Aloitin historian opinnot Helsingin yliopistossa 1988 ja valmistuin Suomen historia pääaineena filosofian maisteriksi 1994. Koska olin alun perin lähtenyt opiskelemaan historiaa tutkijan ura mielessäni, ilmoittauduin heti jatko-opiskelijaksi ja aloin hakea kiivaasti apurahoja väitöskirjaan. Tutkijakoulusysteemiä ei vielä silloin lainkaan ollut, joten ainoa mahdollisuus rahoittaa jatkotutkimus oli saada lottovoitto apurahan muodossa. Apurahojen hakijoiden määrä nousi juuri niinä vuosina laman vuoksi, osa ilmoittautui jatko-opiskelijoiksi työmahdollisuuksien kuihtuessa, vailla paloa tutkimuksen tekoon. Ennen väitöskirjaan paneutumista myös kirjoitin yhden tilaushistorian, jonka olin aloittanut jo ennen maisterin papereiden saamista.
Onnistuin vähitellen saamaan apurahoja ja lopulta tein väitöskirjani neljässä vuodessa ja väittelin tohtoriksi Suomen historiasta Helsingin yliopistossa 1998. Neljän vuoden päätoimiseen väitöskirjan tekoon sisältyi myös työttömyysjakso apurahojen välillä ja kaikkiaan ainakin neljä eri apurahaa ja viimeistelyapuraha, yhtäkään yli vuoden mittaista tai suoraan jatkorahoitukseen oikeuttavaa apurahaa en onnistunut saamaan – ennen kuin viimeisellä kerralla, jolloin jatkoa ei tarvittu, kun väitöskirja jo valmistui. Työttömyysaikana jouduin myös työllistämistyöhön, purkamaan haastattelututkimusten nauhoja yhdelle minulle aiemmin tuntemattomalle laitokselle. Olin melko helpottunut saadessani taas jatkaa oman tutkimuksen tekemistä.
Olin jo väitöskirjatyön lähestyessä loppuaan tullut siihen tulokseen, ettei historiantutkijan ura urkene tai urkenisi kyllä, jos olisi rikas ja voisi tehdä sitä omalla rahoituksella, mutta rahoitus merkitsisi loputonta tappelua apurahoista suuren humanistijoukon kanssa. Perheessä oli kaksi historiantutkijaa ja yhtälö kahdesta pätkäapurahatutkijasta loppuelämäksi hirvitti. Virkatie näytti olevan tukossa, vähät historian yliopistovirat olivat miehitettyinä ja kun joku virka aukeni, oli siihen jonossa liuta 10–20 vuotta itseä aiemmin väitelleitä ja siis myös kasapäin enemmän julkaisseita. Apurahoin ja keikkatöin olisi siis sinniteltävä vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä. Ei tuntunut realistiselta tavalta elättää itseään, vaikka mieli olisi tehnyt tehdä tutkimusta. Ryhdyin katselemaan töitä.
Olin jatko-opiskelujen ohessa tehnyt erilaisia pieniä keikkatöitä kustantamoille, vaatimattomia hakemisto- ja oikolukutöitä, mutta väliin myös lausuntojen kirjoittamista yms. Monet näistä töistä saivat alkunsa yhdistyselämän puolella solmituista kontakteista. Olin jatkanut ainejärjestöaktiivin uraani erilaisissa kirjallisuuspuolen järjestöissä, mm. Suomen dekkariseurassa, kun olin aina ollut kirjallisuuteen kallellaan ja verbaalinen ihminen. Pieniä senttaushommia tein eri julkaisuihin myös. Väitöskirjan valmistuessa koetin laittaa monta rautaa tuleen: hain apurahaa uudelle tutkimukselle, hain sopivia työpaikkoja ja koetin verkostoitua. Sain odottamattoman tarjouksen tuttavaltani kustannusalalta Edita Publishing Oy:stä pian väittelyni jälkeen ja lähdin sattuman satona yrityselämän puolelle. Olin saamassa myös työpaikan yliopiston kirjastosta, mutta kustantamo kiehtoi enemmän, etenkin kun minulla ei ollut kirjastoalan tutkintoa, joten eteneminen siellä olisi varmaankin ollut heikkoa. Editassa jo töissä ollessani tuli tieto myös apurahasta, mutta pätkätutkijaksi en sitten enää palannut.
Editassa työskentelin 12 vuoden ajan. Aloitin lyhyen aikaa kustannustoimittajana, ylenin projektipäälliköksi ja siitä ura sitten urkeni vaihe vaiheelta ylöspäin erilaisiin johtotehtäviin, kustannuspäälliköksi ja yksikön johtajaksi ja yhtiön johtoryhmän jäseneksi. Tänä vuonna kiinnostustani kysyttiin erikoiskustantaja Metsäkustannus Oy:n toimitusjohtajan tehtäviin ja aloitin tässä tehtävässä syyskuun alusta.
En ole itse koskaan kokenut ongelmaksi humanismin, historiantutkijan koulutuksen ja yrityselämän tehtävien yhdistämistä. En ole opiskellut mitään taloudellisia aineita, vaan olen hankkinut taloudelliset ja liike-elämään liittyvät oppini sekä henkilöstöoppini itse työelämässä ja työnantajan kustantamilla koulutuksilla. Erinomaista täsmäkoulutusta annetaan mm. Johtamistaidon opistossa, ei niitä taitoja ole välttämätöntä hankkia opinnoissa. Sitä paitsi niistä asioista saa enemmän irti kun on konkreettinen työtehtävä, johon tietoja peilata. Historioitsijahan on vanhan lauseen mukaan kaikkien alojen asiantuntija, mutta vakavasti puhuen laaja-alainen analyysikyky, terve kriittisyys, kyky hankkia tietoa ja hahmottaa olennainen sekä oman tekstin tuottamiskyky ovat historian alan koulutuksen plussia yrityselämässä, muuallakin kuin kustannusmaailmassa. Tutkijan koulutus puolestaan vain lisäsi edellä mainittuja kykyjä. Esimiestyössä humanistinen perusasenne on vain eduksi perinteisen insinöörilinjan rinnalla.
Tietysti itsellä pitää olla aito kiinnostus liike-elämään eikä budjettiasioita, riskinottoa tai henkilöstöasioiden hoitamista saa pelätä. En ole kuitenkaan vielä koskaan törmännyt mihinkään sellaiseen, josta ei normaali tervehenkinen historioitsija selviäisi ja aina voi konsultoida itseään viisaampia esimerkiksi talous- ja juridiikkakysymyksissä.
Tutkijan työhön ei aika toimitusjohtajan työn ohella riitä, eikä riittänyt aiemmissakaan tehtävissä, mutta kirjoittavan ihmisen identiteettiäni olen pitänyt yllä kirjoittamalla yhdistyspuolen toimissani mm. kaunokirjallisuuden kritiikkejä (kustannan itse vain tietoa) ja artikkeleita historiasta ja kirjallisuudesta. Historiantutkijan hatun otan päähäni silloin tällöin, mutta ainakin sukujuhlissa esitelmöidessäni. Identiteetissäni tärkeää on, että olen historioitsija, vaikka toiminkin yrityselämässä johtotehtävässä. Haittaa alavalinnasta ei ole koskaan töissä ollut, hyötyä pikemminkin.
