Ihminen Taisteli – sodan vaiennettu kokemusmaailma Kansa Taisteli -lehdessä

”Ei ole ihmettelemistä siinä, että sodassa mukana olleet miehet näin jälkikäteen muistelevat sitä aikaa jopa nuorempien kyllästymiseen asti. Suotakoon se heille jo pelkästään mielenterveydellisistä syistä. — Ja pienestä, hyvin suoritetusta työstämme hienoista tyydytystä ja ylpeyttäkin tuntien.”
(Ryhänen Katri, joka toimi sairaanhoitajaoppilaana sodan aikana.)

Yli kolme vuotta kestäneestä jatkosodasta kotiutui joukko vaiteliaita miehiä, jotka olivat rintaman turruttamia. Väkivaltainen totaalinen sota, puute ja kaipaus oli koettu niin linjassa kuin kotirintamallakin. Sota oli jättänyt avonaisen haavan koko suomalaiseen yhteiskuntaan, mutta henkisesti raskaista vuosista kuitenkin vaiettiin. Jälleenrakentaminen vaati kaiken sivuuttamista, ja myöhemmin nuorison asenteet sotilaita kohtaan muuttuivat jopa vihamielisiksi. Muistelemiselle olisi ollut tarve, sillä vaikean kokemuksen pukeminen sanoiksi auttaa sen käsittelemisessä ja ymmärtämisessä. Sodatkin jatkuvat päätyttyään ihmisten muistoissa ja painajaisissa. Vuosina 1957-1986 ilmestynyt Kansa Taisteli -lehti toimi yhtenä alustana näiden ajatusten purkamiselle. Veteraanit pyrkivät siinä kertomaan väkivaltaisen realistista tarinaa henkilökohtaisista kokemuksistaan ihmisinä sodassa. Tätä hiljaista tarinaa olisi edelleen tärkeä kuunnella ihmisen toiminnan ymmärtämiseksi.

Rintamamiehille sota oli psyykkisesti raskas kokemus, josta puhuminen olisi ollut tervettä. Muiston sanallistaminen jäi kuitenkin lähinnä vain veteraanien keskiseen kyräilyyn. Oli kestettävä, kun ennenkin oli kestetty. Neuvostoliiton vaikutuksen alla ja 1960-luvulla ”sukupolvikonfliktin” aikana sodasta puhuminen oli sitä paitsi äärimmäisen hankalaa. Vaikenemiseen vaikuttivat jälleenrakentamiseen paneutuminen ja sotaväsymys, mutta myös Suomen asema hävinneenä maana. Moni veteraanijärjestö oli lakkautettu, sillä Neuvostoliitto koki ne ”fasistisiksi.” Sodasta puhuja taas leimattiin sodanlietsojaksi. Tutkija Sari Näre on kirjoittanut ajan hengestä ”hiljaisuuden salaliittona”, jolloin väkivaltaista lähihistoriaa oli kiusallista ja hankalaa käsitellä. Veteraanien puolesta tilanne oli hämmentävä. He olivat kasvaneet aikuisiksi sodassa ja käyneet koulunsa kansojen selviytymistä korostaneessa maailmassa. He olivat lähteneet sotaan velvollisuudentunnosta ja pakosta, eikä moni koskaan palannut. Tuskin kukaan enää ihannoi sotaa.

Joukkoja matkalla Kuusamosta Kiimasjärven suuntaan valok. 30/6-41. yöllä Joukamojärven tiellä ennen kuin ylitimme valtakunnan rajan. Rajan ylitys tapahtui lohkollamme klo 2.30.

”Meitähän on tietysti moitittu tuosta matkasta, vaan kyllä suurin osa teki matkansa käskystä, sekä koitti tehdä tehtävänsä mahdollisimman hyvin.” (Viljam Halonen)

Järkyttävien tapahtumien sanallistaminen, kuten muistelukirjoittaminen, auttaa niiden jäsentämisessä. Vuonna 1957 toimintansa aloittanut Kansa Taisteli -lehti vastasi osaltaan tähän kertomisen tarpeeseen. Lehden tavoitteena oli julkaista ”tavallisten miesten” muistelmia sodan tapahtumista, jolloin raskaatkin kokemukset voitiin kirjata paperille yleisön luettaviksi. Päätoimittajien pyrkimyksenä oli nostattaa sotasukupolven omanarvontunnetta näiden puolustaessa kokemustaan hämmentävässä tilanteessa. Vuonna 2017 lehteen lähetetyistä kirjoituksista digitoitiin myös julkaisemattomat tekstit. Tämä arkisto käsittää yli 4000 kirjoitusta, noin 25 000 sivua. Kirjoitusmäärä heijastelee veteraanien tarvetta kertoa sodasta ja pyrkimyksestä luoda omaa sotakuvaa, joka olisi riippumatonta valtion propagandasta ja yhteiskunnan nuorison asenteista. Tutustuin itse tähän arkistoon kandityötäni tehdessä.

“Sotaa ei kannata ihannoida – ei kukaan järkevä ihminen sitä tee.” (Reino Olmala)

Muistelijat toivat kirjoituksissaan esiin rujoja henkilökohtaisia kokemuksia, jotka loivat kuvan sotilaasta nuorukaisena maailman mielettömyyden pyörteissä. Veteraanit olivat kirjoittaneet lehteen hyvin rehellisesti. Kertomuksissa käsiteltiin usein arkojakin aiheita; seksiä ja alkoholia, väkivaltaa ja pelkoa. Joissakin tarinoissa arvosteltiin rintamatovereita, mikä ei sopinut yhtenäiskertomukseen veljinä kamppailleista puhtoisista urhoista. Mennyttä haluttiin perustella lukijoille ja jakaa kokemuksia veteraanien kesken. Sotaan lähteneet olivat kertomuksissa nuoria ja tietämättömiä, naiivejakin. Muistelmissa sotaa ja ”herrojen” päätöksiä saatettiin jo kritisoida, unohtamatta kuitenkaan veteraanien uhrausta ja arvostusta.

”Kuljettiin eteenpäin kuin unimaailmassa – innostuksen, pelon ja ahdistuksen välimaastossa. – Jokainen tiesi, ettei tämä tähän lopu, vaan kohta yritetään uudestaan. Se pelotti.” (Pentti Tolonen)

”– tuskallista valitusta, lottien lohdutuksia, virren veisausta, ruhjoumia, epätoivoa, kiroilua – sitä, mitä sota suo!” (Eino Härmänen)

Kirjoittaminen purkaa vaikeita muistijälkiä, jotka sivuutettuina olisivat uhka hyvinvoinnille. Kansa Taisteli -lehteen miehet saattoivat kuvailla asioita, jotka olivat jääneet vuosiksi kertomatta. Mukana oli tietenkin seikkailukertomuksia, mutta myös retrospektiivisesti uudelleen käsitettyjä vaikutelmia ja ajatuksia sodasta. Perspektiivi oli muuttunut kokemuksen myötä. Sota ei ollut hohdokasta, mutta sen kokeneita tulisi ymmärtää ja antaa muistoille mahdollisuus. Tämä oli tie eheytymiseen. Joillekin velvollisuuteen sidottu surmaaminen jäi vaivaamaan koko elämän ajaksi. Toisille toki ei, eivätkä kaikki traumatisoituneet vaikeasti loppuiäkseen. Suurin osa veteraaneista onnistui jatkamaan elämäänsä sodan jälkeen suhteellisen hyvin. Yhteiskunnallinen unohtaminen ja tuomitseminen oli kaikkein haitallisinta.

