kanssa ajelulla Turussa – tiedän, riski on aikamoinen – ja kommentoin uutta rakennusta: ”Tuostakin purettiin sitten vanhat puutalot pois ja rakennettiin tilalle tommonen paskakasa.” Myönnettäköön, kaikessa rehellisyydessä, että kyseessä ei ollut mikään erityisesti paskakasan näköinen rakennus, vaikka se olikin väriltään ruskeansävyinen. Hieman oli sentään ulkokuoreenkin panostettu ja modernia ilmettä haettu. Kuitenkaan kyseinen uudisrakennus ei vetänyt vertoja sen paikalla aiemmin sijainneelle puutalokompleksille, josta huokui niin historiaa, lämminhenkisyyttä kuin yhteisöllisyyttäkin. Puutaloilla nyt vain sattuu olemaan sellainen vaikutus ympäristöönsä, että ihmiset tuppaavat usein olevan hieman ystävällisempiä ja iloisempia puutalojen läheisyydessä, vaikka eivät niissä itse edes asuisi.

Vanhojen hienojen talojen purkamiselle ja uusien paskakasojen (paremman yhtä kuvaavan termin puutteessa) rakentamiselle niiden tilalle annettiin 1980-luvulla nimitys ”Turun tauti”. Toiminta alkoi jo 1960-luvulla, ja siihen liittyi paljon korruptiota ja muuta suhmurointia, mutta näkyvin ja konkreettisin osa oli kuitenkin vanhojen, kulttuurihistoriallisestikin tärkeiden, rakennusten purkaminen uusien paskakasojen tieltä (Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Turun_tauti). Ei auttanut, vaikka kansalaisaktiivisuutta harrastettiin ja perustettiin useita yhdistyksiä ja muita aktiviteetteja puutaloja suojelemaan.

Joo joo, tiedetään: tontit pitää saada tuottamaan, maata on vähän ja väkeä paljon ja diipa daapa dii. Kuitenkin Turussa vielä jäljellä olevissa puutaloissa ihmiset asuvat ja työskentelevät mieluummin kuin kerrostaloissa. Tämä väite taas perustuu siihen, että kunnossa olevien puutalojen tilat ovat aina täynnä, vapautuviin asuntoihin on jonoa vaikka vuokrat ovat korkeampia, ja yleinen toive / unelma puheissa on asuminen edes joskus puutalossa. Vanhassa puutalossa asumista pidetään puheissa korkeampana asumisen muotona. Hipoen yli taitavat mennä vain omakotitalo ja pitsihuvila saaristossa.

Nyt Turun tauti iskee Turun yliopiston kampusalueelle. Purkamislupa myönnettiin kampusalueella sijaitseville, 1880-luvun alussa rakennetuille puutaloille, jotka palvelivat aikoinaan Turun tarkk’ampujapataljoonan verstaana ja varushuoneena. Sittemmin ne ovat toimineet muun muassa tiedekunta- ja ainejärjestöjen toimistotiloina sekä opetus- ja tutkimuskäytössä. Turun taudin viruspesäke Turun rakennuslautakunta on nyt antanut Suomen yliopistokiinteistöt Oy:lle rakennusten purkuluvan. Tähän luvanmyöntämispäätökseen eivät jälleen kerran vaikuttaneet senkaltaiset vähäpätöiset seikat, kuten kulttuuriperinnöllinen merkitys ja hyvä sopivuus ympäristöön, taikka että alueella on historiallinen ja hieno miljöö tai edes toteamus siitä, että remontointikin on mahdollista (Turun Sanomat 21.10.2016, Jari Heino: ”Turku suostui puutalojen pukuun”).

Voi tietysti vielä olla, että luvanmyöntämispäätös ei saakaan lainvoimaa tai Suomen yliopistokiinteistöt Oy päättääkin remontoida rakennukset. Sitä odotellessa ei kuitenkaan kannata pidättää hengitystään. Tai kenties sittenkin kannattaa, ettei Turun tauti vain pääse tarttumaan.

 

P.E. NyströmPetri Nystrom, hallitusesittely 2016

Kirjoittaja on poliittisen historian opiskelija Turun yliopistossa, joka pitää hengityssuojainta kävellessään Turun rakennuslautakunnan ohi.

Ajatuksia valinnaisemman lukion kokeilusta

Moi, ja iloista syyskuun loppua! Muutama päivä sitten 30.9., syksyn ylioppilaskirjoitukset jatkuivat toisella reaalikokeella ja historia oli yksi kirjoitettavista aineista. Historiallista on, että tänä syksynä kirjoitetaan viimeistä kertaa historia perinteisesti, sillä sähköinen ylioppilaskoe on todellisuutta historiassakin ensi syksynä (uuden tutkintorakenteen löydät tästä). Historian, ja myös yhteiskuntaopin, opetus elää muutenkin erikoisia vaiheita; uusi lukion opetussuunnitelma, tuttavallisesti LOPS, astui voimaan 1.8. ja historian pakollisista kursseista poistettiin yksi ja yhteiskuntaoppiin lisättiin yksi pakollinen kurssi.

Ajatuksena ei niin paha, eihän? Toki, historian opetus ottaa hieman takkiinsa mutta opiskelijoiden EU-tietoon panostetaan pakollisella Euroopan unioniin keskittyvällä kurssilla. Kaija Koo laulaa ”Ei tämä riitä, ei se tähän jää”, kappaleessaan Seuraavassa Elämässä ja voisi sanoa, että historian ja yhteiskuntaopin opetuksen kohdalla kävi juuri näin. LOPS-uudistuksen lisäksi lukioille tuli mahdollisuus osallistua valinnaisemman lukion kokeiluun, johon lähti mukaan 32 lukiota. Kokeilu mahdollistaisi lukion suorittamisen ilman yhtään historian tai yhteiskuntaopin kurssia. Erikoista sinänsä, kun haluttiin väkisin opiskelijoille lisää yhteiskuntaoppia, mutta kokeilussa mukana olevissa kouluissa sitä ei ole nyt pakko opiskella lainkaan.

