Valokuva historian tutkimuskohteena ja menetelmänä

Historiantutkimuksessa on perinteisesti suosittu kirjallisia dokumentteja lähteinä, koska niistä ilmenee sanallisesti joitakin merkityksiä. Esimerkiksi valokuvat ja muistitieto on saatettu ajatella jopa erillisinä lähteistä, mutta historian tutkimussuuntausten monimuotoistuessa ovat nekin saaneet niin sanotusti oman kannattajakuntansa ja arvostusta tutkimuksen kentässä.

Valokuvaan liittyy perinteisesti tietty käsitys autenttisuudesta. Kun jokin asia on tallennettu valokuvallisesti, sen voisi kuvitella heijastelevan todellisuutta sellaisenaan. Asia ei ole kuitenkaan aivan näin, sillä jo valokuvan varhaisvaiheessa kuvia saatettiin lavastaa esteettisemmän lopputuloksen saavuttamiseksi, koska luonnollinen kuvattu tilanne ei ollut välttämättä niin kuvauksellinen. Hyvä esimerkki niin sanotusti lavastetusta kuvasta on amerikkalaisen Joe Rosenthalin Raising the Flag on Iwo Jima (1945), joka on jo itsessään varsin ikoninen sotavalokuva. Kuvan lippu on todellisuudessa vasta toinen saarelle pystytetty Yhdysvaltain lippu, koska ensimmäinen (ja myös se, jota kuva symbolisesti esittää) oli liian pieni eikä näkynyt kunnolla. Myös taistelutilanteen ja taistelukentän kaaoksen huomioiden tämä on sinänsä ymmärrettävää, että lavastettu kuva on jäänyt elämään kulttuurissa ja ihmisten mielissä.

U.S. Marines of the 28th Regiment, 5th Division, raise the American flag atop Mt. Suribachi, Iwo Jima, on Feb. 23, 1945. Strategically located only 660 miles from Tokyo, the Pacific island became the site of one of the bloodiest, most famous battles of World War II against Japan.  (AP Photo/Joe Rosenthal)
Kuva 1. Symbolinen tulkinta, joskin lavastettu.

Autenttisuutta on saatettu ajatella kuvan muokkaamattomuuden kautta, toisin kuin maalaustaiteessa, jossa taiteilija on vapaasti mielensä mukaan voinut vääristellä näkemiään asioita. Valokuvan muokkaamattomuus on sikäli väärinkäsitys, että jo 1900-luvun alussa toteutettiin varsin sujuvaa kuvanmuokkausta. Esimerkiksi vuonna 1938 otetussa neuvostojohtajia esittävässä valokuvassa salaisen poliisin päällikkö Nikolai Ježov on muokattu Stalinin rinnalta pois, joka osoittaa, että myös näiden aikojen historiantutkijan on syytä olla varuillaan kuvanmuokkausten suhteen ja ymmärtää että valokuvia on pystytty käsittelemään luontevasti jo kauan ennen Photoshopia.

Kuva 2. Näppärää kuvanmuokkausta Neuvostoliiton malliin.

Valokuvasta on tehtävä tulkintoja aivan kuten mistä tahansa muustakin lähteestä. Lähtökohtaisesti valokuvassa esiintyy jotain, mutta onko se kuvan varsinainen aihe tai teema? Valokuva esittää kuvaajansa tai kuvaajaa ohjaavan tahon mieltymyksiä sekä vallitsevan yhteiskunnan kulttuuria ja arvoja.

Kuvia voidaan tutkia kuvastoiksi kutsuttujen kokonaisuuksien kautta, jotka toimivat visuaalisena vastineena tekstikokonaisuuksille. Kuvastossa olevat kuvat luovat merkityksiä ja antavat oikeutuksia muille kuvastossa oleville kuville. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kokonaisuuteen kuuluvia kuvia on mahdotonta tarkastella vain yksinään, koska sen merkitys jää muuten puutteelliseksi. SA-kuva-arkistosta löytyvä yksittäinen kuva itäkarjalaisesta metsästä vuodelta 1941 voi ensisilmäyksellä näyttäytyä katsojalle historiallisena maisemakuvana sen kummempaa merkitystä. Jos kyseinen kuva asetetaan kontekstiinsa, huomataan että se on otettu jostakin syystä ja ettei se ole ainoa laatuaan. Tässä kyseisessä tapauksessa valokuvan ottanutta TK-miestä on ohjattu Päämajan ohjekäskyn mukaisesti siitä, millaisia aiheita haluttiin kuvata rajan takaa. Muut samankaltaiset aiheet osoittavat, ettei otettu valokuva ole sattuma, vaan sillä on haettu jotakin merkitystä. Tämänkaltaiset kuvat ovat yleensä luonteeltaan propagandistisia, vaikkei visuaaliselta ilmeeltään suhteellisen harmiton maisemakuva siltä ensi alkuun vaikuttaisikaan.