Taistelussa ( hymyilevä haavoittunut) etenemistä. Syöksy yli tien vihollistulen alla

”Kerkesi siinä ajattelemaan, että olen ampunut ihmisen, mutta toinen tuntoni sanoi, että olemme sodassa, sodassa on sodan lait tappaa tai kuolla itse ja vielä kolmas tuntoni sanoi että puolustamme isänmaatamme vierasta maahantunkeutujaa vastaan niin kuin olemme sotilasvalassamme luvanneet.” (Esko Törmä)

Valtion tiukka sensuuri oli sota-aikana tuottanut valikoivaa muistia, mutta omien kokemusten unohtaminen oli mahdotonta. Sodassa tapahtui paljon sellaista, jota viralliset totuudet eivät ottaneet huomioon. Tappaminenkin oli julkisuudessa riisuttu tunnesidoksistaan. Muistelmissa ihmiselämän riistämistä perusteltiin sodan laein, jossa surmaaminen oli pakollinen teko. Kuten Eino Härmänen kirjoitti: ”Kuin tahtoa vailla olevat hullut, päättömästi kuin kanaparvi, reuhasi vihollinen. Tietämättä minne mennä. Räjähtävien kranaattien tulenlieskat näyttivät nielaisevan ihmisiä tappavan kuumaan syleilyynsä. Mutta sodan ankaran lain: tappaa tai tule tapetuksi, muisti oma jalkaväkemme. Se rupesi konetuliaseillaan avustamaan tykistöä. Kaiken elollisen se kaatoi, mihin tykistöltä jäi.”

Yksityinen kokemusmaailma oli aina suuria sankaritarinoita enemmän läsnä. Sota saattoi olla elämys, joka haluttiin kokea, mutta sen merkitys muuttui retrospektiivisessä tarkastelussa. On mahdollista, että veteraanit pyrkivät väkivaltakuvauksilla herättämään juuri sankaruudesta eroavaa diskurssia lisätäkseen ymmärrystä vaietusta mielettömyyden olotilasta. Pelon ja taistelemisen lisäksi jouduttiin äärimmäisen fyysisen rasituksen kohteeksi. Unen ja ruoan puute, loiset ja kuoleman näkeminen tekivät oloista tuskallisia. Raakuuksia, pelkoja ja negatiivisia tunteita pyrittiin sensuroimaan kirjeissä kotirintamalle, mutta henkilökohtaisissa muistelmissa ne saatettiin ottaa esille. Niissä on nähtävissä nuorukaisia toiveineen ja unelmineen, joilla oli sotaan lähdettäessä kaikki edessä – perheen perustus, työ ja eläminen. Sota keskeytti kaiken tämän.

Ympärillä oli jatkuva kuolemanvaara. Vuonna 1917 syntyneistä miehistä kuoli sotavuosien aikana joka viides. Kuolemaa käsiteltiinkin muistoissa monin tavoin. Toverin menehtyminen oli koskettavaa, ahdistavaakin. Sankarikuoleman ihannointi sota-ajan julkisuudessa herätti jälkeenpäin sarkastistakin kritiikkiä. Kaatuminen ei ollut nuorten haaveilema kohtalo, ja isänmaalliseen paatokseen saatu etäisyys herätti kiusallisia tuntemuksia. Kuolemaan ja vammoihin kuitenkin liittyivät sodassa annettu uhri. Koska muistelukertomuksilla pyritään järkeistämään tapahtumia itselle kuin muillekin, jopa enemmän muille, uhrin antamista korostettiin. Kärsimykset eivät saaneet olleet turhia. Kirjoittamisen kautta haettiin sisäistä hyväksyntää, ja tietoisesti ymmärrystä lukevalta yleisöltä. Mahdollisesti raakuuksia ei peitelty, koska realistisia kuvauksiahan pidetään ennen kaikkea sodan vastaisina. 1960- ja 1980-lukujen hiljainen hämmennys näkyi pyrkimyksissä selittää sotaan osallistumisen ja siellä olemisen saavutuksia. Sota oli pakkotilanne, josta Suomi oli sittemmin selvinnyt itsenäisenä. Toiveena oli, että nuoriso ymmärtäisi ponnisteluja – tai edes koettaisi kuunnella.

”Kukaan normaali-ihminen ei toivo omalle kohdalleen sankarikuolemaa, niin ihanteellisesti kun siitä puhutaankin. Jokaisella ihmisellä, varsinkin nuorella on voimakas elämisen halu.” (Eero Haapiainen)

Tuntematon sotilas oli monelle tärkeä teos, sillä se kuvasi sodan mielettömyyttä sen kokeneiden kaipaamalla tavalla. Tarina ei ollut siloteltu tai kiillotettu. Historioitsija Ari Uino on todennut, että realistinen väkivalta, raakuudet ja kuolema olivat tärkeä osa miesten suosimaa kerrontaa. Kansa Taisteli -arkistossa tällainen sanasto ja pelon tunteiden avaaminen luovat kuvan raskaasta, väkivaltaisesta ja häiritsevästäkin kokemuksesta. Tulikaste oli innon ja kauhun sekainen miehisyysriitti, jonka kautta suurin osa totutettiin rintaman raadollisiin oloihin. Kaukaa katsottuna oudon väkivaltainen kieli voi vaikuttaa kummalliselta, mutta se oli tapa totuttautua rintaman rajuun maailmaan ja suojautua tapahtumilta, joita oli mahdoton kuvitella juoksuhautojen ulkopuolella.

”En kertonut tätä siksi, että tämä olisi niinkään sankaritarina tai uroteko, kaukana siitä. Onpahan vain nuoren miehen mietteitä ensi kohtaamisesta vihollisen kanssa, vihollisen joka ampui ”kovilla”, mutta johon emme voineet luodeillakaan vastata.” (Kaino Weckman)

”Olimme aikanaan yhteisellä asialla. Sen asian puolesta, jossa nyt elämme, mehän elämme maailman parhaassa maassa. Jos sattuu entisiä kavereita lukemaan tätä niin mitä parhaimmat terveiset teille ja hyvää jatkoa–” (Matti Rinkinen)

Sota oli kokemus, johon nuoret miehet ajautuivat ja jossa he enemmän tai vähemmän järkkyivät. Suomalainen sotilas ei aina ollut se suurin sankari, vaan tavallinen velvollisuudentuntoinen ihminen. Kun rauha oli saavutettu, olisi nuorison ymmärrettävä sotilaiden kokemusta. Sota ei ollut mukavaa, eikä rintamalle lähtö ollut aina yksilön oma valinta.  Vaikeneminen ja kokemuksen vähättely eivät auttaneet veteraaneja, sillä historian synkät tapahtumat koettiin ja muistot jäivät. Muistamisen prosessi sittemmin suhteutti tulkintoja väkivallasta, nuoruuden naiiviudesta ja sodan merkityksestä. Lukiessamme ja tutkiessamme sotakokemuksia tarvitsemme ennen kaikkea kykyä empatiaan. Se ei tarkoita, että kaikkea vastaantulevaa tarvitsee hyväksyä, mutta sitä tulee pyrkiä ymmärtämään. Näin käsitämme kenties paremmin ihmiskokemusta ja sen synkkiäkin puolia. Kokemuksen ja ajatusten tuomitseminen suoralta kädeltä sulkee silmämme traumalta, järkytykseltä ja juurisyiltä. Samalla aiheutamme katkeruutta ja surua sekä mahdollisesti saatamme uusia vaikeaa menneisyyttämme.

Juho Pitkänen, P-klubi

Kirjoituksen lähteet:
Kirjoitus pohjautuu kirjoittajan kandidaatintyöhön.
Kansa Taisteli -lehden arkisto ja julkaistut numerot löytyvät osoitteesta kansataisteli.sshs.fi

Tekstin lainaukset:
Kansa Taisteli-lehden julkaisemattomien tekstien arkisto.

Käytettyjä teoksia:
Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki: Ihminen sodassa (2006).
Jenni Kirves & Sari Näre: Ruma sota (2008).
Ville Kivimäki: Murtuneet mielet (2013).
Ari Uino: Sotiemme veteraanit (2014).

Kuvat:
SA-kuva.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu P-klubin julkaisussa Walpossa. Walpo ilmestyy viisi kertaa vuodessa ja sen julkaisuja voi lukea Issuu-palvelussa.

Kansainvälistä diplomatiaa Holin syysseminaarissa 2019

Marraskuussa 2019 koitti jälleen toinen vuoden odotetuimmista tapahtumista, kun Historian Opiskelijain Liiton syysseminaari käynnistyi Helsingissä. Pääsimme nauttimaan kolmipäiväisen seminaarin aikana peli-illasta, luennoista, alumnipaneelista, sitseistä ja mikä parhainta, raikkaana ja kauniina sunnuntaiaamuna myös liiton hallituksen kokouksesta! Seminaarin teemana oli tällä kertaa kansainvälinen diplomatia.