Keskustelua on herännyt siitä, että kärsisikö lukiolaisten yleissivistys kokeilun vuoksi, jos historiaa ei opiskeltaisi. Suomen Historiallisen Seuran puheenjohtaja, professori Tiina Kinnunen ja Historian Ystäväin Liiton puheenjohtaja Janne Virkkunen kirjoittivat tästä aiheesta Helsingin Sanomien Mielipide-osiossa 4.5.2016 julkaistussa kirjoituksessaan Onko suomalaisnuorista tulossa historiattomia? Pelkona heillä on, että kokeilu tuo lukio-opetukseen kapea-alaisuutta, joka heijastuisi negatiivisesti yleissivistykseen ja kriittisen ajattelun kehittymiseen. Olen samaa mieltä Kinnusen ja Virkkusen kanssa, että historian ja yhteiskuntaopin opetusta ei voi luottaa pelkästään yläkoulussa annettun opetuksen varaan. Yläkoulussa tunteja on rajattu määrä ja paljon asioita on käytävä läpi lyhyessä ajassa. Lukio-opetus mahdollistaa tietojen syventämisen ja laajentamisen. Monen nuoren käsitys yhteiskunnasta ja siinä ohessa kansalaistaidot voisivat kärsiä, jos kokeilusta tulisi pysyvä ja historiaa ja yhteiskuntaoppia ei opetettaisi enää pakollisina aineina.

Nykyinen linja korostaa valinnaisuudellaan erikoistumista omiin kiinnostuksen aiheisiin, jotta saisimme dynaamisia ja innovatiivisia työntekijöitä tulevaisuudessa. Ongelma on, kuten Kinnunen ja Virkkunen mainitsevat, että lukiolaiset eivät tiedä mitä jatko-opinnot käsittävät ja monella meistä on varmaankin ollut sama ajatus lukion aikana ja jälkeen: mitä teen lukion jälkeen? Erikoistumiseen ohjaaminen tuntuisi siinä tilanteessa jo suorastaan painostavalta.

Vertailukohtana voimme tarkastella Ison-Britannian tilannetta, jossa historia ei ole pakollinen oppiaine oppilaalle enää seitsemän kouluvuoden jälkeen. The Guardianin artikkelin ’History has never been so unpopular’ (julkaistu 29.3.2011) mukaan tämä on näkynyt toisen asteen kouluissa siten, että historiasta on tullut epäsuositumpaa ja sitä valitaan yhä vähemmän loppukokeissa kirjoitettavaksi. Artikkelin mukaan hälyttävintä olivat koulusta valmistuneiden huono historian tuntemus ja vaikeudet hahmottaa historiallista jatkumoa. Kirjoitus on toki viisi vuotta vanha ja tilanne on voinut muuttua, mutta kun muistaa Brexitin aikana liikkuneet jutut siitä, että osa eron puolesta äänestäneistä ei edes tiennyt kunnolla mistä äänesti, niin voi todeta, että ehkä se historian lukeminen kannattaisi sittenkin ympäröivän maailman ymmärtämiseksi. Ei tarvitsisi jälkikäteen googlata, mikä se EU edes on. Ei ole poissuljettua, etteikö vastaavaa voisi tapahtua Suomessakin, jos historia olisi pakollinen oppiaine vain peruskoulussa.

Historian opetus on yleisesti Suomessa hyvällä tasolla ja on tarjonnut tietoa niin Suomen kuin muun maailman historiasta. Siten opetus on ollut laadukasta ja mahdollistanut opiskelijan tietojen ja taitojen kehittymistä. Opetus ei toki voi polkea paikallaan, vaan historiankin opetuksen täytyy kehittyä. Kysymys onkin, mikä on kehittämisen tarkoitus ja miten se saavutetaan. Uudistuminen pelkästään uudistumisen vuoksi ei ole opetusta palvelevaa. Valinnaisuus voi olla osalle hyvä vaihtoehto, mutta sille yhdelle, joka vielä etsii tietään, pakollinen historian kurssi voi olla hyödyllinen. Ja vaikka ei olisikaan, niin ei se huippuinsinööriksi tulevaisuudessa valmistuvaa ainakaan haittaa, jos lukiossa tuli opiskeltua historiaa. Mediaseksikkäät, innovatiiviset ja dynaamiset keksinnöt kuulostavat ja näyttävät hienoilta, mutta ilman historian ja yhteiskuntaopin opetusta, yhteiskuntaa, jota ne palvelevat, olisi vaikea ymmärtää.

Lopuksi, kokeilu kestää näillä näkymin kolme vuotta ja voi saada lisäaikaa kaksi vuotta. Se voi tarjota hyvääkin, mutta historian ja yhteiskuntaopin pakollisuudesta ei tulisi luopua. Molemmat aineet opettavat tärkeitä taitoja ymmärtää yhteiskuntaamme, kuten kriittistä ajattelua, ja yhteiskuntaoppi varsinkin kansalaistaitoja, joita tarvitsemme tässä ihmisten asuttamassa maailmassamme. Jotta ei kävisi niin, että suomalaisista nuorista tulisi historiattomia, mitä Kinnunen ja Virkkunen käsittelevät tekstissään, historian opetuksen tulisi pysyä pakollisena lukiossa jatkossakin.

 

Antti Kämäräinen,Antti Kämäräinen, Hallitusesittely 2016

Varnitsa ry

 

Kirjoittaja on tuleva historian ja yhteiskuntaopin opettaja. 