Kuva 1. Kaunis maisemakuva, jolla on vaikutuspotentiaalia.

Kuvan lopulliseen tulkintaan vaikuttaa varsinaisen sisällön vuoksi sen tuotantoprosessi ja yleisö. Jos kuvaa on levitetty laajalti, on sillä suurempi vaikutuspotentiaali kuin pienemmälle yleisölle julkaistulla kuvalla. Tuotantoprosessi voi täysin muuttaa kuvan tai kuvastojen merkitystä: jos kuvastoa on sensuroitu prosessin aikana ja joitakin kuvia on jätetty pois, on ehkä tarkoituksellisesti haluttu luoda tietynlainen representaatio, joka painottaa enemmän kuvaston tiettyjä osa-alueita kuin toisia.

Valokuvaa pystyy tutkimaan useilla erilaisilla historiantutkimuksen metodeilla. On pitkälti aineiston tyypistä, laajuudesta ja tutkijan omasta näkökulmasta kiinni, mikä kuhunkin tutkimukseen soveltuu parhaiten. Erilaisia valokuvaan liittyviä menetelmiä on esitelty kattavasti Gillian Rosen teoksessa Visual Methodologies: An Introduction to Researching with Visual Materials (Sage Publications, 2001). Suosittelen lämpimästi tutustumaan oheiseen teokseen, mikäli yleisesti valokuvan historia kiinnostaa tai etsit visuaalisuuteen perustuvia tutkimusmenetelmiä historiassa.

Rony Sakkara, Patina ry

Kuvien lähdetiedot:
Kuva 1: Public domain (Wikimedia Commons)
Kuva 2: https://www.newyorker.com/culture/photo-booth/the-photo-book-that-captured-how-the-soviet-regime-made-the-truth-disappear
Kuva 3: SA-kuva 59768

10 vinkkiä graduntekijälle

Juhlin graduni valmistumista ja maisterin papereiden saamista vuosi sitten toukokuussa, mutta matkani gradun parissa oli alkanut oikeastaan jo syksyllä 2017 kandidaatintutkielman muodossa. Tein kandidaatintutkielmani sotakoirista, ja koska aiheessa riitti tutkittavaa, jatkoin sen parissa gradussani. Gradussani Sotatoverit: Sotakoirat, sotilaat ja sodan kokemus talvi- ja jatkosodassa tutkin siis suomalaissotilaiden ja sotakoirien välisiä suhteita talvi- ja jatkosodassa. Graduni sijoittui uuden sotahistorian ja kokemushistorian piiriin, ja koska lähdeaineistonani käytin niin muistietoa, sotakoira-aiheisia romaaneja, Puolustusvoimien sotakoiraopasta ja sotapäiväkirjoja kuin sodan virallisia ja epävirallisia valokuvia, sovelsin gradussani myös valokuvien tutkimuksen ja muistitietotutkimuksen metodeja. Sain erityyppiset aineistot keskustelemaan keskenään soveltamalla muistitietotutkimuksen kertomustyyppejä, ja kiinnostuksekseni huomasin, että kirjallisessa ja kuvallisessa aineistoissa käsiteltiin hyvin samanlaisia aihepiirejä, mutta niissä kuitenkin näkyivät kokemuksen eri ulottuvuudet. 

Sotakoirien toipilaskoti, jossa rintamalla olleet koirat saavat kertauskoulutusta, lähteäkseen muutaman päivän kuluttua jälleen asepalvelukseen. Päivän harmit heitetään pois, leikitään vähän ja iloitaan elämästä. Sotilas ja sotakoira leikkivät sotilaiden toipilaskodissa Laatokan pohjoispuolella muutama viikko ennen jatkosodan loppua. Kuva: Sot. virk. Esko Töyri / SA-kuva.

Miten ryhtyä tekemään gradua? Itse olin ajautua vaarallisille vesille heti alussa. Olin aiheen suhteen hyvin kunnianhimoinen ja odotin jatkuvasti hetkeä ja päivää, jolloin olisin valmis kirjoittamaan tarpeeksi hyvää tekstiä (vinkki 1: sellaista hetkeä ei muuten ikinä tule, eli ei kannata odotella). Vitkuteltuani aikani sain gradun valmistumiselle deadlinen ja tajusin, että nyt pitää ryhtyä toimeen. Siinä vaiheessa gradustani oli valmiina suurin piirtein johdanto, ja minulla olisi neljä kuukautta aikaa ennen kuin työ pitäisi saada valmiiksi, loput kurssit tehtyä ja maisterin paperit käteen. 