Seminaari käynnistyi perjantaina 15. päivä peli-illan muodossa. Lehtori Risto Marjamaa ohjasi peliä, jossa syvennyttiin ensimmäisen maailmansodan syttymiseen johtaneisiin tapahtumiin. Allekirjoittanut ei valitettavasti päässyt kunnioittamaan läsnäolollaan kyseistä tilaisuutta, mutta monella läsnäolijallakin saattoi huomio kiinnittyä historialliseen hetkeen, kun Huuhkajat lunasti Suomelle paikan jalkapallon Euroopan mestaruuskisojen karsintoihin. Voiko tällainen merkkitapahtuma valitakaan parempaa ajankohtaa?

Alumnipaneeli

Lauantaiaamuna tiemme kävi reippain askelin kohti Uutta ylioppilastaloa ja seminaarin luento-osuutta. Holin yhteistyökumppanina olevien ammattiliittojen lyhyen esittäytymisen jälkeen varsinainen seminaari käynnistyi Erkki Tuomiojan luennolla. Tuomioja oli varsin sopiva puhuja seminaarin teemaa ajatellen, onhan hän Suomen pitkäaikaisin ulkoministeri. Tuomioja muistutti meitä kuuntelijoita luentonsa lopuksi, että historiantutkimus on merkittävää myös sen vuoksi, että ymmärtäisimme, miten peruuttamattomasti maailma on vuosisatojen kuluessa muuttunut. Tuomiojan jälkeisen luennon piti Helsingin yliopiston yleisen historian uudempien aikojen professori Heikki Mikkeli, joka luennossaan keskittyi pohtimaan kansainvälisten järjestöjen asemaa diplomatiassa ja erityisesti Kansainliiton historiaa. Molemmat luennot olivat mielenkiintoisia ja avartavia, tarjoten uusia näkökulmia aiheeseen. Lauantaipäivän virallisen osuuden päätti alumnipaneeli, jossa kaksi Polho ry:n alumnia ja yksi Kronos ry:n alumni vastailivat tiukkoihin kysymyksiin työelämästä ja historia-alan ammattilaisten asemasta siinä. Allekirjoittaneelle, juuri valmistumassa olevalle ja eksistentiaalista kriisiä potevalle, alumnipaneeli oli suoranainen terapiaistunto, jonka aikana ahdistus omasta tulevaisuudesta helpotti (ainakin hetkellisesti).

Tunnelmia sitseiltä

Illan tullen tiemme vei jälleen Uudelle ylioppilastalolle, tällä kertaa nauttimaan kansainvälisen diplomatian teemalla juhlittavista sitseistä! Holin sitseillä on perinteisesti aiheutunut hieman hämmennystä jäsenjärjestöjen erilaisista sitsikäytänteistä ja sitsikulttuureista, mutta tällaista ei kuitenkaan ollut tällä kertaa havaittavissa. Laulut raikasivat, ja osallistujat nauttivat hyvästä ruuasta, juomasta ja toisten historianopiskelijoiden seurasta – voiko parempaa iltaa edes ollakaan?

Syysseminaari päättyi sunnuntaina hallituksen kokoukseen, jonne ei, merkillistä kyllä, saapunut hallituksen ulkopuolisia seuraajia. Kokouksessa todettiin syysseminaarin onnistuneen odotusten mukaisesti ja osallistujien viihtyneen. Seminaarin jälkeen voikin alkaa jo odottaa maaliskuussa 2020 koittavaa Jyväskylän kevätseminaaria – tai jos ei sinne asti malta, niin helmikuussa järjestettävää Holin historian toista risteilyä!

Henna Harju
Historian Opiskelijain Liiton sihteeri & tiedottaja
Kirjoittaja on opiskelijajärjestöistä eläköityvä ja eksistentiaalisesta kriisistä kärsivä melkein-valmis-filosofian-maisteri

Historia ja muistamisen kulttuuri

Historia ja historian tapahtumat ovat muuttuvia ja kauaskantoisia jatkumoita, joihin suhtautuminen muuttuu merkittävästi ajan kuluessa ja tapahtumien siirtyessä menneisyyden hämärään. Tämä tapahtuu vääjäämättä siitä huolimatta, miten historioitsijat sen kirjoittavat ja kuinka se näkyy yhteiskunnassamme. Eilen tuli kuluneeksi päivälleen 80 vuotta siitä, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja talvisota syttyi. Talvisota on osa suurempaa kokonaisuutta toisessa maailmansodassa ja kaikki tapahtumat talvisodan jälkeen aina jatko-sodan päättäneeseen välirauhaan nivoutuvat yhteen. Sen jälkeiset tapahtumat ovatkin oma osansa erikoislaatuista muistamisen ketjua, sillä samalla kun muistamisen kulttuuri voimistuu toisaalla, unohtuu osa merkittävistä kehityskuluista. Tästä esimerkkinä toimiikin hienosti veteraanien arvostamisen kehittyminen, mutta menetetyn Karjalan hiipuminen.

Sotiemme veteraanien arvostaminen ei ole ollut aina mitenkään pinnalla, saati erityisen sallittua, vaan varsinaisen arvostamisen voidaan sanoa alkaneen vasta 1980-luvun lopulla, jolloin suhteemme Neuvostoliittoon alkoi lievenemään ja voitiin puhua avoimemmin 1900-luvun suurista sodista. Veteraanit ovatkin pelkällä läsnäolollaan ankkuroineet suomalaisen tietouden menneisyyteen, joka näkyykin suurena kiinnostuksena omaan menneisyyteen. Kun veteraanit saivat osakseen suurempaa arvostusta yhteiskunnassa, menetetyn Karjalan muisto käytännön syistä alkoi vähenemään, sillä uusille sukupolville Karjala ei ollut mitenkään relevantti osa elämää tai aktiivista muistelua, sillä yhteydet Karjalaan ovat täysin katkenneet. Nykyään ajatus Karjalasta onkin erikoislaatuinen, sillä se ajatellaan täysin menetetyksi ja sen palauttamista kohdellaan kuin mahdotonta ajatusleikkiä, jossa puntaroidaan hyödyt ja haitat ja lopuksi se heitetään syrjään. Näissä asioissa onkin tärkeää pohtia muistamisen kulttuuria ja sitä, miten menneisyyteen tulee suhtautua, sillä suuret ja merkityksellisetkin asiat jäävät menneisyyteen ja siirtyvät pois aktiivisesta muistelun piiristä jos niillä ei ole yhtymäkohtaa nykypäivään. Näin hämärtyy myös historiallisten jatkumoiden merkitys ja sen ymmärtäminen laajemmassa kontekstissa.

Tämä kehitys on vääjäämätöntä ja onkin historian tutkijoiden harteilla määrittää menneisyydelle tärkeitä asioita, joita tulee kiinnittää yhteiskuntaan niin, että niiden muistaminen ja arvostaminen tulevaisuudessakin on mahdollista. Talvisodan alkaminen on erinomainen esimerkki juuri ajankohtaisuudellaan, mutta tämä ei suinkaan ole ainoa asia joka tulisi ottaa huomioon. Historia on täynnä loistavia tarinoita, kipeitä synkkiä kohtia ja erikoislaatuisia jatkumoita, joiden ymmärtämiseksi niitä on käsiteltävä niin tutkimuksessa kuin julkisuudessa, sillä historia on aina laajoja kaaria, joista pystytään irrottamaan mitä tahansa elementtejä ja käyttämään poliittisina vipuvarsina ja pahimmillaan jopa lyömäaseina. Menneisyydestä syntyvien palojen sammuttelu on tärkeä osa ammattiosaamistamme, mutta meidän tehtävämme ei voi olla vain väärien anekdoottien vaihtamista oikeisiin, vaan historiallisen ajattelun kehittäminen julkisessa keskustelussa, jolloin omaa menneisyyttä ei tarvitse pelätä, vaan sitä voidaan arvostaa valtavassa moninaisuudessaan.