Viittoihin verhoutuneet – Kritiikki ry haalarikulttuurin vastavirrassa

Opiskelijahaalarit vakiintuivat Suomen korkeakoulujen opiskelijakulttuurin erottamaksi osaksi 1970- ja 1980-lukujen myötä. Sitä ennen haalarit olivat olleet lähinnä teekkareiden juttu, mutta opiskelijakulttuurin moderni läpimurto toi haalarit myös muiden alojen opiskelijoiden piireihin. Tässä vaiheessa myös Turun yliopiston historianopiskelijat pohtivat kiivaasti haalareiden käyttöönottoa Kritiikin piirissä, sillä olihan haalarit jo jokaisella itseään kunnioittavalla ainejärjestöllä, kuten Kirsi Äyräs toteaa artikkelissaan viittojen historiasta Kritiikki ry:n 50-vuotishistoriikissa.

Kritiikkiläisiä viittoineen (Kuva Jere Markkanen)Anonyymeinä pysytteleviä kritiikkiläisiä viittoineen. (Kuva: Jere Markkanen)

Äyräs kuvaa artikkelissaan, miten viitat valikoituivat Kritiikin vaatekappaleeksi haalarien sijaan pitkän pohdinnan tuloksena. Historianopiskelijoidenkin oli pakko saada jokin vaatekappale, sehän oli ilmiselvää suurelle osalle kritiikkiläisistä. Puolet ainejärjestöläisistä halusi haalareita, toiselle puolelle ajatus lähtemisestä mukaan opiskelijoiden massamuotiin oli suorastaan pöyristyttävä. Pohdinnassa olivat Äyrään mukaan niin haalarit kuin mitä erilaisimmat vaatekappaleet sukista kalsareihin, kunnes lopulta kolmen hengen kokous (missä Äyräs itse oli läsnä Petri Lempisen ja Maija Mäkikallin lisäksi) päätyi viittoihin. Mikäpä sen sopivampaa, kun jo menneiden aikojen matkalaiset ja aateliset verhoutuivat viittoihin ja kaapuihin!

Maija Mäkikalli piirsi viitan alkuperäisen kaavan ja Kari Pöyhönen suunnitteli logon, joka painettiin viitan sivuun – ja siitä alkoi Kritiikin viitan tarina vuonna 1988. Viitta kuuluu myös akateemiseen vaatetukseen useiden maiden perinteissä ympäri Eurooppaa, esimerkiksi Oxfordin ja Cambridgen yliopistoista valmistuneet tai yliopistoissa työskentelevät verhoutuvat akateemisissa juhlatilaisuuksissa viitan käsittävään asukokonaisuuteen. Näin ollen Kritiikin viitta osoittautui varsin toimivaksi ja hauskalla tavalla yliopistoperinteeseen nivoutuvaksi keksinnöksi, joka on ollut osana turkulaista historianopiskelua jo miltei kolmenkymmenen vuoden ajan.

 

Jere Markkanen, Kritiikki ryJere Markkanen, Hallitusesittely 2016

Kirjoittaja verhoutuu viittaan myös ensi vappuna.

Lokakuun 16. päivän liike – Suuren murroksen vuosikymmenen unohdettu tarina

Nuorisolevottomuudet ovat olleet viime vuosina laajasti otsikoissa. On ollut kuokkavierasjuhlia, luokkaretkikulkueita ja kampusvaltauksia. Tämän päivän ilmiöille haetaan verrokkeja historiasta ja myös nykynuorten hulinointia analysoitaessa on samanaikaisesti muisteltu vanhempien sukupolvien edesottamuksia. Tässä muistelussa suuren murroksen vuosikymmeneksi nimitetty 1960-luku on näytellyt näkyvää roolia.

1960-luvun nuorisoliikehdinnästä muistetaan lähes aina Vanhan ylioppilastalon valtaus vuonna 1968. Toinen historiankirjoituksessa laajasti huomiota saanut nuorisoradikalismin ilmentymä oli pasifistisen Sadankomitean perustaminen vuosikymmenen alkupuolella. Näiden kahden loppujen lopuksi tuloksiltaan vähäisiksi jääneiden liikkeiden varjoon on jäänyt menestyksekkäämpiä radikalismiryhmittymiä, kuten esimerkiksi rukouslauantain huvikieltosäädöksiä vastustanut Lokakuun 16. päivän liike.

1960-luvulla vietettiin neljänä sunnuntaina vuodessa rukouspäivää. Kyseinen pyhäpäivä ei perustunut suoranaisesti mihinkään kristilliseen traditioon, vaan oli jäänne vanhasta keskiaikaisesta perinteestä, jonka mukaan hallitsijan tuli säännöllisesti komentaa kansalaisia rukoilemaan. Modernin ajan Suomessa rukouspäivät olivat valtiovallan määräämiä pyhäpäiviä, joihin liittyi laaja huvikielto. Kyseisen lakisäädöksen mukaan rukouspäivänä ja sen aattolauantain eli niin kutsuttuna rukouslauantain iltana huvitilaisuuksien, kuten esimerkiksi tanssien järjestäminen oli ilman erillistä lupaa kielletty.

Epäjohdonmukainen ja turhaksi koettu rukouspäiväsäännös herätti tuohtumusta erityisesti nuorison keskuudessa. Turhautuneisuus konkretisoitui heinäkuussa 1965, kun poliisi keskeytti huippusuositun The Renegadesin konsertin Helsingin maalaiskunnan (eli nykyisen Vantaan) Korsossa. Tämä johti laajaan mellakkaan, joka loi kimmokkeen huvikieltosäädöstä vastustaneen poliittisen liikkeen perustamiselle. Kyseinen liike nimettiin ”Lokakuun 16. päivän liikkeeksi” samaisen vuoden seuraavan rukouslauantain ajankohdan mukaan, ja sen tarkoituksena oli järjestää mielenosoituksia sekä laittomia huvitilaisuuksia rukouslauantaisin kunnes huvikieltosäädös kumottaisiin. Liikkeen toiminta hiipui nopeasti jo parissa vuodessa, mutta poliittinen muutosprosessi säädöksen kumoamiseksi oli kuitenkin jo alkanut. Eduskunta lopulta kumosi huvikieltosäädöksen vuoden 1968 lopulla ilman sen suurempaa vastustusta.

