Ennakoiva tapahtumaraportti Helsingin Hol-seminaarista

Helsingin Hol-seminaari on jo niin lähellä, että jos kiipeää korkeaan paikkaan ja oikein tarkkaan katsoo, sen voi jo nähdä. Liittykää siis seuraani, kun kiipeän neljännessä kerroksessa olevaan asuntooni ja kerron teille, mitä syksyn 2019 Hol-seminaarissa tapahtuu. Tämä raportti julkaistaan tietysti sekä Holin blogissa, että Holkissa, joten osa lukijoista on varmaankin kokenut jo seminaarin ensimmäisen päivän. Raportin informatiivinen arvo saattaa hieman kärsiä tästä, mutta kun muistatte, että tämä on kirjoitettu jo kaksi viikkoa ennen seminaaria, tiedätte, että myös toista päivää koskevat havainnot ovat oikein.

Pidemmittä puheitta aloitan nyt kuvaukseni. Seminaari tosiaankin alkaa yliopistonlehtori Risto Marjomaan ohjaamalla peli-illalla, kuten on suunniteltukin. Tänne asti näkyy, että Marjomaan peli pitää opiskelijat jännityksessä ja eläytyneinä samalla kun he oppivat uudella tavalla ymmärtämään ensimmäiseen maailmansotaan johtaneita diplomaattisia olosuhteita. Tänne myös näkyy aivan selvästi, miten pelissä käy, mutta en halua kertoa sitä – muutenhan pelistä häviäisi kaikki jännitys. Tieto on raskas taakka, ja tässä tapauksessa kannan sen yksin. Olkaa kiitollisia.

Pelin päätyttyä siirrytään jatkoille. Huomaan, että tässä kohtaa korkataan lukuisia pulloja ja tölkkejä korkataan. Ei siinä mitään, eihän tässä nyt kieltolain aikana eletä. Kieltolaki ei itseasiassa ole edes näköetäisyydellä, ellei kiipeä vielä huomattavasti korkeampaan paikkaan kuin tämä, mutta Helsinkihän ei ole mikään Dubai. Näen tietysti tänne asti, että jatkoista nauttii täysin poikkeuksetta aivan joka ikinen osallistuja. En tässä kohtaa kerro kenenkään henkilökohtaisista keskusteluista, vaikka ne ovatkin aivan uskomattoman mielenkiintoisia. Elämänsä suurimpia salaisuuksia kavereilleen paljastavat voivat siis tässä kohtaa kiittää minua hienotunteisuudestani.

Tätä on siis luvassa seminaariperjantaina, marraskuun 15. päivänä. Seuraavaksi onkin aika kääntää katseemme 16. päivään, Hol-seminaarin pääpäivään. On pakko myöntää, että täältä on hieman vaikea saada hyvää tarkastelukulmaa luentojen sisältöön tai muihin tällaisiin yksityiskohtiin. Jos sitä epäilette, tämä ei johdu siitä, että minä en ole se, joka on keskustellut puhujien kanssa. Asiahan on niin, että kaikkea ei millään voi nähdä. Mutta siis luentoja on luvassa, erittäin mielenkiintoisia ja kansainväliseen diplomatiaan liittyviä.

Seminaariohjelmaan kuuluu myös alumnipaneeli. Alumnipaneelissa näkyy olevan rento meininki. Sanoisin jotain siitä, kuinka moni osallistuja löytää tulevan työuransa, mutta en valitettavasti näe täältä kenenkään työuraan asti. Näen kuitenkin selvästi, että alumnipaneeli on informatiivinen, mukava ja osatapahtuma, eikä kukaan sitä seuraamaan jäävä vaikuta katuvan päätöstään.

Alumnipaneelin jälkeen on tauko, joka on juuri riittävän pitkä, että sitseihin ehtii valmistautua ja sitten saapua paikalle. Sitseilläpä sitten onkin aivan uskomattoman hauskaa. Näen ainakin, että sitseillä lauletaan lauluja. Ne, jotka haluavat tehdä niin, juovat alkoholia. Joillekin nämä sitsit ovat jokseenkin erilainen kokemus, kuin mihin he ovat tottuneet – isoimpana erona se, että sitseillä ei jaeta minkäänlaisia rangaistuksia. Sen sijaan sitseillä keskitytään laulamiseen sekä toisten seurasta nauttimiseen. Sitsien jälkeen luvassa ovat samassa tilassa järjestettävät, mutta kaikille avoimet jatkot, joihin näen ainakin joidenkin uusien ihmisten ilmestyvän.

Niin kuin aina, sitsit ovat kaikille myös rankka kokemus. Veikkaisin, että tämän takia kovinkaan moni ei selviä seuraamaan hallituksen kokoukseen aamulla. Tätä en voi kuitenkaan enää sanoa tiedoksi, sillä sunnuntai on jo sen verran kaukana, että sinne asti täältä ei näe. Voisin ehkä koputtaa yläkerran naapurin oveen, mutta en aio tehdä niin.

Sander Kööbi
Kirjoittaja on ilmeisesti selvännäkijän kyvyillä varustettu Holin varapuheenjohtaja

Olisimmeko samaa mieltä tulevien historiankirjoittajien kanssa?

Millainen tulee olemaan meidän aikamme tulevien historiankirjoittajien silmissä? Tunnistaisimmeko oman aikamme tulevista kirjoituksista? Korostuisivatko ilmastoahdistus, Greta Thunbergin purjehdus New Yorkin ilmastokokoukseen, Amazonin sademetsän palo, ISIS, #MeToo, Donald Trump ja Brexit? Kertoilisimmeko lapsillemme, kuinka he ovat velttoja, eivätkä ole kiinnostuneet maailman asioista, koska me opiskeluaikoinamme allekirjoitimme ilmastoveivin ja kritisoimme pikamuotia. Vai tuntuvatko ne teot myöhemmin mitättömiltä?

Vai voiko olla niin, ettemme edes ole huomanneet niitä asioita, jotka jälkikäteen tullaan punomaan selkeiksi tapahtumasarjoiksi. Kenties meidän lapsemme osaavat paremmin Kiinan historiaa, ja kalifaatti olisi heille yhtä latautunut sana kuin kuningaskunta. Entä jos saammekin jotain aikaan? Monella vuosikymmenellä on ennustettu, että lopun ajat ovat käsillä. Kuitenkin nyt, paremmin kuin koskaan aiemmin, yhä useammalla on mahdollisuus saada tietoa maailmasta. Meillä kaikilla tällä pallolla ei ole samalla tavalla mahdollisuuksia tehdä valintoja, sillä siihen ei ole aina varaa – valinnat ovat yhä enemmän kuluttamista tai sen tietoista vähentämistä.

Ylipainoa ja pahaa oloa. Mutta onko siihen aihetta? Entä jos elämmekin maailmanhistorian hilpeintä aikaa, mutta emme vain itse huomaa sitä.

Historia ei ole meidän historianopiskelijoiden mielestä kuivaa ja tylsää, mutta monen mielestä se sitä on. Luulen, että yhtenä syynä on se, ettei sen nähdä liittyvän omaan elämään, vaan se on jokin omasta itsestä erillinen kouluaine. Aivan meidän kaltaisemme ihmiset ovat eläneet tavallista arkeaan, kun historiassa on nähtävissä suuria käännekohtia. Se, että minä kirjoitan tätä blogia, on osa suurta sattumien ja päätösten ketjua. Se, minkälaisia valintoja me elämässämme teemme, tulee vaikuttavaan paitsi meihin itseemme, myös tuleviin sukupolviin. Se saattaa kuulostaa painavalta taakalta, mutta minun mielestäni historiaan tutustuminen on vapauttavaa: asioille voi tehdä jotakin. On ennenkin tehty ja ollaan muutettu maailmaa. Se, mikä joskus on ollut ”normaalia”, on nyt laitonta. Historia, ei kulje mitään kohti, kuin luonnonvoima, vaan se muokkautuu jokaisella teolla ja tekemättä jättämisellä.