Juho Aarikka
Patina ry
Kirjoittaja tykkää ydinpommeista ja imperialismista kaikilla mausteilla. Suuri osa niistä maistuu hirveiltä, mutta se kuuluu pakettiin.

Kuva, joka sisältää kohteen henkilö, pöytä, mies, puku

Kuvaus luotu automaattisesti

Ennakoiva tapahtumaraportti Helsingin Hol-seminaarista

Helsingin Hol-seminaari on jo niin lähellä, että jos kiipeää korkeaan paikkaan ja oikein tarkkaan katsoo, sen voi jo nähdä. Liittykää siis seuraani, kun kiipeän neljännessä kerroksessa olevaan asuntooni ja kerron teille, mitä syksyn 2019 Hol-seminaarissa tapahtuu. Tämä raportti julkaistaan tietysti sekä Holin blogissa, että Holkissa, joten osa lukijoista on varmaankin kokenut jo seminaarin ensimmäisen päivän. Raportin informatiivinen arvo saattaa hieman kärsiä tästä, mutta kun muistatte, että tämä on kirjoitettu jo kaksi viikkoa ennen seminaaria, tiedätte, että myös toista päivää koskevat havainnot ovat oikein.

Pidemmittä puheitta aloitan nyt kuvaukseni. Seminaari tosiaankin alkaa yliopistonlehtori Risto Marjomaan ohjaamalla peli-illalla, kuten on suunniteltukin. Tänne asti näkyy, että Marjomaan peli pitää opiskelijat jännityksessä ja eläytyneinä samalla kun he oppivat uudella tavalla ymmärtämään ensimmäiseen maailmansotaan johtaneita diplomaattisia olosuhteita. Tänne myös näkyy aivan selvästi, miten pelissä käy, mutta en halua kertoa sitä – muutenhan pelistä häviäisi kaikki jännitys. Tieto on raskas taakka, ja tässä tapauksessa kannan sen yksin. Olkaa kiitollisia.

Pelin päätyttyä siirrytään jatkoille. Huomaan, että tässä kohtaa korkataan lukuisia pulloja ja tölkkejä korkataan. Ei siinä mitään, eihän tässä nyt kieltolain aikana eletä. Kieltolaki ei itseasiassa ole edes näköetäisyydellä, ellei kiipeä vielä huomattavasti korkeampaan paikkaan kuin tämä, mutta Helsinkihän ei ole mikään Dubai. Näen tietysti tänne asti, että jatkoista nauttii täysin poikkeuksetta aivan joka ikinen osallistuja. En tässä kohtaa kerro kenenkään henkilökohtaisista keskusteluista, vaikka ne ovatkin aivan uskomattoman mielenkiintoisia. Elämänsä suurimpia salaisuuksia kavereilleen paljastavat voivat siis tässä kohtaa kiittää minua hienotunteisuudestani.

Tätä on siis luvassa seminaariperjantaina, marraskuun 15. päivänä. Seuraavaksi onkin aika kääntää katseemme 16. päivään, Hol-seminaarin pääpäivään. On pakko myöntää, että täältä on hieman vaikea saada hyvää tarkastelukulmaa luentojen sisältöön tai muihin tällaisiin yksityiskohtiin. Jos sitä epäilette, tämä ei johdu siitä, että minä en ole se, joka on keskustellut puhujien kanssa. Asiahan on niin, että kaikkea ei millään voi nähdä. Mutta siis luentoja on luvassa, erittäin mielenkiintoisia ja kansainväliseen diplomatiaan liittyviä.

Seminaariohjelmaan kuuluu myös alumnipaneeli. Alumnipaneelissa näkyy olevan rento meininki. Sanoisin jotain siitä, kuinka moni osallistuja löytää tulevan työuransa, mutta en valitettavasti näe täältä kenenkään työuraan asti. Näen kuitenkin selvästi, että alumnipaneeli on informatiivinen, mukava ja osatapahtuma, eikä kukaan sitä seuraamaan jäävä vaikuta katuvan päätöstään.

Alumnipaneelin jälkeen on tauko, joka on juuri riittävän pitkä, että sitseihin ehtii valmistautua ja sitten saapua paikalle. Sitseilläpä sitten onkin aivan uskomattoman hauskaa. Näen ainakin, että sitseillä lauletaan lauluja. Ne, jotka haluavat tehdä niin, juovat alkoholia. Joillekin nämä sitsit ovat jokseenkin erilainen kokemus, kuin mihin he ovat tottuneet – isoimpana erona se, että sitseillä ei jaeta minkäänlaisia rangaistuksia. Sen sijaan sitseillä keskitytään laulamiseen sekä toisten seurasta nauttimiseen. Sitsien jälkeen luvassa ovat samassa tilassa järjestettävät, mutta kaikille avoimet jatkot, joihin näen ainakin joidenkin uusien ihmisten ilmestyvän.

Niin kuin aina, sitsit ovat kaikille myös rankka kokemus. Veikkaisin, että tämän takia kovinkaan moni ei selviä seuraamaan hallituksen kokoukseen aamulla. Tätä en voi kuitenkaan enää sanoa tiedoksi, sillä sunnuntai on jo sen verran kaukana, että sinne asti täältä ei näe. Voisin ehkä koputtaa yläkerran naapurin oveen, mutta en aio tehdä niin.

Sander Kööbi
Kirjoittaja on ilmeisesti selvännäkijän kyvyillä varustettu Holin varapuheenjohtaja

Olisimmeko samaa mieltä tulevien historiankirjoittajien kanssa?

Millainen tulee olemaan meidän aikamme tulevien historiankirjoittajien silmissä? Tunnistaisimmeko oman aikamme tulevista kirjoituksista? Korostuisivatko ilmastoahdistus, Greta Thunbergin purjehdus New Yorkin ilmastokokoukseen, Amazonin sademetsän palo, ISIS, #MeToo, Donald Trump ja Brexit? Kertoilisimmeko lapsillemme, kuinka he ovat velttoja, eivätkä ole kiinnostuneet maailman asioista, koska me opiskeluaikoinamme allekirjoitimme ilmastoveivin ja kritisoimme pikamuotia. Vai tuntuvatko ne teot myöhemmin mitättömiltä?

Vai voiko olla niin, ettemme edes ole huomanneet niitä asioita, jotka jälkikäteen tullaan punomaan selkeiksi tapahtumasarjoiksi. Kenties meidän lapsemme osaavat paremmin Kiinan historiaa, ja kalifaatti olisi heille yhtä latautunut sana kuin kuningaskunta. Entä jos saammekin jotain aikaan? Monella vuosikymmenellä on ennustettu, että lopun ajat ovat käsillä. Kuitenkin nyt, paremmin kuin koskaan aiemmin, yhä useammalla on mahdollisuus saada tietoa maailmasta. Meillä kaikilla tällä pallolla ei ole samalla tavalla mahdollisuuksia tehdä valintoja, sillä siihen ei ole aina varaa – valinnat ovat yhä enemmän kuluttamista tai sen tietoista vähentämistä.

Ylipainoa ja pahaa oloa. Mutta onko siihen aihetta? Entä jos elämmekin maailmanhistorian hilpeintä aikaa, mutta emme vain itse huomaa sitä.

Historia ei ole meidän historianopiskelijoiden mielestä kuivaa ja tylsää, mutta monen mielestä se sitä on. Luulen, että yhtenä syynä on se, ettei sen nähdä liittyvän omaan elämään, vaan se on jokin omasta itsestä erillinen kouluaine. Aivan meidän kaltaisemme ihmiset ovat eläneet tavallista arkeaan, kun historiassa on nähtävissä suuria käännekohtia. Se, että minä kirjoitan tätä blogia, on osa suurta sattumien ja päätösten ketjua. Se, minkälaisia valintoja me elämässämme teemme, tulee vaikuttavaan paitsi meihin itseemme, myös tuleviin sukupolviin. Se saattaa kuulostaa painavalta taakalta, mutta minun mielestäni historiaan tutustuminen on vapauttavaa: asioille voi tehdä jotakin. On ennenkin tehty ja ollaan muutettu maailmaa. Se, mikä joskus on ollut ”normaalia”, on nyt laitonta. Historia, ei kulje mitään kohti, kuin luonnonvoima, vaan se muokkautuu jokaisella teolla ja tekemättä jättämisellä.