Rukouslauantain huvikieltoa vastustanut liike siis saavutti tavoitteensa, mutta sen tarina ei kuitenkaan ole läpäissyt historian tutkimuksen kentässä päivän valoa. Lokakuun 16. päivän liike esiintyy lähinnä sivumainintana aikakautta kuvaavissa yleisteoksissa. Vähäisen huomion syy piilee historian kertomuksellisuudessa. Suomen 1960-luvun radikaaliliikkeeseen liittyvä muistelu on keskittynyt 1980-luvulta asti yhden piirin auktoriteetin, niin kutsuttujen ”tutkijoiden” käsitysten varaan. Radikaaliliikkeen keihäänkärki, Sadankomitea jakautui 60-luvun puolivälissä maltillista ja keskustelevaa linjaa tukeneisiin ”tutkijoihin” sekä ulkoparlamentaarista suoraa toimintaa kannattaneisiin ”marssijoihin”. Vuonna 1965 suoran toiminnan linja ajettiin ulos Sadankomitean hallituksesta. Tutkijoista tuli lopulta ministereitä ja päätoimittajia, kun taas marssijat vaipuivat unholaan. Näiden kahden piirin välillä esiintyi erimielisyyksiä aina vuosikymmenen loppuun asti, ja tämä ristiriita näkyy myös vuosikymmenen historiankirjoituksessa esimerkiksi juuri Lokakuun 16. päivän liikkeen väheksymisenä, sen johtohahmot Pentti Järvinen ja Tauno-Olavi Huotari olivat näet nimenomaa marssijalinjan kärkikaartia. Tutkijoiden kertomus peitti marssijoiden tarinan alleen.

 

Aleksis Honkanen, hallitusesittely 2016

 

 

Aleksis Honkanen,

Varnitsa ry

Kirjoittaja tutkii opinnäytetyössään lokakuun 16. päivän liikettä.

Puheenjohtajan tervehdys

Terve vaan kaikille. Olen Matias Saastamoinen, ikää 24 vuotta ja kuudes opiskeluvuosi alkamassa nyt syksyllä täällä Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa. Opintoni alkavat siis (toivottavasti) olemaan jo loppusuoralla, jolloin valmistuttuani pääsisin toimimaan aineenopettajana. Kuten yleisesti on tapana ollutkin, toimin liittomme varapuheenjohtajana viime kaudella ennen puheenjohtajaksi valitsemista. Pitkäaikainen ainejärjestöaktiivina toimiminen sekä Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston jäsenyys ovat antaneet kokemusta ja hyviä valmiuksia Historian Opiskelijain Liiton puheenjohtajana toimimiseen.

Tämän vuoden toimikautemme on aikaisempia toimikausia lyhyempi, sillä hallitus vaihtuu jo vuodenvaihteessa, ja tulee vaihtumaan tästä eteenpäin aina vuodenvaihteessa, aikaisemman kevätseminaarin yhteydessä tapahtuneen vaihdoksen sijaan. Tämä ei meidän toimintaamme kuitenkaan vaikuta mitenkään. Elämme liittomme 50-vuotisjuhlaa, jonka kunniaksi herätämme Historian Opiskelijain Liiton ikivanhan Fakta-lehden henkiin ja julkaisemme 50-vuotisjuhlanumeron. Tästä eteenpäin lehteä olisi tarkoitus alkaa julkaisemaan kevät- ja syysseminaarien yhteydessä eli kaksi kertaa vuodessa. Oulussa järjestettävässä syysseminaarissa lehti on saatavilla.

Liittomme nettisivut ovat olleet melkoisen päivittämättömät vuodesta 2014, joten ensitöiksemme olemme suorittaneet päivitysoperaatiota ja pyrimme varmistamaan, että sivuillamme oleva tieto on ajantasaista. Myös blogikirjoittelu herätetään henkiin vuoden tauon jälkeen, ja uusi blogiteksti tulee tästä eteenpäin ilmestymään aina kahden viikon välein. Mitäpä muuta me keksimmekään? No ainakin näin sosiaalisen median valtakautena aiomme luoda liitollemme Instagram-tilin, johon julkaistaan materiaalia jokaisen jäsenjärjestön tapahtumista ja opiskelijaelämästä historianopiskelijoiden näkökulmasta.

Kaiken kaikkiaan, tänä syksynä riittää hommaa lehden työstämisessä. Edellä mainitut asiat ovat nyt olleet suunnitteilla ja toteutuksessa. Saa nähdä mitä muuta sitä keksitään. Tosiaan, marraskuussa järjestetään syysseminaari Oulussa ja toivonkin, että sinne osallistuu jälleen paljon porukkaa, kuten viime aikoina seminaareissa on paljon osallistujia ollutkin.

Täten toivottelen teille kaikille hyvää opiskeluvuotta! Tavataan syysseminaarissa Oulussa!

 

Matias Saastamoinen,Matias Saastamoinen, hallitusesittely 2016

Historian Opiskelijain Liiton puheenjohtaja

pj(a)hol.fi

Uuden puheenjohtajan tervehdys

Näin kesäkuun loppuun on hyvä uuden puheenjohtajankin vihdoin esittäytyä kaikelle kansalle. Olen 23-vuotias kolmannen opiskeluvuoden aloittava historian opiskelija Oulun yliopistosta. Viime vuoden hallituksessa toimin varapuheenjohtajana, ja tänä vuonna nousin uuden hallituksen puheenjohtajaksi maaliskuussa järjestetyssä vuosikokouksessa. Talvi ja kevät onkin mennyt hyvin pitkälti uuden vastuutehtävän opettelussa ja hallituksen saattamisessa toimintakuntoon.