”Kehitys” ei ole kuitenkaan automaattista, ei ole olemassa suoraa linjaa, jota kulkea kohti kehittyneempää, parempaa yhteiskuntaa. Meidän on jatkuvasti valittava, mikä on hyvää ja mikä on arvokasta.

Annetaan kättemme jälkien näkyä!


Marie von Bell
Kirjoittaja on Holin blogivastaava kaudella 2019.

Seksuaalisen häirinnän kitkeminen vaatii alituista työtä

Pari viikkoa sitten minua ahdisteltiin baarissa. Mieskollega lähenteli minua ensin baaripöydän suojassa salaa seurueen kolmannelta osapuolelta työntämällä jalkojaan minua vasten ja tuijottaen minua röyhkeästi samalla kun itse yritin paeta hivuttautumalla nurkkaan. Kolmannen henkilön poistuessa baaritiskille lähentelijä käytti tilanteen hyväkseen, ottaen käyttöönsä suoremmat ja verbaaliset keinot. Lamaannuin. En osannut sanoa mitään ja poistuin baarista ahdistuneena, mumisten, että on jo aivan liian myöhä. Pelkäsin, että jokainen kadulla kohtaamani satunnainen mies on potentiaalinen ahdistelija.

Yllä oleva kauhistuttava kokemus on lainaus tohtorikoulutettava Taija Roihan omassa elämässään kokemasta seksuaalisesta häirinnästä, mikä sai sanallisen muodon hänen blogissaan Kesken toukokuussa 2018. Taijan kirjoitus on hyvä esimerkki siitä, että seksuaalinen häirintä ilmiönä ei ole vieläkään vieras niin yliopistoissa tai ympäröivässä maailmassa tänä #MeToo-liikkeen jälkeisenä aikakautenakaan, vaan epäasiallinen käytös jatkaa ilmenemistään edelleen työpaikoilla, oppilaitoksissa, yökerhoissa, kaduilla ja pahimmissa tapauksissa kotona. Tasa-arvobarometrin 2017mukaan 38 prosenttia naisista ja 17 prosenttia miehistä kertoikin kohdanneensa omassa elämässään seksuaalista häirintää, mitkä lukuina suuruudeltaan kertovat ongelman yleisyydestä ja samalla osoittavat, että seksuaalisen väkivallan ja häirinnän kitkemiseen yhteiskunnasta vaaditaan meiltä jokaiselta sitkeää työtä rakennemuutoksen aikaansaamiseksi yhteiskunnassa.   

Suurimpien rakennemuutosten asiassa on tapahduttava naisoletettujen asemien parantamisessa suomalaisessa yhteiskunnassa. Syynä tähän on pitkälti se, että juuri he ja etenkin nuoret naiset eri tilastojen valossa joutuvat kohtamaan yhteiskunnassamme eniten seksuaalista häirintää. Tämä on selkeä viesti yhteiskunnassamme suuresta vinoumasta, joka pakottaa naisoletetut jo nuoresta iästä tarkkailemaan ympäristöään varoen, olemaan ylikorostuneesti vastuussa omasta turvallisuudestaan ja provosoimasta ketään. Tässä ennakkoon naisoletetuille opetettuun varautumiseen kätkeytyykin vanhan patriarkaattisen yhteiskunnan huono toimintamalli, joka on yhteisöt usein johdattanut väärille teille seksuaalisen häirinnän ehkäisemisessä. Vastuuta omasta turvallisuudesta ei nimittäin pidä lähteä sysäämään koskaan ahdistelijoiden sijasta ahdistelluille, vaan juuri päinvastoin. Feministi Minja Koskela totesikin asiasta hyvin omassa teoksessaan Ennen kaikkea feministi (2019), että listalle ei ahdistelevista asioista ovat aina kuuluneet minihameet, nautittu alkoholi, reitti baarista kotiin, lavea kaula-aukko, jatkot, pikkujoulut ja tanssilattia. Vuorostaan kolikon kääntöpuolella taas ahdistelevien asioiden listalta on löytynyt ainoastaan aina yksi asia: ahdistelijat. Yksinkertaista, eikö vain?

Ratkaisuna siis seksuaalisen häirinnän vähentämisessä pitkälti on, että eri yhteisöt eivät opettasi vastaisuudessa jäseniään ja etenkin naisoletettuja pelkäämään, vaan opettaisivat jäsenilleen, ja etenkin miesoletetuille sellaisille, yksilöiden itsemääräämisoikeuden kunnioittamista. Tämä perustavanlaatuinen rakennemuutos vaatii paljon eri yhteisöiltä aina oppilaitoksista kaveripiireihin aktiivista työtä. Se on kuitenkin varmasti tehokkaampi keino kuin aiempien sukupolvien hyödyntämä ahdistellun syyllistäminen, joka metodina vain antoi vain mahdollisuuden ihmisperseille jatkaa epäasiallista ja ennen kaikkea rikollista toimintaansa. Samalla koko suuren ihmisryhmän tasolta tuleva viesti asennemuutoksesta on selkeä viesti muutoksesta myös kaikille muille yhteisöille, joiden yhteisäänellä sanottu ”nyt riittää” saa aikaan myös toivottavan koko yhteiskunnan tasolla tapahtuvan asennemuutoksen, jonka merkkejä oli havaittavissa jo vuonna 2007 Tarana Burken perustaman #MeToo-kampanjan kohdalla.

#MeToo-liike on kuitenkin myös hyvä esimerkki siitä, että kitkeäksemme seksuaalisen häirinnän kokonaan ympäristöstämme meidän pitää tasaisesti käydä keskustelua yksilöiden itsemääräämisoikeuden kunnioittamisesta niin Historian Opiskelijain Liitossa, yliopistoilla, oppilaitoksissa, tiedekunnissa, luennoilla, ainejärjestöissä ja vielä tulevaisuuden työyhteisöjemme tasoilla. Ilman tätä tärkeää vuoropuhelua nimittäin tarvittua asennemuutosta kohti parempaa ja kaikille turvallista yhteiskuntaa ei tapahdu, jos on pienikin mahdollisuus, että viesti yksilöiden oikeuksien kunnioittamisesta ei ole tasaisesti kantautunut kaikkien tietoisuuteen. Tämän takia toivonkin, että myös seuraavina vuosina myös Holin tasolla tämän tärkeän aiheen ympärillä jatketaan keskustelua ja toteutetaan konkreettisia, kunnianhimoisia hankkeita, seksuaalisen häirinnän kitkemiseksi.

Juho Kankare
Kirjoittaja on ennen kaikkea feministi, mutta samalla myös Turun yliopiston Suomen historian pääaineopiskelija ja Holin hallituksen työelämävastaava.