Gradusta on tarkoitus oppia, ja se on väyläsi valmistumisen kautta työelämään.

Tässä vaiheessa myös viimein ymmärsin, että mikä gradun idea on. Jos saisin graduni valmiiksi, saisin maisterin paperit, pääsisin aloittamaan kiinnostavassa tutkimusryhmässä ja voisin myös alkaa suunnitella väitöskirjaa ja hakea apurahaa. Siispä vinkki 2: gradusta on tarkoitus oppia, ja se on väyläsi valmistumisen kautta työelämään. Tärkeintä ei ole, että gradusi on paras, vaan se, että se on valmis ja olet oppinut siitä jotain ‒ jos ei muuta, niin ainakin sen, ettet enää ikinä halua tehdä gradua tai toistaa gradussa tekemiäsi virheitä. Tästä päästään vinkkiin 3: teet väistämättä virheitä ja turhauttavalta tuntuvia ratkaisuja, ja ne pitää vain hyväksyä ja painaa mieleen tulevaa varten. 

Merkityksellistä gradun tekemisessä toki oli oma innostukseni. Tuskin olisin saanut sitä alun alkaenkaan tehtyä, jos en olisi pitänyt aiheesta. Minulle oli jo opinnäytetöiden aiheita miettiessä kaikkein tärkeintä se, että aihe tuntuisi omalta ja että jaksaisin viettää sen kanssa lukemattomia tunteja. Toisaalta omaan opinnäytetyön aiheeseen kannattaa suhtautua uteliaasti, vaikka se ei ihan nappivalinnalta tuntuisikaan (vinkki 5). Voiko omasta graduaiheesta löytää jotain merkityksellistä, vaikka aihetta ei rakastaisikaan palavasti? Tosin jos inhoat jokaista gradun parissa vietettyä hetkeä, se saattaa olla merkki siitä, että työhön täytyy tehdä muutoksia.

Gradu pakottaa myös väistämättä itsereflektioon, mikä on myös vinkkini numero 6: Onko minulle tärkeämpää kirjoittaa täydellinen gradu vai oppia prosessista jotakin? Väitän, kumpikin ei ole mahdollista. Kuten väitöskirjatyötä aloitellessani olen tolkuttanut itselleni, hyvä väitöskirja on valmis väitöskirja, loistava väitöskirja on julkaistu väitöskirja ja täydellinen väitöskirja ei ole kumpaakaan. Siispä rohkeasti tulta päin!

Kylläpä on koira-rassulla nälkä. Kalanruodotkin kelpaavat. Nyt tulee pennulle hyvät päivät sillä pojat ottivat sen joukkueensa maskotiksi. Sotilaat ovat löytäneet yksinäisen nälkäisen koiranpennun ja ruokkivat sitä kalanruodoilla. ”Koira-rassusta” tuli sotilaiden maskotti. Kuva: Vänrikki H. Harrinvirta / SA-kuva.

Miten gradu siis valmistuu? Vinkki 7: Vain kirjoittamalla. Alkujaan kärsin tyhjän paperin kammosta (kukapa ei?) ja suunnattomat odotukseni ahdistivat. Jouduin siis pakostakin tarkastelemaan kriittisesti omia odotuksiani ja ajatusmallejani ja toteamaan, että en voi parannella kirjoittamaani, jos en edes ole kirjoittanut mitään. Siispä lähdin kirjoittamaan matalalla kynnyksellä, ja kun kirjoittamiselle muodostui rutiini, työ eteni reippaasti. Myös paikalla oli merkitystä: kirjoitin graduani pääosin oppiaineen käytävän gradupisteellä, jossa istuin lähes joka arkipäivä. Yliopistojen sulkeuduttua maaliskuussa siirryin kotiini, jossa jatkoin kirjoittamista. Vaikeina hetkinä tein käsitekarttoja, söin suklaata ja salmiakkia ja valitin muille siitä, että gradu on jumissa. Tauon jälkeen alkoi taas sujua. Joten vinkki 8: etsi hyvä paikka, oli se sitten koti, kahvila tai kirjasto (joihin toivottavasti joskus taas pääsee), ravitse sekä ruumistasi että sieluasi ja pidä vapaapäiviä (usko pois, niillekin on aikaa, ellet sitten päätä kirjoittaa graduasi kuukaudessa). Graduni sujumisen kannalta ratkaisevaa ei ollut niinkään poikkeusaika vaan se, että olin luonut kirjoittamisrutiinin, jossa oli helppo pysyä.