”Kehitys” ei ole kuitenkaan automaattista, ei ole olemassa suoraa linjaa, jota kulkea kohti kehittyneempää, parempaa yhteiskuntaa. Meidän on jatkuvasti valittava, mikä on hyvää ja mikä on arvokasta.

Annetaan kättemme jälkien näkyä!


Marie von Bell
Kirjoittaja on Holin blogivastaava kaudella 2019.

Seksuaalisen häirinnän kitkeminen vaatii alituista työtä

Pari viikkoa sitten minua ahdisteltiin baarissa. Mieskollega lähenteli minua ensin baaripöydän suojassa salaa seurueen kolmannelta osapuolelta työntämällä jalkojaan minua vasten ja tuijottaen minua röyhkeästi samalla kun itse yritin paeta hivuttautumalla nurkkaan. Kolmannen henkilön poistuessa baaritiskille lähentelijä käytti tilanteen hyväkseen, ottaen käyttöönsä suoremmat ja verbaaliset keinot. Lamaannuin. En osannut sanoa mitään ja poistuin baarista ahdistuneena, mumisten, että on jo aivan liian myöhä. Pelkäsin, että jokainen kadulla kohtaamani satunnainen mies on potentiaalinen ahdistelija.

Yllä oleva kauhistuttava kokemus on lainaus tohtorikoulutettava Taija Roihan omassa elämässään kokemasta seksuaalisesta häirinnästä, mikä sai sanallisen muodon hänen blogissaan Kesken toukokuussa 2018. Taijan kirjoitus on hyvä esimerkki siitä, että seksuaalinen häirintä ilmiönä ei ole vieläkään vieras niin yliopistoissa tai ympäröivässä maailmassa tänä #MeToo-liikkeen jälkeisenä aikakautenakaan, vaan epäasiallinen käytös jatkaa ilmenemistään edelleen työpaikoilla, oppilaitoksissa, yökerhoissa, kaduilla ja pahimmissa tapauksissa kotona. Tasa-arvobarometrin 2017mukaan 38 prosenttia naisista ja 17 prosenttia miehistä kertoikin kohdanneensa omassa elämässään seksuaalista häirintää, mitkä lukuina suuruudeltaan kertovat ongelman yleisyydestä ja samalla osoittavat, että seksuaalisen väkivallan ja häirinnän kitkemiseen yhteiskunnasta vaaditaan meiltä jokaiselta sitkeää työtä rakennemuutoksen aikaansaamiseksi yhteiskunnassa.   

Suurimpien rakennemuutosten asiassa on tapahduttava naisoletettujen asemien parantamisessa suomalaisessa yhteiskunnassa. Syynä tähän on pitkälti se, että juuri he ja etenkin nuoret naiset eri tilastojen valossa joutuvat kohtamaan yhteiskunnassamme eniten seksuaalista häirintää. Tämä on selkeä viesti yhteiskunnassamme suuresta vinoumasta, joka pakottaa naisoletetut jo nuoresta iästä tarkkailemaan ympäristöään varoen, olemaan ylikorostuneesti vastuussa omasta turvallisuudestaan ja provosoimasta ketään. Tässä ennakkoon naisoletetuille opetettuun varautumiseen kätkeytyykin vanhan patriarkaattisen yhteiskunnan huono toimintamalli, joka on yhteisöt usein johdattanut väärille teille seksuaalisen häirinnän ehkäisemisessä. Vastuuta omasta turvallisuudesta ei nimittäin pidä lähteä sysäämään koskaan ahdistelijoiden sijasta ahdistelluille, vaan juuri päinvastoin. Feministi Minja Koskela totesikin asiasta hyvin omassa teoksessaan Ennen kaikkea feministi (2019), että listalle ei ahdistelevista asioista ovat aina kuuluneet minihameet, nautittu alkoholi, reitti baarista kotiin, lavea kaula-aukko, jatkot, pikkujoulut ja tanssilattia. Vuorostaan kolikon kääntöpuolella taas ahdistelevien asioiden listalta on löytynyt ainoastaan aina yksi asia: ahdistelijat. Yksinkertaista, eikö vain?

Ratkaisuna siis seksuaalisen häirinnän vähentämisessä pitkälti on, että eri yhteisöt eivät opettasi vastaisuudessa jäseniään ja etenkin naisoletettuja pelkäämään, vaan opettaisivat jäsenilleen, ja etenkin miesoletetuille sellaisille, yksilöiden itsemääräämisoikeuden kunnioittamista. Tämä perustavanlaatuinen rakennemuutos vaatii paljon eri yhteisöiltä aina oppilaitoksista kaveripiireihin aktiivista työtä. Se on kuitenkin varmasti tehokkaampi keino kuin aiempien sukupolvien hyödyntämä ahdistellun syyllistäminen, joka metodina vain antoi vain mahdollisuuden ihmisperseille jatkaa epäasiallista ja ennen kaikkea rikollista toimintaansa. Samalla koko suuren ihmisryhmän tasolta tuleva viesti asennemuutoksesta on selkeä viesti muutoksesta myös kaikille muille yhteisöille, joiden yhteisäänellä sanottu ”nyt riittää” saa aikaan myös toivottavan koko yhteiskunnan tasolla tapahtuvan asennemuutoksen, jonka merkkejä oli havaittavissa jo vuonna 2007 Tarana Burken perustaman #MeToo-kampanjan kohdalla.

#MeToo-liike on kuitenkin myös hyvä esimerkki siitä, että kitkeäksemme seksuaalisen häirinnän kokonaan ympäristöstämme meidän pitää tasaisesti käydä keskustelua yksilöiden itsemääräämisoikeuden kunnioittamisesta niin Historian Opiskelijain Liitossa, yliopistoilla, oppilaitoksissa, tiedekunnissa, luennoilla, ainejärjestöissä ja vielä tulevaisuuden työyhteisöjemme tasoilla. Ilman tätä tärkeää vuoropuhelua nimittäin tarvittua asennemuutosta kohti parempaa ja kaikille turvallista yhteiskuntaa ei tapahdu, jos on pienikin mahdollisuus, että viesti yksilöiden oikeuksien kunnioittamisesta ei ole tasaisesti kantautunut kaikkien tietoisuuteen. Tämän takia toivonkin, että myös seuraavina vuosina myös Holin tasolla tämän tärkeän aiheen ympärillä jatketaan keskustelua ja toteutetaan konkreettisia, kunnianhimoisia hankkeita, seksuaalisen häirinnän kitkemiseksi.

Juho Kankare
Kirjoittaja on ennen kaikkea feministi, mutta samalla myös Turun yliopiston Suomen historian pääaineopiskelija ja Holin hallituksen työelämävastaava.

Holin kevätseminaari Turussa

Suuntasin maaliskuussa Historian Opiskelijain Liiton kevätseminaariin Suomen Turkuun. Tilanne oli itselleni uusi, sillä en ollut koskaan aikaisemmin tehnyt vastaavaa. Olin toki aikaisemmin käynyt Turussa niin matkailun riemusta kuin suorittamassa avoimen yliopiston tenttejä. Tällä kertaa kuitenkin matkustin ensimmäistä kertaa virallisen opiskelijastatuksen omaavana toiseen opiskelijakaupunkiin.

Saavuttuani bussilla ja jätettyäni tavarat hotellille suuntasin viikonlopun ensimmäiseen tapahtumaan, Panimoravintola Koulussa pidettävään pubivisaan. Sattui mukava yllätys, sillä tapasin baaritiskillä Turussa opiskelevan ystäväni. Nopeiden kuulumisten vaihdon jälkeen päätimme olla samassa joukkueessa pubivisassa. Visa olikin haastava ja kysymykset tulivat historian eri laidoilta. Vaikka voittoa ei tullut, sain ainakin lisää nippelitietoa historia-aittaani.