Holin kevätseminaari Turussa

Suuntasin maaliskuussa Historian Opiskelijain Liiton kevätseminaariin Suomen Turkuun. Tilanne oli itselleni uusi, sillä en ollut koskaan aikaisemmin tehnyt vastaavaa. Olin toki aikaisemmin käynyt Turussa niin matkailun riemusta kuin suorittamassa avoimen yliopiston tenttejä. Tällä kertaa kuitenkin matkustin ensimmäistä kertaa virallisen opiskelijastatuksen omaavana toiseen opiskelijakaupunkiin.

Saavuttuani bussilla ja jätettyäni tavarat hotellille suuntasin viikonlopun ensimmäiseen tapahtumaan, Panimoravintola Koulussa pidettävään pubivisaan. Sattui mukava yllätys, sillä tapasin baaritiskillä Turussa opiskelevan ystäväni. Nopeiden kuulumisten vaihdon jälkeen päätimme olla samassa joukkueessa pubivisassa. Visa olikin haastava ja kysymykset tulivat historian eri laidoilta. Vaikka voittoa ei tullut, sain ainakin lisää nippelitietoa historia-aittaani.

Pubivisan jälkeen pääsin tutustumaan paremmin muuhin porukkaan, jotka olivat saapuneet paikalle. Tapasin muita Helsingistä tulleiden lisäksi myös Turusta, Tampereelta ja Joensuusta saapuneita historian opiskelijoita. Osa meistä päättikin lähteä pubista jatkoille Turun yöhön.

Lauantaiaamuna alkoikin sitten itse seminaari. Teemana oli vaalikevään innoittamana vaalit. Aluksi oli kaksi luentoa, jonka jälkeen jatko-opiskelijat esittelivät omia väitöskirjojensa aiheita. Koko seminaari pysyi alusta loppuun mielenkiintoisena. Pääsin myös osioiden välillä tutustumaan paremmin joihinkin eilisiltana tapaamien henkilöiden kanssa.

Lauantai-ilta päättyi sitseihin. Olin kuullut paljon tarinoita Hol-sitseistä ja saavuinkin paikalle hieman varauksellisesti. Sitsien teemana oli eduskunnan täysistunto ja poliittisesti pukeutuminen loi mielestäni oman varauksen ilmapiiriin. Nämä olivat ensimmäiset sitsini Helsingin ja valtiotieteellisen tiedekunnan ulkopuolella ja huomasin heti alussa ”kulttuurisia” eroja. Ilta sujui kuitenkin aivan mukavasti. Käytös oli pääsääntöisesti asiallista ja järjestäjät pystyivät pitämään illan kasassa toiminnallaan.

Sunnuntaina olisi ollut Holin hallituksen kokous, mutta en päättänyt jäädä seuraamaan sitä, vaan suuntasin jo aamusta kotiin. Kokonaisuutena olin erittäin positiivisesti yllättynyt viikonlopusta, jolle en ollut asettanut juurikaan suurempia odotuksia. Parhaimpana kokemuksena voin pitää tutustumista uusiin ihmisiin, jotka jakavat kanssani intohimon historiaan. Samalla myös käynnistyi syksyn Hol-seminaarin valmistelu. Tajusinkin jossain vaiheessa, että olinkin itse tarkkailemassa tapahtuman rakennetta ja miettimässä, mistä ottaisin mallia ja minkä tekisinkin mahdollisesti toisin. Ensimmäinen tapaaminen järjestävien järjestöjen välillä on tapahtunut ja alankin jo odottamaan tulevaa seminaaria.

Nähdään syksyllä Helsingissä!

Otto Hormio
Poliittisen historian opiskelijat Polho ry
Varapuheenjohtaja

Holin kauden 2019 aloitus

Hei kaikille! Nyt kun maaliskuun loppu alkaa lähestyä, on aika saada taas Holin blogiin hieman aktiivisuutta. Uusi hallituskausi on saatu vihdoin käynnistettyä, ja muutama viikko sitten kokoonnuimme kevätseminaarin merkeissä Turkuun, jossa historian opiskelijat pääsivät ottamaan
varaslähdön kevään eduskuntavaaleihin. Seminaarin puhujina toimivat poliittisen historian asiantuntijat, ja pääsimme kuulemaan luentoja liittyen poliittisen kentän jokaiseen osaan. Kiitokset vielä turkulaisille onnistuneen seminaarin järjestämisestä!

On syytä myös kiittää väistyvää hallitusta viime vuonna tehdystä uudistustyöstä, jonka ansiosta Hol siirtyi vihdoinkin sosiaalisen median aikakauteen ja toivottavasti sitä kautta tavoittaa myös historian opiskelijoita aiempaa laajemmin opiskelukaupungista riippumatta. Uudelle
hallituskaudelle on ollut mukava lähteä, kun saa jatkaa näin hyvästä tilanteesta.


Turusta puheenjohtajuus siirtyi Jyväskylään. Tänä vuonna on tarkoitus jatkaa samalla hyvällä linjalla, kun edeltäjätkin. Keskeisinä teemoina on Holin hallinnon läpinäkyvyyden parantaminen, sekä yleinen uudistaminen, jotta tekeminen olisi tuleville hallituksille kevyempää. Lisäksi hallituksen kokouksissa on jo loppuvuodesta 2018 keskusteltu yhdenvertaisuudesta Holissa, ja sen toteutumisesta pääasiassa seminaareissa. Viime vuoden puheenjohtajaa Tanjaa lainaten ”Vanhat ja hyvät perinteet tulevat jatkumaan samalla kaavalla, mutta otamme uutta myös joukkoon.” Uusi hallitus on ehtinyt kokoustamaan jo kerran ja koossa on joukko, jonka
uskon varmasti saavan paljon hyvää aikaan!

This image has an empty alt attribute; its file name is Hallituskuva_2019.jpg


Hanna Juhola
Historian Opiskelijain Liiton puheenjohtaja
pj [at] hol.fi



In memoriam – vaalimuistoja

Monille vaalit ovat paitsi nykyään tapahtuvaa poliittista toimintaa, myös hieman kummallisia muistoja lapsuudesta. Vanhemmat ja opettajat touhottavat mystisistä aikuisten käsitteistä, kuten ”eduskunta” tai ”presidentti”. Itsekin saattaa päätyä toistelemaan samoja asioita ilman sen kummempaa käsitystä. Päätin siis kartoittaa ihmisten ensimmäisiä muistoja vaaleista. Kaino pyyntöni P-klubin Facebook-ryhmässä poiki yhteensä 16 tarinaa, joista olen poiminut tähän juttuun parhaat palat.

Aloitetaan kuitenkin ensimmäisestä omasta muistostani, eli vuoden 2000 presidentinvaaleista. Muistan aluksi kannattaneeni Esko Ahoa kai ihan vain siksi, että koko muu perheeni kannatti demariuttaan Tarja Halosta ja halusin 7-vuotiaana pojankloppina esittää vähän kapinahenkeä. Näin kuitenkin pian valon ja liityin Halosen kannatusjoukkoihin. Kääntymisestä muistan, että Vantaan demarivaikuttaja, isoisäni Matti Riikonen, vei minut Koivukylän ostarille Halosen kampanjatapahtumaan. Paikalla oli soppatykki, mutta en kuollakseni muista oliko hernekeitto hyvää. Muistan kuitenkin, että pienen jonottelun jälkeen pääsin vihdoin tapaamaan tämän Tarja Halosen ja jostain syystä 7-vuotiaasta Mikko Kohosta oli hyvä idea halata! Presidenttikandidaatti oli kuitenkin heti juonessa mukana ja vastasi haliin. Olen varma ukin olleen kohtaamisesta erityisen hyvillään ja onnellinen. Tarkempia tuntemuksia halista en muista, mutta olen varma, että Esko Ahon hali olisi tuskin ollut yhtä lämmin.