Paras gradu syntyi vasta sitten, kun päätin kokeilla, kirjoittaa ja katsoa, millainen lopputuloksesta tulee.

Oleellinen osa tutkimusprosessia on myös vuorovaikutus, mikä on vinkkini numero 9: Hyödynnä seminaarit ja kuuntele avoimin mielin myös sellaisia keskusteluja, jotka eivät tunnu suoraan liittyvän omaan aiheeseesi. Sain seminaareissa lukemattomia loistavia vinkkejä omaan työskentelyyni, vaikka käsiteltävä paperi olisi ollut tyystin toisenlainen kuin omani. Seminaareihin ei myöskään ole tarkoitus tuoda loppuun viilattua työtä vaan keskustelunaiheita. Aktiivisesta ja kokeilevasta keskustelusta hyötyvät kaikki.

Lopuksi vinkki numero 10: Paras gradu syntyi vasta sitten, kun päätin kokeilla, kirjoittaa ja katsoa, millainen lopputuloksesta tulee. Ja siitä tulikin sitten hyvä gradu.

Kuva: Essi Liljenbäck

Noora Viljamaa

Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka tekee väitöskirjaa seksityöläisten aviottomien lasten köyhyyskokemuksista 1800-luvun alun Turussa.

Linkki kirjoittajan graduun Sotatoverit: Sotakoirat, sotilaat ja sodan kokemus talvi- ja jatkosodassa https://www.utupub.fi/handle/10024/149570

Kandidaatintutkielma koronakriisin keskellä – Kokemuksia opiskelijoilta

Monelta suunnalta ihmiset ovat kuulleet koronasta ja varmasti myös sen erilaisista vaikutuksista. Kun Tosineessa kerrottiin ainejärjestöllämme olevan mahdollisuus kirjoittaa Holin blogiin, nousi heti ideaksi kertoa koronan vaikutuksesta opinnäytetöihin. Kokemuksia saimme jäsenistöltämme ryhmähaastattelulla, jossa kerrottiin kandidaatintutkielman tekemisestä koronakriisissä.  

Aineiston hankintaan opinnäytetyöhön korona on osin tuonut haasteita, mutta kaikilla se ei ole vaikuttanut aineiston keruuseen. Haasteiksi mainittiin erityisesti kirjaston aukioloajat ja kokoelma-aineistojen saatavuus. Jyväskylän yliopiston kirjaston remonttitilanne saattoi pahentaa koronan vaikutuksia, sillä yliopiston kirjaston remontti aloitettiin vuonna 2019. Kirjasto siirtyi tuolloin väistötiloihin ja suuri määrä aineistosta siirrettiin muualle varastoon, jota pystyi varaamaan vain lukusalikäyttöön. Näin monia kirjoja ei saanut kotilainaan, eikä kirjastoon korona-aikana ollut mahdollista mennä lukemaan aineistoa paikanpäälle.  

Opiskelun mielekkyyden tunnetaan myös kärsineen koronasta.

Kevin Oliver (https://www.flickr.com/photos/kmoliver/8648393169/)

Ohjauksen saaminen koettiin pääosin hyväksi. Esille tuotiin erilaiset tapaamismahdollisuudet muun muassa verkon välityksellä ja Jyväskylässä myös kasvokkain tapaaminen oli alkuvuodesta mahdollista. Tapaamiset ohjaajan kanssa ovat olleet erikseen sovittavia, eikä kaikilla kandiryhmillä ole ollut säännöllisiä tapaamisia. Oman ryhmän tapaamisia toivottiin säännöllisiksi ja sen ajateltiin mahdollisesti madaltavan kynnystä avautumiseen ja keskusteluun. Laitoksen koettiin antavan tukea prosessiin, mutta välillä oma motivaatio on ollut hukassa. Osin tähän liittyen mainittiin myös tapaamisiin velvoittamisen olevan osan mielestä tehokkaampi tuki kuin vapaaehtoisuus. Omasta tekstistä on saanut palautetta enimmäkseen ohjaajien tapaamisessa, mutta joissain kandiryhmissä on keskusteltu teksteistä, mutta käytännöt ovat vaihdelleet. Tämä puoli ohjauksessa nostettiin myös esiin, sillä opettajien yhteisen linjan uupuminen koettiin epäreiluksi. Ohjaajista riippuen välipalautetta ei saa, kun taas osa rohkaisee tuottamaan tekstiä ja luetuttamaan niitä sekä antaa niistä palautetta. Tämä on koettu eriarvoiseksi, ja korona on mahdollisesti kärjistänyt tilannetta, kun opiskelijoiden keskinäinen kanssakäyminen on vähentynyt ja ohjaus on keskittynyt omiin tapaamisiin ohjaajan kanssa. 