Liitolla on viime aikoina mennyt ihan hyvin ja toivon, että sama meno jatkuu myös tulevaisuudessa. Edellisen hallituksen suurena projektina oli sääntömuutoksen tekeminen, ja se onnistuttiin saamaan päätökseen ennen nykyisen kauden alkua. Tahdonkin kiittää viimevuotista puheenjohtajaa, Karoliina Sipovaaraa, hyvin tehdystä työstä ja asiamme aktiivisesta eteenpäin ajamisesta, ja etenkin vielä innostuksesta jatkaa työtä liiton hallituksessa, nyt Kronos ry:n edustajana.

Nykyisen hallituksen tehtävänä on panostaa liiton näkyvyyden lisäämiseen etenkin historian opiskelijoiden keskuudessa, mutta myös liiton asemaan edunvalvojana. Opiskelijoiden edunvalvontajärjestöjen arki onkin tällä hetkellä varsin hankalaa, kun Suomen uusi hallitus on esittänyt leikkauksia opiskelijoiden etuuksista. Historian Opiskelijain Liitto tukee kaikin mahdollisin keinoin näitä leikkauksia vastustavien suurten opiskelijajärjestöjen, kuten Suomen Ylioppilaskuntien Liitto ry:n ja Suomen opiskelijakuntien liitto ry:n, ponnisteluja yhteisen asiamme eteen. Aiheesta ilmestyy varmasti kirjoituksia myös omaan blogiimme.

Tämän lisäksi Historian Opiskelijain Liitto täyttää ensi vuonna 60 vuotta. Liitto perustettiin Helsingissä vuonna 1966 Jyväskylän Tosineen, Tampereen Patinan, Helsingin Kronoksen ja Turun Kritiikin toimesta, ja rekisteröitiin virallisesti seuraavana vuonna. Onnittelut rakkaalle liitollemme jo etukäteen!

Vuoden seuraava suuri jälleennäkeminen tapahtuu syksymmällä Joensuussa, missä järjestetään liiton syysseminaari. Toivonkin, että mahdollisimman moni osallistuisi seminaariin, luvassa on varmasti mielenkiintoisia luentoja ja mukavaa iltaohjelmaa! Liiton kevätseminaari on virallisessa ohjelmassa merkitty järjestettäväksi Oulussa, mutta tähän saattaa tulla vielä muutoksia tämän vuoden aikana erinäisistä syistä johtuen. Asiasta tiedotetaan, jos muutoksia ilmenee.

 

Toivotan kaikille historian opiskelijoille oikein mukavaa loppukesää ja tulevaa opiskeluvuotta!

 

Olli-Matti Hiltula

Historian Opiskelijain Liiton puheenjohtaja

Poängen med tvåspråkighet

Det börjar vara dags att söka sommarjobb, eller i mitt fall praktikplats. Jag nämnde detta för min moster, som är en effektiv och pragmatisk affärskvinna. Som sådan började hon omedelbart lista upp platser för mig att söka till. När hon konstaterade att museiguidejobb skulle vara perfekt för mig tvekade jag dock.

Nja, sade jag, det ska ju ha med arkiv att göra. Dessutom är min finska inte så bra att jag skulle kunna guida på det språket.

Men finska måste man ju kunna, konstaterade moster. Jo, höll ja med, jag försöker ju hela tiden. Arkivlinjen är faktiskt tvåspråkig.

Fantastiskt! utbrast moster. Mitt bittra svar: Fast det betyder ju i praktiken att den är bara finskspråkig.

Ännu bättre, tyckte moster. Det är bara att prata och inte vara rädd för att göra bort sig.

Jag må vara från huvudstadsregionen, men som kommen från en helt svenskspråkig familj och gången i helt svenskspråkig skola är min finska knagglig, om än gångbar. Jag kan göra mig förstådd på finska; jag förstår talad finska och kan läsa språket även om det går långsamt. Jag är van att göra bort mig på finska – på tvåan när jag skulle till skolan stannade inte bussen på hållplatsen där jag skulle stiga av. Panikslagen rusade jag fram till chauffören och hojtade: Minä menen ulos! för jag hann inte fundera ut hur jag snällt kunde be honom släppa ut mig.

Arkivlinjen på magistersnivå är ett nytt samarbete mellan Åbo Akademi och Åbo Universitet. Som sådant ska den vara tvåspråkig. Av ett dussin deltagare på linjen är två från Åbo Akademi – det är klart att det mesta går på finska. Som sådan minoritet kan man ju fråga sig varför vi gör oss besväret att tala svenska när vi ändå kan tala finska. Min finska är betydligt bättre än när jag var åtta, och arkivlinjen må innebära en del frågetecken och långsamt läsande, men det går. Jag skulle kunna tala finska hela tiden, även om jag måste erkänna att jag skulle våga öppna munnen mycket mer sällan om det var tvunget att tala finska.

Det är en bra sak att linjen är tvåspråkig; arkivarier bör kunna betjäna på båda inhemska, och mycket av arkivmaterialet är skrivet på svenska. Alla som började på linjen visste mycket väl att den skulle komma att vara tvåspråkig, och för mig är tvåspråkighet något mycket enkelt: Jag talar svenska och du förstår mig, du talar finska och jag förstår dig.

Det är så jag önskar att tvåspråkigheten skulle fungera. Jag kan förstå finska men inte uttrycka mig speciellt väl, och jag har största sympati för de finskspråkiga som känner tvekan inför att tala svenska. Det är ett rent helvete att tala ett främmande språk, speciellt som den du talar med kräver att du ska kunna det.