Samaiset presidentinvaalit tuntuvat olevan opiskelijaikäpolvellemme varsinainen sukupolvikokemus. Sen verran tuoreessa muistissa on Esko Ahon ja Tarja Halosen kaksinkamppailu. Erityisen monen mieleen olivat jääneet erilaiset laulut ja rallatukset kuten ”Esko Aho, päästä laho!” ja ”Esko Aho lyttyyn/ vessanpyttyyn/ vedetään alas/ Tarja on paras!” Jos joku nyt miettii kandiaihetta, niin yksi mahdollinen tutkimuskohde olisi lastenrallatuksien ennustustusvoima presidentinvaalien lopputuloksesta. Ennustusvoimaa lienee sovellettu myös laajemminkin.

”Ensimmäinen muistoni vaaleista on vuoden 2000 presidentinvaalit. Ennustin vaalien tulosta laskemalla perheen yhteisen kolikkopurkin sisällön ja määritin jokaiselle ehdokkaalle oman kolikon. Muistaakseni ennustin tämän perusteella vaalien voittajaksi Riitta Uosukaista, jonka kolikko oli 50 penniä. Tämän jälkeen olen oppinut uusia ennustamismenetelmiä vaaleja ajatellen.”

Kamppailu siirtyi myös oppilaiden taiteellisiin tuotoksiin:

”Vaaleista muistan presidentinvaalit 2000 ja sen, kuinka koulumme oppilaat olivat piirtäneet vaaleihin liittyviä kuvia kuvaamataidon tunnilla. Jostain syystä tosi monessa kuvassa Tarja Halonen ja Esko Aho olivat menossa naimisiin.”

”Vaalien jälkeen piirsin kuvan Tarja Halosesta ja Pentti Arajärvestä. Päiväkodin opettaja päätti lähettää sen presidentin kansliaan ja sain Tarja Haloselta vastaukseksi kirjeen, jossa kiitettiin kuvasta ja lähetettiin terveisiä hänen kissoiltaan, joiden nimet olivat Miska ja Rontti. Kirje ja kopio piirroksesta on edelleen Tapiolan päiväkodin seinälle kehystettynä.”

Monilla klubilaisilla vaalit lopettivat lapsuuden lyhyeen. Useampi muisteli vanhempien tai muiden jo äänestysikäisten piiloutumisen vaalisalaisuuden taakse olleen rankka kokemus.

”Äiti ei suostunut kertomaan kumpaa äänesti ja vetosi vaalisalaisuuteen. Musta sellanen salaisuus oli kohtuutonta, vihoittelin päiviä”, muistelee emeriittapuheenjohtaja.

Eräs klubilainen tosin muisti käyttäneensä teräviä neuvottelutaitojaan ja pääsi isänsä mukaan äänestyskoppiin lupaamalla, ettei kerro ketä isä äänesti. Vaalisalaisuus piti vain kotiovelle asti. Hän muistelee, että salaisuuden pitäminen oli mahdotonta, kun vaalit ja äänestäminen itsessään olivat niin uskomattoman jännittävää!

”Meillä järjestettiin eskarissa vuoden 2000 vaaleja edeltäneet varjovaalit, joissa kaikki saivat mennä semmoiseen leikkiäänestyskoppiin äänestämään Eskon ja Tarjan väliltä. Äänestin itse Eskoa sen taki, että se oli myös pappani nimi. Meidän vaaleissa Esko sitten voittikin.”

Politiikan sanasto oli myös lapsille vaikeaa: eräälle klubilaiselle Suomen Kommunistinen Puolue tuntui vaaralliselta ja kielletyltä. Toinen taas muisteli ihmetelleensä puolueiden nimilyhenteitä. Kolmas muisteli, että kun vaalien jälkeen harjoiteltiin kirjoittamaan ”Tarja Halonen on Suomen presidentti”, kääntyi luokkatoverilla (huom. koululuokka, ei sosiaalinen luokka) presidentti muotoon ”persidentti”. Tarina ei kerro, mutta kirjoittaja arvelee, että kyseistä oppilasta muistutetaan asiasta edelleen säännöllisesti.

Aikani nostalgisoitua 1990-lukua ja 2000-luvun alkua tovereiden tuella totesin, että jutulle on saatava hiukan enemmän historiallista taustaa. Tein siis mitä jokainen itseään kunnioittava 27-vuotias tekee törmätessään ongelmaan: soitin vanhemmilleni ja isovanhemmilleni.

Ensimmäiseksi haastateltavaksi valikoitui pitkän linjan ay-liikkeen edustaja ja toinen isoisäni Kari Koho. Koska vettä on Aurajoessa jo hieman ehtinyt virrata, ei hän muistanut lapsuutensa vaaleista oikeastaan mitään. Ensimmäiset eduskuntavaalit, joissa hän äänesti, olivat kuitenkin tuoreessa muistissa. Muistelua auttaa se, että Kari ja isoäitini olivat juuri menneet naimisiin. Erheessä tuoreeseen perheeseen oli tilattu ensimmäisenä porvarilehti, joten vaalinaluskeskusteluiden seuraaminen oli kovalle ay-miehelle aavistuksen tuskallista. Tuore aviovaimo kyllästyi pian Karin joka-aamuiseen jupinaan porvarilehden toimituksellisesta linjasta ja lehti vaihtui mieheltä kysymättä työväenlehteen.

Varsinainen ehdokas valikoitui kuitenkin sosiaalista reittiä: Karin siskon Ailin mies suositteli tuttua pääluottamusmiestä Pousin Viljoa. Kari myöntää, että tämä on ainoa kerta, kun hän äänesti jotain muuta kuin SDP:n ehdokasta, sillä Pousi oli nimittäin Työväen ja Pienviljelijäin Sosiaalidemokraattisen Liiton ehdokas. Äänestyspäätös oli sinänsä fiksu: Pousi pääsi läpi ja oli yhden kauden kansanedustajana 1966-70.

Siirrytään seuraavaksi Karin poikaan isääni Harri Kohoon. Mainittakoon heti alkuun, että Harrin leipälaji on ollut hiihto eikä ay-liike. Tämä käy ilmi heti haastattelun aluksi: Kekkosen kuoleman johdosta eräs rullahiihtokilpailu peruttiin ja Harria harmitti, sillä hän oli sinä kesänä erityisen kovassa kunnossa! Varma voitto vaihtui presidentin elämän muisteluun ja valtiollisiin hautajaisiin.

Ensimmäiset vaalit, jotka Harri muistaa elävästi olivat vuoden 1982 presidentinvaalit. Keskustelua seurattiin tarkkaan  sosiaalidemokraattisesta Eteenpäin -lehdestä. Vaikka televisio oli jo keksitty, ei se Harrin muistojen mukaan ollut kovinkaan vahva keskustelualusta vaalien alla. Harri äänesti tietysti Koiviston valitsijamiestä. Työläiskaupunki Kotkassa oli päivänselvää, että kaikki äänestävät Koivistoa.