Pubivisan jälkeen pääsin tutustumaan paremmin muuhin porukkaan, jotka olivat saapuneet paikalle. Tapasin muita Helsingistä tulleiden lisäksi myös Turusta, Tampereelta ja Joensuusta saapuneita historian opiskelijoita. Osa meistä päättikin lähteä pubista jatkoille Turun yöhön.

Lauantaiaamuna alkoikin sitten itse seminaari. Teemana oli vaalikevään innoittamana vaalit. Aluksi oli kaksi luentoa, jonka jälkeen jatko-opiskelijat esittelivät omia väitöskirjojensa aiheita. Koko seminaari pysyi alusta loppuun mielenkiintoisena. Pääsin myös osioiden välillä tutustumaan paremmin joihinkin eilisiltana tapaamien henkilöiden kanssa.

Lauantai-ilta päättyi sitseihin. Olin kuullut paljon tarinoita Hol-sitseistä ja saavuinkin paikalle hieman varauksellisesti. Sitsien teemana oli eduskunnan täysistunto ja poliittisesti pukeutuminen loi mielestäni oman varauksen ilmapiiriin. Nämä olivat ensimmäiset sitsini Helsingin ja valtiotieteellisen tiedekunnan ulkopuolella ja huomasin heti alussa ”kulttuurisia” eroja. Ilta sujui kuitenkin aivan mukavasti. Käytös oli pääsääntöisesti asiallista ja järjestäjät pystyivät pitämään illan kasassa toiminnallaan.

Sunnuntaina olisi ollut Holin hallituksen kokous, mutta en päättänyt jäädä seuraamaan sitä, vaan suuntasin jo aamusta kotiin. Kokonaisuutena olin erittäin positiivisesti yllättynyt viikonlopusta, jolle en ollut asettanut juurikaan suurempia odotuksia. Parhaimpana kokemuksena voin pitää tutustumista uusiin ihmisiin, jotka jakavat kanssani intohimon historiaan. Samalla myös käynnistyi syksyn Hol-seminaarin valmistelu. Tajusinkin jossain vaiheessa, että olinkin itse tarkkailemassa tapahtuman rakennetta ja miettimässä, mistä ottaisin mallia ja minkä tekisinkin mahdollisesti toisin. Ensimmäinen tapaaminen järjestävien järjestöjen välillä on tapahtunut ja alankin jo odottamaan tulevaa seminaaria.

Nähdään syksyllä Helsingissä!

Otto Hormio
Poliittisen historian opiskelijat Polho ry
Varapuheenjohtaja

Holin kauden 2019 aloitus

Hei kaikille! Nyt kun maaliskuun loppu alkaa lähestyä, on aika saada taas Holin blogiin hieman aktiivisuutta. Uusi hallituskausi on saatu vihdoin käynnistettyä, ja muutama viikko sitten kokoonnuimme kevätseminaarin merkeissä Turkuun, jossa historian opiskelijat pääsivät ottamaan
varaslähdön kevään eduskuntavaaleihin. Seminaarin puhujina toimivat poliittisen historian asiantuntijat, ja pääsimme kuulemaan luentoja liittyen poliittisen kentän jokaiseen osaan. Kiitokset vielä turkulaisille onnistuneen seminaarin järjestämisestä!

On syytä myös kiittää väistyvää hallitusta viime vuonna tehdystä uudistustyöstä, jonka ansiosta Hol siirtyi vihdoinkin sosiaalisen median aikakauteen ja toivottavasti sitä kautta tavoittaa myös historian opiskelijoita aiempaa laajemmin opiskelukaupungista riippumatta. Uudelle
hallituskaudelle on ollut mukava lähteä, kun saa jatkaa näin hyvästä tilanteesta.


Turusta puheenjohtajuus siirtyi Jyväskylään. Tänä vuonna on tarkoitus jatkaa samalla hyvällä linjalla, kun edeltäjätkin. Keskeisinä teemoina on Holin hallinnon läpinäkyvyyden parantaminen, sekä yleinen uudistaminen, jotta tekeminen olisi tuleville hallituksille kevyempää. Lisäksi hallituksen kokouksissa on jo loppuvuodesta 2018 keskusteltu yhdenvertaisuudesta Holissa, ja sen toteutumisesta pääasiassa seminaareissa. Viime vuoden puheenjohtajaa Tanjaa lainaten ”Vanhat ja hyvät perinteet tulevat jatkumaan samalla kaavalla, mutta otamme uutta myös joukkoon.” Uusi hallitus on ehtinyt kokoustamaan jo kerran ja koossa on joukko, jonka
uskon varmasti saavan paljon hyvää aikaan!

This image has an empty alt attribute; its file name is Hallituskuva_2019.jpg


Hanna Juhola
Historian Opiskelijain Liiton puheenjohtaja
pj [at] hol.fi



In memoriam – vaalimuistoja

Monille vaalit ovat paitsi nykyään tapahtuvaa poliittista toimintaa, myös hieman kummallisia muistoja lapsuudesta. Vanhemmat ja opettajat touhottavat mystisistä aikuisten käsitteistä, kuten ”eduskunta” tai ”presidentti”. Itsekin saattaa päätyä toistelemaan samoja asioita ilman sen kummempaa käsitystä. Päätin siis kartoittaa ihmisten ensimmäisiä muistoja vaaleista. Kaino pyyntöni P-klubin Facebook-ryhmässä poiki yhteensä 16 tarinaa, joista olen poiminut tähän juttuun parhaat palat.

Aloitetaan kuitenkin ensimmäisestä omasta muistostani, eli vuoden 2000 presidentinvaaleista. Muistan aluksi kannattaneeni Esko Ahoa kai ihan vain siksi, että koko muu perheeni kannatti demariuttaan Tarja Halosta ja halusin 7-vuotiaana pojankloppina esittää vähän kapinahenkeä. Näin kuitenkin pian valon ja liityin Halosen kannatusjoukkoihin. Kääntymisestä muistan, että Vantaan demarivaikuttaja, isoisäni Matti Riikonen, vei minut Koivukylän ostarille Halosen kampanjatapahtumaan. Paikalla oli soppatykki, mutta en kuollakseni muista oliko hernekeitto hyvää. Muistan kuitenkin, että pienen jonottelun jälkeen pääsin vihdoin tapaamaan tämän Tarja Halosen ja jostain syystä 7-vuotiaasta Mikko Kohosta oli hyvä idea halata! Presidenttikandidaatti oli kuitenkin heti juonessa mukana ja vastasi haliin. Olen varma ukin olleen kohtaamisesta erityisen hyvillään ja onnellinen. Tarkempia tuntemuksia halista en muista, mutta olen varma, että Esko Ahon hali olisi tuskin ollut yhtä lämmin.

Samaiset presidentinvaalit tuntuvat olevan opiskelijaikäpolvellemme varsinainen sukupolvikokemus. Sen verran tuoreessa muistissa on Esko Ahon ja Tarja Halosen kaksinkamppailu. Erityisen monen mieleen olivat jääneet erilaiset laulut ja rallatukset kuten ”Esko Aho, päästä laho!” ja ”Esko Aho lyttyyn/ vessanpyttyyn/ vedetään alas/ Tarja on paras!” Jos joku nyt miettii kandiaihetta, niin yksi mahdollinen tutkimuskohde olisi lastenrallatuksien ennustustusvoima presidentinvaalien lopputuloksesta. Ennustusvoimaa lienee sovellettu myös laajemminkin.

”Ensimmäinen muistoni vaaleista on vuoden 2000 presidentinvaalit. Ennustin vaalien tulosta laskemalla perheen yhteisen kolikkopurkin sisällön ja määritin jokaiselle ehdokkaalle oman kolikon. Muistaakseni ennustin tämän perusteella vaalien voittajaksi Riitta Uosukaista, jonka kolikko oli 50 penniä. Tämän jälkeen olen oppinut uusia ennustamismenetelmiä vaaleja ajatellen.”