Det här är orsaken till att jag är obstinat och alltid pratar svenska på alla föreläsningar och håller mina föredrag på svenska. Jag må få förskräckta blickar, kanske måste jag förklara mig en gång till på finska, men jag vet att om jag börjar tala finska så finns det ingen återvändo. Det är minsann inte lätt att prata i kors på två språk, men som allt annat är det en vanesak.

Lika lite som jag vill tvinga mina medstuderanden på arkivlinjen att tala svenska vill jag tvinga mig själv att tala finska. Att studera på en tvåspråkig linje har gett mig en fantastisk möjlighet att lära mig bättre finska och jag ska banne mig ge de andra samma chans att lära sig bättre svenska.Vad skulle det annars vara för idé?

 

Sandra Waller

Kleio r.f.

 

Liiton vastine Kari Raiviolle

Kansleri Kari Raivion kirjoitus (HS 23.1 Mielipide)[1] on herättänyt paljon keskustelua, syystäkin. Monet opiskelijajärjestöt ovat jo ottaneet kirjoitukseen kantaa, ja näin haluaa tehdä myös Historian opiskelijain liitto.

Toisin kuin kansleri Kari Raivio väitti (HS 23.1 Mielipide), töissä käyminen ei tee opiskelijoista löperöitä. Nyky-yhteiskunnassa opiskelun ohessa töiden tekeminen on monissa tapauksissa perus toimeentulon edellytys. Opintotuki on jäänyt selvästi jälkeen todellisista elinkustannuksista.

Raivion mielestä opintolaina on se ensisijainen keino, jolla opiskelijoiden tulisi rahoittaa elämisensä. Kuinka kukaan voi olettaa, tai melkein jopa velvoittaa, opiskelijoiden elävän velaksi tässä talous- ja työllisyystilanteessa, jos vaihtoehtojakin on tarjolla? Ei velaksi elämistä edellytetä muiltakaan ihmisryhmiltä, päinvastoin kehotetaan vastuulliseen taloudenhoitoon. Miksi opiskelijoiden pitäisi olla poikkeus? Siksikö, että heidän taloudellinen hyötypotentiaali yhteiskunnalle konkretisoituu vasta valmistumisen jälkeen?

Töissä käyminen myös valmistaa opiskelijoita tulevan työelämän haasteisiin. Työpaikkoja haettaessa painotetaan aina työkokemuksen merkitystä. Kovin monella opiskelijalla ei ole ollut mahdollisuutta kartuttaa työkokemustaan muuten kuin satunnaisilla pätkätöillä kesäisin, ja nämäkin työpaikat ovat näin laman aikana kiven alla.

Olisiko se kenenkään etujen mukaista, että yliopistosta valmistutaan hieman nykyistä nopeammin ja suoraan työelämään (hyvässä tapauksessa), tai suoraan työttömäksi (huonossa tapauksessa), ilman minkäänlaista kokemusta siitä mitä työelämä käytännössä on ja mitä työmarkkinoilla pärjäämiseen vaaditaan?

Ajankäytön hallinta on toki haastavaa jos käy opiskelujen ohessa myös töissä. Millä perusteella tämä tekee opiskelijoista löperöitä? Työn ja opiskelun yhdistäminen päinvastoin vaatii huomattavasti enemmän hommia, kuin pelkkä opiskelu.

Opiskelijat ovat siis valmiita näkemään paljon vaivaa tehdäkseen ” matalapalkkahommiin, joita muualla tekevät lähinnä maahanmuuttajat”. Moni saattaisi kutsua tätä jopa ahkeruudeksi, Raivion mielestä kyse on lähinnä vaan laiskottelusta opiskelujen kustannuksella.

Suomi kuitenkin pärjää aina hyvin kun eri korkeakoulujen tasoja vertaillaan kansainvälisesti. Esimerkiksi Helsingin yliopisto oli koulutusyhtiö Quacquarelli Symondsin vuoden 2012-2013 korkeakouluvertailussa sijalla 69, ollen samalla pohjoismaiden kolmanneksi korkeimmalle rankattu korkeakoulu.[2] Vuoden 2014-2015 vastaavassa vertailussa Helsingin sijoitus on noussut vielä kahdella pykälällä, lisäksi Aalto yliopisto, Oulun yliopisto, Itä-Suomen yliopisto, Tampereen Teknillinen yliopisto ja Åbo Akademi ovat nostaneet sijoitustaan.[3] Listauksessa mukana olevista yliopistoista kuusi yhdeksästä on nostanut sijoitustaan vertailussa viimeisen kahden vuoden aikana. Ei huono saavutus löperöiltä korkeakoulu opiskelijoilta.

Mielestämme valmistumisaikojen venyminen ei siis johdu siitä, että opiskelijat menevät yli aidan matalimmasta kohdasta, kuten Raivio sanoi. Päinvastoin, suomalaiset opiskelijat ovat ahkeria ja valmiita tekemään töitä, joita edes monet työttömät eivät tässä maassa halua tehdä. Tämä ei varmasti voi olla huono asia tulevaisuuden kannalta? Jos ongelmiin ja epäkohtiin halutaan puuttua, olisiko aika käydä asiallista keskustelua, eikä tuomita kaikkia opiskelijoita laiskoiksi ja löperöiksi?

 

Historian opiskelijain liiton puolesta,

Opiskelijoiden edunvalvontavastaava

Pekka Pohjola

Heikki Laurilan vastaus Kari Raiviolle

Helsingin Yliopiston entinen kansleri Kari Raivio syytti 23.1. Helsingin Sanomien yleisönosastolla opiskelijoita kieroutuneesta opiskelukulttuurista: Opiskelijat käyvät töissä, opinnot venyvät, motivaatio on heikko ja hyviä arvosanoja ei tavoitella. Vaikka opiskelijajärjestöt ovat jo vastanneet Raivio kritiikkiin, otan nyt teemaan itsekin kantaa.