Enemmän lapsuusmuistoja löytyy äidiltäni Mari Martens-Kuutilta. Hänen isänsä oli siis jo aiemmin mainittu demarivaikuttaja Uudenmaan piirisihteeri Matti Riikonen. Isänsä mukana Mari kulki jo pienestä pitäen eri vaalitilaisuuksissa, joten oikeastaan ei ole edes mahdollista muistaa yksittäistä ensimmäistä muistoa, sillä perhe eli ja hengitti poliittista elämää. Tämä ei kuitenkaan ollut pikku-Marin mielestä huono asia: vaalitilaisuuksissa sai nimittäin aina jäätelöä tai muita herkkuja.

Vaalit seurasivat myös kotiin. Ahkerasti vaalityötä tekevä Matti soitteli aina vaalien alla satoja puheluita potentiaalisille tukijoille ja paikallisille vetopelaajille. Oikeastaan ainoa ikävämpi muisto liittyy vaalitilaisuuksien luonteeseen. Keskusteluilla oli tapana venyä pitkiksi ja vaikka Mari olisi jo halunnut lähteä kotiin, jäi isä Matti aina suustaan kiinni ja toistuvat ”kohta lähetään” -vakuuttelut menettivät pian lupausvoimansa.

Haastattelussa muisteltiin myös nykyvalossa hiukan eriskummallista tapausta. Marin parhaan muistin mukaan kyseessä olivat vuoden 1976 kunnallisvaalit. Matti oli vaalimainoksissa SDP:n vaalikasvona ja Matin harteilla kuvassa oli tuttavaperheen poika. Matti olisi halunnut käyttää kuvassa omaa tytärtään, mutta taustajoukkojen mielestä miehen harteilla on oltava poika. Vakuutin äidilleni, että hän olisi ansainnut olla kuvassa isänsä harteilla. Kaiken kaikkiaan vaalit, vaalityö ja poliittinen elämä oli Marille kuitenkin positiivinen muisto: aina riitti herkkuja ja sirkushuveja.

Mikko Koho, P-klubi

Kirjottaja aikoo myös tämän kevään vaaleissa mahdollisuuksien mukaan päättää ehdokkaan halauskykyjen perusteella.

Kaukana kotoa – opiskelukaupunkina historiallinen Helsinki

Ulkopaikkakuntalaisena ja ympäri Suomea opiskelleena olen henkilökohtaisesti tutustunut useampaan eri opiskelijakaupunkiin, ja vaikka Helsinki ei aina erotu edukseen hintatasonsa tai lämpimän ilmapiirinsä ansiosta, on se itselleni nimenomaan historian opiskelijana tietyllä tapaa kiehtovampi kuin moni muu suomalainen yliopistokaupunki.

Keväällä 1640 perustettiin silloiseen pääkaupunkiimme kuninkaallinen Turun akatemia, josta Helsingin yliopisto katsoo olevansa suoraa jatkumoa ja siten siis Suomen vanhin yliopisto. Täytyy kuitenkin muistaa, että vaikka nykyiset Turun yliopisto ja Åbo Akademi ovat siihen verrattuna suhteellisen nuoria, ulottuu Turun historia yliopistokaupunkina aina tuohon vuoteen 1640 asti. Turun akatemian perinnöstä ja esimerkiksi sen irtaimiston omistuksesta ollaan tänäkin päivänä montaa eri mieltä; paljonpuhuvana esimerkkinä eräskin otsikko Turun ylioppilaslehdessä nimeltään Palo säästi, Helsinki vei vuodelta 2014.

1809 siirryttyämme Venäjän yhteyteen Turun akatemiasta tuli Keisarillinen Turun akatemia, joka Turun palon jälkeen siirrettiin uuteen hallintokeskukseen Helsinkiin. Nimeksi vaihtui Suomen Keisarillinen Aleksanterin yliopisto. Yliopisto oli monella tapaa Suomen kansallisen elämän keskus ja sillä oli merkittävä rooli kansallisidentiteetin rakentamisessa. Ajan akateemisiin vaikuttajiin kuuluikin sellaisia nimiä kuin Lönnrot, Runeberg, Topelius sekä Snellman. Itsenäistymisen jälkeen yliopisto tunnettiin hetken aikaa Suomen tasavallan yliopistona, kunnes 1919 nimeksi vakiintui Helsingin yliopisto, josta tuli merkittävä tekijä kansallisvaltion rakentamisessa, ja yliopistopiireissä osallistuttiin aktiivisesti poliittiseen toimintaan.

Helsingin yliopiston historian opiskelijoina pääasiallinen tukikohtamme on keskustakampus, jonka kruununjalokivi on päärakennuksemme. Sen vanha puoli valmistui vuonna 1832, ja on osa Engelin kaunista empire-keskustaa. Historian laitos sijaitsee Topeliassa, humanistisen tiedekunnan laitoskorttelissa, jonka historia juontaa aina 1820-luvulle, jolloin se toimi kantonistikouluna eli sotilasoppilaitoksena. Sen tilalle tuli pian venäläinen sotilassairaala, ja oma opiskelijahuoneemme tunnetaankin tuttavallisemmin myös ruumishuoneen nimellä. Itsenäistymisestä aina 1990-luvulle asti Topelia toimi yliopistollisen sairaalan tiloina, kunnes sinne vakiintuivat Helsingin yliopiston historia- ja kulttuuriaineiden laitokset.

Kuvassa toukokuussa 2018 järjestetyt suursitsit Senaatintorilla, joihin osallistui 2000 sitsaajaa. Kanssamme samassa pöydässä istui mm. presidentti Tarja Halonen (!), jolle tapahtumavastaavamme kävivät kohteliaasti tarjoamassa punssit.

Historian opiskelussa tällaisessa ympäristössä on mielestäni jotain todella erityislaatuista. Yliopistollamme on ollut keskeinen asema maan sivistyshistoriassa ja luennoillamme kulutamme samoja penkkejä kuin useat suomalaiset merkkihenkilöt; yliopiston entisiä opiskelijoita ovat esimerkiksi Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Mika Waltari sekä suurin osa maamme presidenteistä. Sen lisäksi kampuksemme sijainti on vertaansa vailla, sillä aivan lähistöllä sijaitsevat esimerkiksi Kansalliskirjasto ja Kansallisarkisto. Myös monet opiskelijatapahtumamme järjestetään historiallisissa kohteissa. Fuksiaiset ja vappuaatto järjestetään perinteisesti Suomenlinnassa, Ruotsin vallan aikaisen merilinnoituksen turvissa, ja jokavappuinen fuksivalamme on pidetty Senaatintorilla Aleksanteri II:n patsaan äärellä, joka on seissyt paikallaan aina suurruhtinaskunnan ajoista asti.

Joka päivä ylitän koulumatkallani Pitkänsillan, joka aikanaan erotti työläis- ja porvariväen toisistaan, ja jonka kivirakenteissa on näkyvillä jälkiä sisällissodan taisteluista sekä jatkosodan pommituksista. Yliopistomme henkilökunta on sekin hyvin tunnettua, ja on ollut mieleenpainuvaa osallistua esimerkiksi Mirkka Lappalaisen proseminaariin tai kaupunkikävelylle Matti Klingen ja kurssitovereideni kanssa. Ajoittain tähän kaikkeen tottuu ja asiat alkavat arkipäiväistyä, mutta aina välillä tulee hetkiä, jolloin taas havahdun asuinkaupunkiini. Eräs tällainen hetki tapahtui toissa vuonna, kun ylioppilaiden soihtukulkueen jälkeen jouduin poikkeamaan tavallisesta reitistäni itsenäisyyspäivän vastaanoton aiheuttamien erikoisjärjestelyiden vuoksi. Asuin tuolloin Katajanokalla, ja päivittäinen kotimatkani kulki aivan Presidentinlinnan vierestä.