Kamppailu siirtyi myös oppilaiden taiteellisiin tuotoksiin:

”Vaaleista muistan presidentinvaalit 2000 ja sen, kuinka koulumme oppilaat olivat piirtäneet vaaleihin liittyviä kuvia kuvaamataidon tunnilla. Jostain syystä tosi monessa kuvassa Tarja Halonen ja Esko Aho olivat menossa naimisiin.”

”Vaalien jälkeen piirsin kuvan Tarja Halosesta ja Pentti Arajärvestä. Päiväkodin opettaja päätti lähettää sen presidentin kansliaan ja sain Tarja Haloselta vastaukseksi kirjeen, jossa kiitettiin kuvasta ja lähetettiin terveisiä hänen kissoiltaan, joiden nimet olivat Miska ja Rontti. Kirje ja kopio piirroksesta on edelleen Tapiolan päiväkodin seinälle kehystettynä.”

Monilla klubilaisilla vaalit lopettivat lapsuuden lyhyeen. Useampi muisteli vanhempien tai muiden jo äänestysikäisten piiloutumisen vaalisalaisuuden taakse olleen rankka kokemus.

”Äiti ei suostunut kertomaan kumpaa äänesti ja vetosi vaalisalaisuuteen. Musta sellanen salaisuus oli kohtuutonta, vihoittelin päiviä”, muistelee emeriittapuheenjohtaja.

Eräs klubilainen tosin muisti käyttäneensä teräviä neuvottelutaitojaan ja pääsi isänsä mukaan äänestyskoppiin lupaamalla, ettei kerro ketä isä äänesti. Vaalisalaisuus piti vain kotiovelle asti. Hän muistelee, että salaisuuden pitäminen oli mahdotonta, kun vaalit ja äänestäminen itsessään olivat niin uskomattoman jännittävää!

”Meillä järjestettiin eskarissa vuoden 2000 vaaleja edeltäneet varjovaalit, joissa kaikki saivat mennä semmoiseen leikkiäänestyskoppiin äänestämään Eskon ja Tarjan väliltä. Äänestin itse Eskoa sen taki, että se oli myös pappani nimi. Meidän vaaleissa Esko sitten voittikin.”

Politiikan sanasto oli myös lapsille vaikeaa: eräälle klubilaiselle Suomen Kommunistinen Puolue tuntui vaaralliselta ja kielletyltä. Toinen taas muisteli ihmetelleensä puolueiden nimilyhenteitä. Kolmas muisteli, että kun vaalien jälkeen harjoiteltiin kirjoittamaan ”Tarja Halonen on Suomen presidentti”, kääntyi luokkatoverilla (huom. koululuokka, ei sosiaalinen luokka) presidentti muotoon ”persidentti”. Tarina ei kerro, mutta kirjoittaja arvelee, että kyseistä oppilasta muistutetaan asiasta edelleen säännöllisesti.

Aikani nostalgisoitua 1990-lukua ja 2000-luvun alkua tovereiden tuella totesin, että jutulle on saatava hiukan enemmän historiallista taustaa. Tein siis mitä jokainen itseään kunnioittava 27-vuotias tekee törmätessään ongelmaan: soitin vanhemmilleni ja isovanhemmilleni.

Ensimmäiseksi haastateltavaksi valikoitui pitkän linjan ay-liikkeen edustaja ja toinen isoisäni Kari Koho. Koska vettä on Aurajoessa jo hieman ehtinyt virrata, ei hän muistanut lapsuutensa vaaleista oikeastaan mitään. Ensimmäiset eduskuntavaalit, joissa hän äänesti, olivat kuitenkin tuoreessa muistissa. Muistelua auttaa se, että Kari ja isoäitini olivat juuri menneet naimisiin. Erheessä tuoreeseen perheeseen oli tilattu ensimmäisenä porvarilehti, joten vaalinaluskeskusteluiden seuraaminen oli kovalle ay-miehelle aavistuksen tuskallista. Tuore aviovaimo kyllästyi pian Karin joka-aamuiseen jupinaan porvarilehden toimituksellisesta linjasta ja lehti vaihtui mieheltä kysymättä työväenlehteen.

Varsinainen ehdokas valikoitui kuitenkin sosiaalista reittiä: Karin siskon Ailin mies suositteli tuttua pääluottamusmiestä Pousin Viljoa. Kari myöntää, että tämä on ainoa kerta, kun hän äänesti jotain muuta kuin SDP:n ehdokasta, sillä Pousi oli nimittäin Työväen ja Pienviljelijäin Sosiaalidemokraattisen Liiton ehdokas. Äänestyspäätös oli sinänsä fiksu: Pousi pääsi läpi ja oli yhden kauden kansanedustajana 1966-70.

Siirrytään seuraavaksi Karin poikaan isääni Harri Kohoon. Mainittakoon heti alkuun, että Harrin leipälaji on ollut hiihto eikä ay-liike. Tämä käy ilmi heti haastattelun aluksi: Kekkosen kuoleman johdosta eräs rullahiihtokilpailu peruttiin ja Harria harmitti, sillä hän oli sinä kesänä erityisen kovassa kunnossa! Varma voitto vaihtui presidentin elämän muisteluun ja valtiollisiin hautajaisiin.

Ensimmäiset vaalit, jotka Harri muistaa elävästi olivat vuoden 1982 presidentinvaalit. Keskustelua seurattiin tarkkaan  sosiaalidemokraattisesta Eteenpäin -lehdestä. Vaikka televisio oli jo keksitty, ei se Harrin muistojen mukaan ollut kovinkaan vahva keskustelualusta vaalien alla. Harri äänesti tietysti Koiviston valitsijamiestä. Työläiskaupunki Kotkassa oli päivänselvää, että kaikki äänestävät Koivistoa.

Enemmän lapsuusmuistoja löytyy äidiltäni Mari Martens-Kuutilta. Hänen isänsä oli siis jo aiemmin mainittu demarivaikuttaja Uudenmaan piirisihteeri Matti Riikonen. Isänsä mukana Mari kulki jo pienestä pitäen eri vaalitilaisuuksissa, joten oikeastaan ei ole edes mahdollista muistaa yksittäistä ensimmäistä muistoa, sillä perhe eli ja hengitti poliittista elämää. Tämä ei kuitenkaan ollut pikku-Marin mielestä huono asia: vaalitilaisuuksissa sai nimittäin aina jäätelöä tai muita herkkuja.

Vaalit seurasivat myös kotiin. Ahkerasti vaalityötä tekevä Matti soitteli aina vaalien alla satoja puheluita potentiaalisille tukijoille ja paikallisille vetopelaajille. Oikeastaan ainoa ikävämpi muisto liittyy vaalitilaisuuksien luonteeseen. Keskusteluilla oli tapana venyä pitkiksi ja vaikka Mari olisi jo halunnut lähteä kotiin, jäi isä Matti aina suustaan kiinni ja toistuvat ”kohta lähetään” -vakuuttelut menettivät pian lupausvoimansa.

Haastattelussa muisteltiin myös nykyvalossa hiukan eriskummallista tapausta. Marin parhaan muistin mukaan kyseessä olivat vuoden 1976 kunnallisvaalit. Matti oli vaalimainoksissa SDP:n vaalikasvona ja Matin harteilla kuvassa oli tuttavaperheen poika. Matti olisi halunnut käyttää kuvassa omaa tytärtään, mutta taustajoukkojen mielestä miehen harteilla on oltava poika. Vakuutin äidilleni, että hän olisi ansainnut olla kuvassa isänsä harteilla. Kaiken kaikkiaan vaalit, vaalityö ja poliittinen elämä oli Marille kuitenkin positiivinen muisto: aina riitti herkkuja ja sirkushuveja.

Mikko Koho, P-klubi

Kirjottaja aikoo myös tämän kevään vaaleissa mahdollisuuksien mukaan päättää ehdokkaan halauskykyjen perusteella.

Kaukana kotoa – opiskelukaupunkina historiallinen Helsinki

Ulkopaikkakuntalaisena ja ympäri Suomea opiskelleena olen henkilökohtaisesti tutustunut useampaan eri opiskelijakaupunkiin, ja vaikka Helsinki ei aina erotu edukseen hintatasonsa tai lämpimän ilmapiirinsä ansiosta, on se itselleni nimenomaan historian opiskelijana tietyllä tapaa kiehtovampi kuin moni muu suomalainen yliopistokaupunki.