 

Ensinnäkin, Raivio tekee mielestäni virheen kirjoittaessaan opiskelijoista aivan kuin he olisivat yhtenäinen joukko löperösti opiskeluun suhtautuvia nuoria. Yleistämällä Raivio häilyttää eri tieteenalojen välisiä eroja, sillä todellisuudessa esimerkiksi turkulaiset kauppatieteilijät ja humanistit opiskelevat aivan erilaisissa maailmoissa. Käsittääkseni kauppatieteilijät opiskelevat paljon koulumaisemmin kuin humanistit. Kauppatieteilijät myös kilpailevat arvosanoistaan enemmän kuin humanistit, ja villit huhut kertovat että kilpailu johtaa ajoittain epäsolidaariseen käyttäytymiseen kauppatieteilijöiden keskuudessa.

 

Suurin osa tuntemistani opiskelijoista on rationaalisia. Joudumme pohtimaan mihin suorituksiin kannattaa sitoutua ja panostaa, mistä kurssista taas kelpaa heikompi arvosana. Omassa ajattelussani esimerkiksi ns. virkamiesruotsin suorittamiseen kannattaa panostaa paljon enemmän kuin poliittisen historian perusopintojen kirjatenttiin. Syy ruotsin preferointiin on yksinkertainen: virkamiesruotsin arvosana ratkaisee rekrytointitilanteessa todennäköisesti enemmän kuin kirjatentistä saatu tulos.

 

Toisin kuin Raivio uskoo, varsin moni tuntemani opiskelija suhtautuu opiskeluun intohimolla ja he ovat myös motivoituneita. Esimerkiksi kanssani samaan aikaan yliopistossa aloittanut Reetta Ilo kävi Japanissa vaihto-oppilaana. Motivaatio japanin kielen oppimiseen oli kova, se johdatteli toverin Ilon mm. kilpailemaan japaninkieliseen puhekilpailuun. Omaan pro graduuni suhtaudun suurella intohimolla: aiheeni kiinnostaa minua aidosti ja haluan tutkielmalleni hyvän arvosanan.

 

Menestyjien lisäksi yliopistoissa on toki niitäkin jotka suhtautuvat opiskeluun löysemmin. Raivion tapaan en kuitenkaan usko että kaikkia heitä vaivaa laiskuus vaan monet muut ongelmat. Esimerkiksi viime syksylläuutisoitiin siitä, miten opiskelijoiden mielenterveysongelmat ovat sekä lisääntyneet että vaikeutuneet. En oikein usko, että työssäkäynnin lopettaminen auttaisi; sehän vain lisäisi huolta omasta toimeentulosta. Toisaalla myös opiskelutaitojen heikko hallinta voi hidastaa opintoja. Ensimmäisenä opiskeluvuotenani minun piti suorittaa kaksi valtio-opin noin 1000-sivuista kirjatenttiä. Silloisilla opiskelutaidoillani ne tuntuivat mahdottomilta tehtäviltä, ja jäivät myös tekemättä. Nyt muutaman vuoden harjoittelun jälkeen uskon selättäväni fuksivuonna kauhua herättäneet kirjat. Kolmanneksi yliopistojen rakenteet tuottavat myös hidasteita: Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa voi hyväksyttää maisterivaiheen opintosuunnitelman kahdesti vuodessa järjestettävissä sessioissa. Jos opiskelija ei syystä tai toisesta pääse hyväksyttämään suunnitelmaansa, ei hän myöskään pääse jatkamaan opinnoissaan.

 

Sunnuntaina 25.1. Helsingin Sanomat julkaisi kolumnin jossa käsiteltiin yhtä yliopisto-opiskelun kompastuskiveä. Ann-Mari Huhtanen käsitteli kolumnissaan aivojen moniajoon liittyviä ongelmia. Hän viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan useamman asian tekeminen samaan aikaan alentaa älykkyysosamäärää ja alentaa tuottavuutta 40%. Mielestäni yliopisto-opiskelu on aivojen moniajoa pahimmillaan. Esimerkiksi keväällä 2013 suoritin 34 opintopistettä yhdeksällä eri kurssilla tai kirjatentillä. Keskimäärin jokainen suoritus oli siis 3,7 opintopisteen arvoinen. Muistan opiskelun olleen hätäilyä ja riman alittamista, selviytymistä. Keväällä 2014 olin Englannissa ja suoritin 30 opintopistettä kolmella kurssilla. Työmäärän ollessa suurempi aivojen moniajoa oli kuitenkin vähemmän, joten opiskelua oli helpompi hallita. Ilokseni olenkin huomannut, että ainakin Turun historia-aineissa ollaan siirrtytty kahden, kolmen opintopisteen kursseista viiden pisteen kokonaisuuksiin.

 

Toinen opintojen kompastuskivi on mielestäni opinto-ohjaus sekä lukiossa että yliopistossa. Tein itse muutaman harha-askeleen sivuaineisiin ensimmäisinä opiskeluvuosina, siis aikana jolloin kuvittelin että minusta tulee keskiajan tutkija. Korjausliikkeet venyttävät tutkintoni kuuteen, seitsemään vuoteen.

 

Valmistuessani olen (toivottavasti) pätevä opettamaan kolmea ainetta peruskoulussa ja lukiossa. Käsittääkseni uusissa opetussuunnitelmissa tullaan lisäämään oppiaineiden rajoja ylittävää opetusta. Tähän suhteutettuna maantieteen, valtio-opin sekä historian ymmärtäminen vastaa tulevaisuuden tarpeisiin.

 

Vaikka opintoni Kari Raivion pettymykseksi venyvätkin, en koe tehneeni yhtään opintopistettä turhaan. Koskaan kun ei tiedä mikä on onneksi tai hyödyksi.

 

Julkaistu Tiedon portailla -blogissa 26.1.2015 http://tiedonportailla.blogspot.fi/ (alkuperäinen otsikko Vastaukseni Kari Raiviolle)

 

Heikki Laurila

Kritiikki ry

 

 

MIKROHISTORIA!