Kotiseutuylpeys on mielestäni maltillisina määrinä tervettä ja tervetullutta, ja tunnenkin ylpeyttä niin omista juuristani kuin uudesta kotikaupungistanikin. Tarkoitukseni ei ole millään lailla väheksyä muiden Suomen kaupunkien historiallista arvoa tai korostaa Helsingin statusta; ainoastaan jakaa oma kokemukseni pääkaupungissa asumisesta ja opiskelemisesta. Jokaisella paikkakunnalla on oma arvokas historiansa ja samalla tavalla muualla opiskelevat ovat varmasti ylpeitä omasta opiskelukaupungistaan.

Miksi sitten itse valitsin Helsingin? Valinta ei ollut itsestään selvä ja hainkin useampaan yliopistoon. Halusin muutosta, ja siirtyminen suurempaan kaupunkiin kiinnosti. Työllistymisellä oli myös iso rooli. Tiesin etten todennäköisesti aikoisi tutkijaksi enkä opettajaksi. Tällöin yleensä täytyy entistä aktiivisemmin luoda itse omaa urapolkuaan, ja parhaiten koin sen onnistuvan mahdollisimman isossa kaupungissa. Lisäksi täältä on helppo myös lähteä ulkomaille töiden perässä, jos ja kun mahdollisuudet sen vain suovat.

Opiskelun kautta olen onnekseni saanut paljon ihania uusia ystäviä ja tuttavia täältä, mutta toki siitäkin huolimatta on aina välillä haikeaa olla useiden satojen kilometrien päässä perheestään ja sukulaisistaan. Kuitenkin koti-ikävän iskiessä puhelin toimii ja juna kulkee. Yliopistolla toimii myös useita aktiivisia osakuntia, ja itse esimerkiksi olen Pohjois-Pohjalaisen osakunnan jäsen. Muutettuani tänne haikailin jonkun aikaa takaisin edelliseen kotikaupunkiini Tampereelle, ja aina tasaisin väliajoin kyseenalaistin päätökseni lähteä täysin vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan. Sittemmin olen kuitenkin kotiutunut tänne ja viihdyn Helsingissä paremmin kuin hyvin. Siltikin, kuten M. Nykänen aikanaan tiesi, maailma ei lopu Joroisiin. Nähtävää ja koettavaa on vaikka kuinka paljon ja vaikka missä – kuka tietää mihin päin palloa sitä itse kukainenkin meistä lopulta päätyy?

 

 

Jutta Riepula

Kirjoittaja on nykyään artikkelin perusteella helsinkiläinen historian opiskelija ja Kronos ry:n edustaja Holin hallituksessa 

Osa tekstistä on julkaistu aiemmin Fuksikronikassa 2017. Muokattu Holin blogia varten.

Fuksivuosi 2.0 – Miltä tuntuu olla samaan aikaan graduseminaarissa ja orientoivissa opinnoissa?

Nykyinen ajattelu opiskelujen suhteen korostaa uraputkea, jossa toisen asteen opintojen jälkeen suoritetaan korkeakoulututkinto, jonka jälkeen siirrytään työelämään. Tällaista ajatusta korostaa politiikka, jossa opintotukikuukausia ja tutkinto-oikeutta rajoitetaan, ja täten kannustetaan nuoria siirtymään ripeästi eteenpäin. Sakkokierrokselle lähtemisen kynnys voi olla huomattavan korkea, vaikka itse olisikin uudesta tutkinnosta hyvin innoissaan.

Itse olen monella tapaa kummallisessa tilanteessa. Istun useamman ainejärjestön hallituksessa ja kirjoitan ensimmäisen tutkintoni gradua. Samaan aikaan elän toista fuksisyksyä ja olen lähtenyt Boomin toimintaan täysin rinnoin mukaan. Innostus aloittaa uusi tutkinto ja osallistua jo tutuksi tulleeseen ainejärjestötoimintaan uusissa piireissä kypsyi vähitellen. Vaikka mukaan oli helppo päästä, oman identiteetin uudelleenajattelu oli kovan työn takana.

Kynnys lähteä uudelleen toimintaan mukaan voi olla korkea, jos kokee jo siirtyneensä opiskelijaelämästä eteenpäin. Voi tuntua absurdilta istua fuksi-infossa, jossa kaikki muut ihmettelevät ensimmäistä päiväänsä yliopistossa. Todistusvalinnan uudistuksen jälkeen entistä suurempi osa opinnot aloittavista on juuri lukionsa päättäneitä. Tämänkaltaiset haasteet voivat olla monelle ratkaisevan vaikeita, eikä asenteen muutosta ole välttämättä helppo saada aikaan.

Ojasta allikkoon voi joutua, jos alkaa kyseenalaistaa sitä, miten hyvin sopii kuitenkin kohtuullisen homogeenisen fuksijoukon sekaan. Miten vanhempi tai jossain tapauksessa perheellinen opiskelija otetaan vastaan? Ymmärtävätkö tuutorit eri lähtökohdista saapuvia fukseja? Millä tavoin minut otetaan vastaan, kun saavun opiskelemaan kauppatieitä niin eri lähtökohdista kuin moni nuori?

  Perinteet ja toimintatavat voivat erota järjestöjen välillä paljonkin. Parhaita esimerkkejä on sitsikulttuuri, jossa esiintyy valtavia eroja jo pelkästään yhden tiedekunnan sisällä. Pitkän linjan toimijan voi olla vaikeaa irrottautua omista vanhoista kuvioista. Kriiseily voi alkaa saunakulttuurista tai tavasta ommella haalarimerkkejä. Vaikka mukautuminen uuden kaupungin tai järjestön tapoihin voi tuntua vaikealta kannattaa mukaan lähteä avoimin mielin, sillä muuten saattaa löytää itsensä kotoa itsekseen istumasta.

Alan vaihtaminen saman yliopiston sisällä on jollain tapaa huomattavasti monimutkaisempaa kuin vaihtaminen toiseen kaupunkiin. Vanhaan järjestöön jäävät omat kaverit, tutut ja verkostot. Toisaalta ne kävelevät vastaan yliopiston käytävillä kuten ennenkin. Vanhojen ja uusien kaveriporukoiden, useamman järjestön tapahtumien ja toiminnan yhdisteleminen voi olla melkoista palapeliä, mutta parhaimmillaan hyvin antoisaa. Uskallus heittäytyä lähteä moneen mukaan tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia.

Nöyryys ja kärsivällisyys ovat silti tärkeitä. Uuteen järjestöön integroituminen vie aikansa. Kun olin tuutori ensimmäistä kertaa, fuksiryhmässäni oli minua arviolta pari vuotta vanhempi fuksi, joka kertoi opiskelleensa aikaisemmin ammattikorkeakoulussa. Vähänpä tyhmä tuutori tiesi puhuvansa monivuotiselle opiskelijakunnan puheenjohtajalle, jolla oli taskussaan enemmän excuja kuin minulla bileitä. Kokenutkaan toimija ei tee itsestään suurta numeroa, vaan antaa asioiden sujua omalla painollaan omaa aktiivisuutta unohtamatta.