Keväällä 1640 perustettiin silloiseen pääkaupunkiimme kuninkaallinen Turun akatemia, josta Helsingin yliopisto katsoo olevansa suoraa jatkumoa ja siten siis Suomen vanhin yliopisto. Täytyy kuitenkin muistaa, että vaikka nykyiset Turun yliopisto ja Åbo Akademi ovat siihen verrattuna suhteellisen nuoria, ulottuu Turun historia yliopistokaupunkina aina tuohon vuoteen 1640 asti. Turun akatemian perinnöstä ja esimerkiksi sen irtaimiston omistuksesta ollaan tänäkin päivänä montaa eri mieltä; paljonpuhuvana esimerkkinä eräskin otsikko Turun ylioppilaslehdessä nimeltään Palo säästi, Helsinki vei vuodelta 2014.

1809 siirryttyämme Venäjän yhteyteen Turun akatemiasta tuli Keisarillinen Turun akatemia, joka Turun palon jälkeen siirrettiin uuteen hallintokeskukseen Helsinkiin. Nimeksi vaihtui Suomen Keisarillinen Aleksanterin yliopisto. Yliopisto oli monella tapaa Suomen kansallisen elämän keskus ja sillä oli merkittävä rooli kansallisidentiteetin rakentamisessa. Ajan akateemisiin vaikuttajiin kuuluikin sellaisia nimiä kuin Lönnrot, Runeberg, Topelius sekä Snellman. Itsenäistymisen jälkeen yliopisto tunnettiin hetken aikaa Suomen tasavallan yliopistona, kunnes 1919 nimeksi vakiintui Helsingin yliopisto, josta tuli merkittävä tekijä kansallisvaltion rakentamisessa, ja yliopistopiireissä osallistuttiin aktiivisesti poliittiseen toimintaan.

Helsingin yliopiston historian opiskelijoina pääasiallinen tukikohtamme on keskustakampus, jonka kruununjalokivi on päärakennuksemme. Sen vanha puoli valmistui vuonna 1832, ja on osa Engelin kaunista empire-keskustaa. Historian laitos sijaitsee Topeliassa, humanistisen tiedekunnan laitoskorttelissa, jonka historia juontaa aina 1820-luvulle, jolloin se toimi kantonistikouluna eli sotilasoppilaitoksena. Sen tilalle tuli pian venäläinen sotilassairaala, ja oma opiskelijahuoneemme tunnetaankin tuttavallisemmin myös ruumishuoneen nimellä. Itsenäistymisestä aina 1990-luvulle asti Topelia toimi yliopistollisen sairaalan tiloina, kunnes sinne vakiintuivat Helsingin yliopiston historia- ja kulttuuriaineiden laitokset.

Kuvassa toukokuussa 2018 järjestetyt suursitsit Senaatintorilla, joihin osallistui 2000 sitsaajaa. Kanssamme samassa pöydässä istui mm. presidentti Tarja Halonen (!), jolle tapahtumavastaavamme kävivät kohteliaasti tarjoamassa punssit.

Historian opiskelussa tällaisessa ympäristössä on mielestäni jotain todella erityislaatuista. Yliopistollamme on ollut keskeinen asema maan sivistyshistoriassa ja luennoillamme kulutamme samoja penkkejä kuin useat suomalaiset merkkihenkilöt; yliopiston entisiä opiskelijoita ovat esimerkiksi Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Mika Waltari sekä suurin osa maamme presidenteistä. Sen lisäksi kampuksemme sijainti on vertaansa vailla, sillä aivan lähistöllä sijaitsevat esimerkiksi Kansalliskirjasto ja Kansallisarkisto. Myös monet opiskelijatapahtumamme järjestetään historiallisissa kohteissa. Fuksiaiset ja vappuaatto järjestetään perinteisesti Suomenlinnassa, Ruotsin vallan aikaisen merilinnoituksen turvissa, ja jokavappuinen fuksivalamme on pidetty Senaatintorilla Aleksanteri II:n patsaan äärellä, joka on seissyt paikallaan aina suurruhtinaskunnan ajoista asti.

Joka päivä ylitän koulumatkallani Pitkänsillan, joka aikanaan erotti työläis- ja porvariväen toisistaan, ja jonka kivirakenteissa on näkyvillä jälkiä sisällissodan taisteluista sekä jatkosodan pommituksista. Yliopistomme henkilökunta on sekin hyvin tunnettua, ja on ollut mieleenpainuvaa osallistua esimerkiksi Mirkka Lappalaisen proseminaariin tai kaupunkikävelylle Matti Klingen ja kurssitovereideni kanssa. Ajoittain tähän kaikkeen tottuu ja asiat alkavat arkipäiväistyä, mutta aina välillä tulee hetkiä, jolloin taas havahdun asuinkaupunkiini. Eräs tällainen hetki tapahtui toissa vuonna, kun ylioppilaiden soihtukulkueen jälkeen jouduin poikkeamaan tavallisesta reitistäni itsenäisyyspäivän vastaanoton aiheuttamien erikoisjärjestelyiden vuoksi. Asuin tuolloin Katajanokalla, ja päivittäinen kotimatkani kulki aivan Presidentinlinnan vierestä.

Kotiseutuylpeys on mielestäni maltillisina määrinä tervettä ja tervetullutta, ja tunnenkin ylpeyttä niin omista juuristani kuin uudesta kotikaupungistanikin. Tarkoitukseni ei ole millään lailla väheksyä muiden Suomen kaupunkien historiallista arvoa tai korostaa Helsingin statusta; ainoastaan jakaa oma kokemukseni pääkaupungissa asumisesta ja opiskelemisesta. Jokaisella paikkakunnalla on oma arvokas historiansa ja samalla tavalla muualla opiskelevat ovat varmasti ylpeitä omasta opiskelukaupungistaan.

Miksi sitten itse valitsin Helsingin? Valinta ei ollut itsestään selvä ja hainkin useampaan yliopistoon. Halusin muutosta, ja siirtyminen suurempaan kaupunkiin kiinnosti. Työllistymisellä oli myös iso rooli. Tiesin etten todennäköisesti aikoisi tutkijaksi enkä opettajaksi. Tällöin yleensä täytyy entistä aktiivisemmin luoda itse omaa urapolkuaan, ja parhaiten koin sen onnistuvan mahdollisimman isossa kaupungissa. Lisäksi täältä on helppo myös lähteä ulkomaille töiden perässä, jos ja kun mahdollisuudet sen vain suovat.

Opiskelun kautta olen onnekseni saanut paljon ihania uusia ystäviä ja tuttavia täältä, mutta toki siitäkin huolimatta on aina välillä haikeaa olla useiden satojen kilometrien päässä perheestään ja sukulaisistaan. Kuitenkin koti-ikävän iskiessä puhelin toimii ja juna kulkee. Yliopistolla toimii myös useita aktiivisia osakuntia, ja itse esimerkiksi olen Pohjois-Pohjalaisen osakunnan jäsen. Muutettuani tänne haikailin jonkun aikaa takaisin edelliseen kotikaupunkiini Tampereelle, ja aina tasaisin väliajoin kyseenalaistin päätökseni lähteä täysin vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan. Sittemmin olen kuitenkin kotiutunut tänne ja viihdyn Helsingissä paremmin kuin hyvin. Siltikin, kuten M. Nykänen aikanaan tiesi, maailma ei lopu Joroisiin. Nähtävää ja koettavaa on vaikka kuinka paljon ja vaikka missä – kuka tietää mihin päin palloa sitä itse kukainenkin meistä lopulta päätyy?

 

 

Jutta Riepula

Kirjoittaja on nykyään artikkelin perusteella helsinkiläinen historian opiskelija ja Kronos ry:n edustaja Holin hallituksessa 

Osa tekstistä on julkaistu aiemmin Fuksikronikassa 2017. Muokattu Holin blogia varten.