HOLin blogia on aika ajoin käytetty häikäilemättömästi palvelemaan kirjoittajan propagandistisia tarkoitusperiä, joten jatkuvuuden nimissä olen pakotettu jatkamaan samalla linjalla. Vaikka blogeihin ei tulisi koskaan päästää historianfilosofista metodologian jauhantaa, haluan kuitenkin pitää pienen mainostuspuheen mikrohistoriasta siinä realistisessa toivossa, että kaikki HOL-blogia lukevat opiskelijamassat tekevät kandinsa tai gradunsa viitoittamani tien mukaisesti.

 

Kyllä mikrohistoria! Se välimerellisten kansojen metodologinen revanssi, jota on pidetty niin kertomuksen paluuna historiaan kuin nyrkin heristämisenä kvantitatiivista tutkimusotetta päin. Mikrohistoria hämmentää lukijaansa yhtä usein kuin se huvittaa. Mikrohistorioitsija ei suinkaan oleta, että suuren skaalan selitykset vaatisivat makrotason otetta. Ehei, mikrohistorioitsija lukee yhden oikeusjutun asiakirjat ja sitten todistaa, että kyllä se yleiseurooppalainen talonpoikaiskulttuuri oli olemassa!

 

Tässä vaiheessa olet varmaankin jo alkanut kirjoittaa mikrohistoriallisen tutkimussuunnitelmasi ensimmäistä versiota. Siispä on aiheellista antaa neuvo tai pari mahdollisista kommervenkeistä joita taantumukselliset historianharjoittajat voivat pääsi menoksi miettiä. Jos gradusemman ohjaaja jossain vaiheessa tutkimussuunnitelmasi selostusta näyttää heräävän akateemisen maailman marinoimasta tokkurasta ja kohdistaa sinuun kyseenalaistavan kulmankurtistuksen, älä menetä hermojasi vaan vedä esille poikkeuksellisen tyypillisyyden käsite. Tässä vaiheessa on hyvä myös käyttää mahdollisimman paljon sivistyssanoja siinä toivossa, että tutkimussuunnitelmasi lukematta jättänyt opponoija hämmentyy niin paljon, ettei ymmärrä kysyä yksityiskohtaisempaa selitystä nöyryytyksen pelossa.

 

Poikkeuksellinen tyypillisyys on yksinkertainen, mutta silti paradoksaalinen asia. Se on tietty seikka, joka antaa tutkijalle kokonaan uuden näkökulman tutkimusaiheeseen. Useimmiten se on luonteeltaan eriskummallinen. Olisi kuitenkin erheellistä ajatella mikrohistorian olevan vain erikoisten episodien tai yhteiskunnan marginaalien tutkiskelua. Se pointti on siinä, että yksityiskohtaisesti tutkittu lyhyt episodi heittää koko tulkittavan ilmiön aivan uuteen valoon. Tyypillisessä asiassa on jotain poikkeuksellista, mikä johtaa tyypillisen asianlaidan uudelleen määrittelyyn. Metodologisessa mielessä kysymys on siis mikro- ja makrotason kuromisesta yhteen varsin impressionistisella tavalla.

 

Mikrohistoria on siis näkökulma eikä tutkimuskohde, mutta voit ehkä ihmetellä, miten tällaista tutkimusta voi käytännössä tehdä. Se on kuulkaa niin helppoa, että olen laatinut kahdeksankohtaisen ohjeistuksen vartissa teille lukijoille avuksi.

 

Näin teet tyypillistä mikrohistoriaa:

1. Valitse jokin makrotason aihe, mielellään uudelta ajalta koska niin mikrohistorioitsijat jostain syystä tekevät.

2. Mene sorron arkistoon – sortajina siis poliisivoimat, tuomioistuimet ja inkvisitio – koska mikrohistorioitsijat innostuvat kuulustelupöytäkirjoista.

3. Etsi arkistosta jokin temporaalisesti lyhyttä ja spatiaalisesti pientä käsittelevä aineisto, joka kiinnittää huomiosi.

4. Mikäli kyseessä ei ole itsessään erikoinen episodi, lue aineistoa sen alkuperäisen käyttötarkoituksen vastaisesti eli ongi sieltä kuulusteltavan mielipiteet ja elämänkokemukset.

5. Nyt sinulla pitäisi olla originelli näkökulma makrotason ilmiöön. Jos ei ole, toista kohdat 1-4.

6. Kirjoita mikrohistoriasi mahdollisimman viihdyttävästi, koska kaikki lukevat mikrohistoriaa hullujen päähenkilöiden ja mehukkaiden anekdoottien toivossa.

7. Mikäli graduohjaaja valittaa lopullisen tutkimustuloksesi epäilyksenalaisuudesta, siteeraa Richard J. Evansin luonnehdintaa Martin Guerren paluusta (In Defense of History, sivu 247, Granta Books 1997) toteamalla että epäilyksenalaisuus päinvastoin kannustaa kriittiseen luentaan, joka lisää tutkimuksen merkittävyyttä enemmän kuin mitä se vie siltä pois.

8. Kun ohjaaja on poistunut hämmentyneenä etsimään Evansiaan työhuoneestaan, mene seminaarikaljalle lähimpään baariin. Onneksi olkoon!

 

Näin helppoa on liittyä Carlo Ginzburgin, Emmanuel Le Roy Ladurien, Natalie Zemon Davisin ja Giovanni Levin kaltaisten mikrohistorioitsijoiden riveihin. Jagshemash!

 

Kasperi

 

 

 

Kasperi Lavikainen

Taso ry

 

Kirjoittaja on alun perin espoolainen etelän vetelä, joka kuuluu Helsingin mikrohistorialliseen veljeskuntaan eikä edelleenkään tosiasiassa ymmärrä mikrohistoriaa.