Kaikesta huolimatta ainejärjestötoimintaan ei juuri lähde mukaan iältään vanhempia tai perheellisiä opiskelijoita. Ainejärjestökulttuuri nähdään helposti nuorten bilekulttuurina, jossa ei kaivata autolla kotiin ajavia, perheellisiä tai kokopäivätyössä käyviä. Laaja tapahtumakenttä erilaisten yritysekskursioiden ja muiden asiatapahtumien muodossa tarjoaa eväitä muuallekin kuin reissuvihkon täyttämiseen. Pelkkä tapahtumien määrä ei silti riitä. Tärkeää on, että toiminta on myös laadukasta.

Kaikista haasteista huolimatta uusi opiskelupaikka on aina mahdollisuus. Olen itse kokenut löytäneeni Boomista omanhenkisiä ihmisiä, ja toimintaan pääsee helposti mukaan, sillä volyymilla kun itse haluaa. Toki vanhat piirit ja toiminta vetävät edelleen puoleensa, mutta uudet ja vanhat kuviot eivät ole toisensa poissulkevia. Lisäksi yksi tutkinto takataskussa voi ottaa opiskelujen suhteenkin rennommin. Kokeneenkin toimijan pitää silti varoa, ettei opiskelu kallistu liiaksi laiskotteluun.

Ainejärjestötoiminnassa parasta on, ettei henkilön iällä tai aikaisemmalla elämänkokemuksella ole merkitystä. Laatikon ulkopuolelta tulevalla toimijalla on tarjota järjestön toimintaan usein sellaista näkemystä ja kokemusta, jota vain yhden alan opiskelijalla ei voi olla. Hyvinvoiva yhteisö kannustaa kaikkia tulemaan mukaan, riippumatta siitä onko alla maisterin vai ylioppilaan tutkinto. Avoimuus mahdollistaa sen, että mukaan pääsee mahdollisimman paljon innokkaita.

 

Max Liikka

Kirjoittaja on tamperelainen historian opiskelija, joka lähti kesken ensimmäisen HOPS-tapaamisen graduseminaariin ja myi lippuja Haalaribileisiin viininpunaiset haalarit päällä

Juttu on julkaistu alunperin Vapaaboomarissa 2/2018 ja  Holkissa nr. 5. 

Älä häpeä omaa tietämättömyyttäsi – Sinä päätät mitä tiedät!

Häpeä on osa jokaisen meidän opiskelijan elämää. Tämä usein räjähdyksen tai romahduksen kaltaiseksi kuvattu sisäinen tunne pystyy valtamaan niin vauvan kuin vanhuksen mielen ja se ei helpota hevillä. Häpeää usein vielä pahentavat sen mukanaan tuomat seurannaiset reaktiot punastumisesta apatiaan, mitkä lisäävät pahan olon tunnetta, joka osalla meistä voi jatkua pidempään koko elämään vaikuttavan häpeälamaannuksen muodossa. Tällaisten tapausten ennalta ehkäisemisen vuoksi Hol-blogissa käsitelläänkin tällä kertaa häpeän ehkäisemistä sen yhden alalajin kautta, mikä on erityisen tuttu akateemiselta iältään nuorempien  piireissä: häpeä omasta tietämättömyydestä.

Häpeä omasta tietämättömyydestä on ilmiönä tuttu monelle opiskelijalle. Se ilmenee yleensä opintojen alussa tai sen varrella kesken keskustelujen, luentojen tai akateemisten tekstien selailun. Näiden opiskelijan arkipäivän tilanteiden keskellä meistä jokainen jossain vaiheessa joutuu toteamaan itselleen hiljaa ajatuksissaan: En tiedä, mihin suureen filosofiin, teoriaan, tai uuteen teokseen tässä taas viitataan. Vaikka tämä varsin inhimilliseltä ja pieneltä kuulostava toteamus saattaa vaikuttaakin osalle lukijoista harmittomalta, on se usein kokijalleen kaikkea muuta. Oman tietämättömyyden kohtaaminen ja etenkin tunnustaminen on meistä kaikille vaikeaa, minkä takia koemmekin siitä häpeää. Tähän ikävään tunteeseen meistä jokainen reagoi omalla tavallaan aina suurista suunnitelmista lukea kaikki tieteen klassikot yleisestä keskustelusta syrjään jäämiseen oman tiedon puutteen takia. Kumpikaan toimintamalli ei ole kuitenkaan se oikea tapa päihittää tätä häpeän alalajia.

Ensimmäiseksi oman tietämättömyyden häpeän käsittelyn kohdalla on hyvä todeta alkuun, että tiedon määrä maailmassa on loputon.  Jo pelkästään tärkeimpinä tiedonlähteinämme pitämiämme kirjoja Google Booksin vuonna 2010 teettämän arvion mukaan on julkaistu maailmassa noin 129 864 880 kappaletta. Googlen laskuista kuitenkin puuttuivat lukuisat eri lehdet, nettijulkaisut tai tieteelliset artikkelikokoelmat, mitkä pidentäisivät entisestään jo loputtomalta tuntuvaa lukulistaa. Tietoa, jota voisi haalia on siis loputtomasti, mihin ei elämää kannata missään nimessä kuluttaa. Tämän varsin rationaalisen ajatuksen myöntäminen itselleen on ensimmäinen askel tietämättömyyden häpeän torjumisessa, koska se asettaa meille oman ihmisyytemme rajat, jonka jälkeen on hyvä lähteä asettamaan itselleen ne henkilökohtaiset.

Omaa rooliamme henkilökohtaisen tietomme rajoja muodostaessa on nähtävä itsensä suvereenina rajojen piirtäjänä. Me itse siis päätämme loppupeleissä, minkälaisia tietoa ja taitoja keräämme yhteiskunnan meiltä edellyttämän omaa ammattiosaamistamme kehittäessä. Tässä prosessissa osittain auttavat tietysti niin yliopistojen erilaiset kirjapaketit, opintokokonaisuudet, tukipalvelut kuin muut kanssa ihmiset. Projektin vetovastuu on kuitenkin täysin sinulla, joka tietää, että riittääkö oma mielenkiintosi Minna Canthiin perehtymiseen tai tarvitseeko sinun elämäntavoitteesi saavuttaakseen tutustua Pierre Bourdieun teorioihin. Tietoa voi tietysti hankkia pelkkä yleissivistys tavoitteenaan, mutta samalla on myös hyvä pysähtyä pohtimaan sen tarpeellisuutta itsellesi ja voisiko saman ajan käyttää itseään enemmän kiinnostavien ja omaa ammattiosaamista kehittävien aiheiden parissa. Omien tiedon rajojen määrittäminen on siis lopulta erilaisten tietojen arvottamisesta elämässä ja tämä päätös osaltaan auttaa poistamaan taas turhan häpeän tunnetta.

Sen lisäksi, että itse päätämme oman tietomme rajoista, niin samalla päätämme paikoista, mistä haemme sitä. Vaikka edellisissä kappaleissa onkin lukemisen merkitystä tiedon hankinnan menetelmänä, niin me historian opiskelijoina tiedostamme ehkä kaikista parhaiten sen, että muutkin tiedon lähteet ovat yhtä tärkeitä aina podcasteista TV-ohjelmiin. Osittain tämä nykyajan tiedon lähteiden rajaton valikoima antaakin mahdollisuuden meistä jokaiselle valita itselleen se sopivin kanava niin tieteellisen kuin viihteellisen tiedon kartuttamiselle. Etenkin myös jälkimmäisen tiedon laadun kartuttaminen on myös tärkeää. Vaikka Temptation Island – ohjelman juonenkäänteillä ei välttämättä maisterinpapereita saisikaan, niin ainakin niissä on aiheita, joista meillä kaikilla löytyy sanottavaa.

Oman tiedon jakaminen onkin yksi tärkeimmistä häpeää poistavista keinoista, koska oman osaamisen esille tuominen siihen sopivissa eri asiayhteyksissä on tärkeä asia oman itsetunnon kehittymisen kannalta. Kun ihmiset esimerkiksi pääsevät puhumaan tasavertaisesti erilaisista elämän aiheista, niin tiedon monipuolisen luonteen huomioon ottaen keskusteluissa tulee aina hetkiä, joiden kautta jokainen siihen osallistuva pääse puhumaan. Tämä yhdenvertaisuus lisää yhteisöllisyyttä ja samalla vähentää yksilöiden häpeän tunnetta omasta tietämättömyydestään, kun ympäristö keskustelulle on kaikkia kannustava. Oman tietoisuuden ylikorostaminen kuitenkaan ei keskusteluissa ole suotavaa, koska se on vain yksi herruustekniikka, jolla tietoisesti pyritään esimerkiksi luomaan keinotekoista hierarkiaa tai poissulkemaan yksilöitä keskustelusta. Tämän takia kaikille yliopistossa onkin tärkeä vastuu ylläpitää tasavertaista vuorovaikutuksen ilmapiiriä yllä.

Oman tietämättömyyden häpeä on siis tunne, joka syntyy pitkälti yhteisön toimintamallien ja yksilön oman ajattelun yhteisvaikutuksesta. Meillä jokaisella historian opiskelijalla ympäri Suomea on tärkeä yhteisvastuu, että emme anna tietämättömyydestä aiheutuvaa häpeän tunteen vaikuttaa itseemme tai toisiin kanssa ihmisiimme pitkää aikaa. Tätä kautta annamme kaikille meille tasavertaiset mahdollisuudet tulla sellaisiksi osaajiksi kuin haluamme. Sen takia haluankin päättää tämän tekstin lyhyeen neuvoon, joka auttaa meitä voittamaan häpeän tunteen yhdessä ja jonka Samuli Putro oman kappaleensa kertosäkeeseensä hyvin tiivisti: Älkää unohtako toisianne. 

 

Juho Kankare

Kirjoittaja on Holin taloudenhoitaja 2018 ja paremmasta maailmasta haaveksia

 

 

Uuden yhteisön kynnyksellä – 1500- ja 1600 -luvun tutkimuksen päivä 24.1.2019

Kun itse kiinnostuin lapsena historiasta, pidin erityisesti kaikesta vähän makaaberista ja kummallisesta, joita pidin perustavanlaatuisen keskiaikaisina ilmiöinä: noitavainoista, kerettiläisten polttamisesta roviolla, pyöveleistä, hirviöistä, yksisarvisista, hulluista tiedemiehistä, jotka sekoittelivat alkemistisia cocktailejaan ja varastivat ruumiinosia hautausmailta, sen sellaisesta. Kuitenkin jossain kohtaa kävi ilmi, että nämä eivät sitten olleetkaan varsinaisesti keskiaikaisia ilmiöitä, vaan kuuluivat outoon aikakauteen nimeltä Uuden ajan alku, englanniksi Early Modern tai Premodern. Kaikkea tätä vielä tietysti sekoitti se, että muun muassa Suomessa ”keskiaika” jatkui suorastaan hävyttömän pitkään, kuten monessa muussakin paikassa.

Einblattdruck zu einer Hexenverbrennung in Derenburg (Grafschaft Reinstein) 1555

Uuden ajan alku tuntuu monista edelleen hiukan väliinputoajalta vanhojen aikojen tutkimuksessa, erityisesti tutkimusyhteisöjä ajatellen. Antiikintutkimus on selkeä kokonaisuus, joka usein on erotettu yliopistoissa myös muista historian aikakausista, useimmiten kielentutkimuksen piiriin. Keskiaika on saanut monissa paikoissa, esimerkiksi Tampereella, merkittävää jalansijaa. Molemmilla aikakausilla on omat, vakiintuneet tutkimusyhteisönsä ja konferenssinsa, Suomen lisäksi myös kansainvälisesti.

Valmistumisen kynnyksellä olevien opiskelijoiden ja uusien tutkijoiden ei ole näin ollen vaikea löytää omiaan. Mutta toisin on uuden ajan alun, varsinkin aikakauden keskivaiheen eli 1500- ja 1600-lukujen laita. Olen huomannut tämän karvaasti jo muutaman vuoden ajan, mutta erityisesti tänä vuonna aloitettuani tohtoriopinnot. Satun nimittäin sattuneesta syystä, jos toisestakin tuntemaan kumman paljon sekä antiikki- että keskiaikaväkeä, ja olen kadehtien katsonut sitä, miten tiiviitä yhteisöjä molemmissa on.

Winterlanschap met schaatsers, Hendrick Avercamp, ca. 1608, Rijksmuseum, Amsterdam.

Vaikka esimerkiksi Tampereen Trivium ja Turun TUCEMEMS sisällyttävät toimintaansa myös uuden ajan alun, ei tämä korvaa spesifimpiä yhteisöjä. Sellaisia varhaismoderneihin aikakausiin liittyen ovat esimerkiksi Suomen 1700-luvun tutkimuksen seura ja 1800-luvun tutkimuksen verkosto, joiden mallit ovat erittäin lupaavia.

Siispä: pitkän esipuheen jälkeen yritän päästä asiaan. Olemme pohdiskelleet parin viime vuoden aikana viinilasillisen tai kahvikupillisen äärellä monen 1500- ja 1600-luvun tutkijan kanssa siitä, että asialle on syytä tehdä jotain.

Siispä jotain suurta on tapahtumassa: tammikuun 24. päivä 2019 Turussa järjestetään 1500- ja 1600-lukujen tutkimuksen päivä. Päivän tarkoituksena on koota yhteen suomalaisia, eri yliopistoissa ja eri oppiaineissa kyseisestä aikakaudesta kiinnostuneita opiskelijoita ja tutkijoita. Kynnys on hyvin matala, ja myös esimerkiksi graduvaiheessa olevia opiskelijoita kannustetaan tulemaan mukaan. Päivään ovat tervetulleita kaikki asiasta kiinnostuneet: voi tulla vain kuunteluoppilaaksi, mutta myös ehdotuksen omaa esitelmää varten voi lähettää: Deadline tälle on 7.12.2018. Toivomme tähän enintään sivun mittaisen tekstin siitä, mitkä oman kiinnostuksen kohteet ovat / mitä esimerkiksi oma gradu käsittelee, ja tämän voi lähettää allekirjoittaneelle simpen(at)utu.fi

Tämä seminaari on jo saanut runsaasti kiinnostusta ympäri Suomea, joten kokemus lienee samankaltainen eri yliopistoissa. Tarkoituksena on tammikuussa kartoittaa alan ihmisten määrää ja miettiä jatkoa, mahdollisesti 1700- ja 1800-lukujen tutkimusverkostojen kaltaista, myöhemmin jopa kansainvälistä mallia.

Tapahtumaa kannattaa seurata myös Facebookissa!

 

Saara Penttinen

simpsen(at)utu.fi

Kirjoittaja on tänä vuonna Turun yliopiston yleisessä historiassa tohtorikoulutettavana aloittanut 1500- ja 1600-lukujen tutkija ja yksi tulevan tutkimuspäivän järjestäjistä.