Vertaistukea on kuitenkin ollut saatavilla jonkin verran, pääasiassa vertaistuki liitetään deadlineihin. Keskeisimmiksi vertaistuen lähteiksi mainittiin kaverit, jotka ovat samassa kandiryhmässä sekä muut ihmiset, jotka kertovat, etteivät hekään ole vielä aloittaneet. 

Motivaatiosta kerrottiin myös paljon, sillä sen tunnetaan olevan hukassa. Haasteiksi mainittiin tapaamisten vapaaehtoisuus, sillä koetaan että pakolliset tapaamiset voisivat motivoida tekemään enemmän. Tämä ilmeni myös lausunnossa, että “ulkoinen motivaatio puuttuu ja sisäinen motivaatio on rikki”. Kandin tekeminen on myös koettu hankalaksi ja on keskitytty muihin kursseihin, vaikka kokee että pääfokus tulisi olla kandissa. 

Koronatilanteen vaikutuksesta myös muuhun opiskeluun kerrottiin. Haastateltava vertasi opiskeluja fuksivuoteensa, ja kertoi kaiken aloittamisen tuntuvan nyt korona-aikana raskaammalta. Esiin nousi myös yleisesti korkeakouluopiskelijoiden jaksaminen sekä aiheeseen reagointi pääasiassa sanomalla jaksakaa ja tsempatkaa. Myös maan hallituksen koettiin keskittyneen pääasiassa toiseen asteeseen ja korkeakoulut on jätetty osin sivuun eikä niistä ole puhuttu. Korona on vaikuttanut myös jo kahden vuosikurssin korkeakouluopintojen aloittamiseen, mikä on normaalistikin suuri muutos ja se on vain hankaloitunut koronan myötä. Tunnetaan että tukiverkko uupuu, eikä opinnoista keskustella sillä kaikki on etänä eikä muita opiskelijoita oikein tapaa. Opiskelu on myöskin poikkeuksellisen itsenäistä, sillä kaikki ovat pääasiassa omia “yhden hengen projekteja, missä kaikki tekevät omassa kuplassaan omia juttujaan”. Normaalitilassa taas opiskelijat olivat automaattisesti kontaktissa keskenään ja tuki oli paikalla.  

Opiskelun mielekkyyden tunnetaan myös kärsineen koronasta. Aluksi etäopintoihin panostettiin, mutta nyt kaikki kurssit alkavat tuntua samalta ja kiinnostus sekä keskittyminen alkavat olla poissa. Tuntuu että on turtunut opiskeluun. Etäopinnoista johtuva ruutuajan voimakas kasvu myös puhutti. Nostetiin esiin, että pitkät putket etäluentoja ovat hankalia, sillä luennot eivät erotu ja helposti eksyy tekemään muita toimia niiden ohessa. 

Myös Jyväskylän yliopiston koronatoimia mietittiin. Esimerkiksi itseopiskelutilojen pitkäaikainen sulkeminen sai kritiikkiä. Toisaalta osin yliopistoa myös ymmärrettiin eikä koettu heidän toiminnassaan olevan valitettavaa.     

Harrastusten loppuminen koettiin myös haastavaksi ja pelkkä omatoiminen ulkoilu ei aina riitä virkistämään. Tunnetaan olevan oikeastaan vain kotona loukussa. 

Kandissa ja opiskelussa korona-aikana nousevat esiin monet erilaiset pelot oman tekemisen riittävyydestä.

Kevin Oliver (https://www.flickr.com/photos/kmoliver/8648458357/)

Kandissa ja opiskelussa korona-aikana nousevat esiin monet erilaiset pelot oman tekemisen riittävyydestä. Edistääkö kandi omaa oppimistani samalla tavalla kuin normaalioloissa? Onko oppimiseni tarpeeksi aktiivista? Ymmärretään kandiprosessiin kuuluvan epävarmuutta, mutta koronan koetaan kasvattavan niitä eksponentiaalisesti. Prokastinaation tunne on vahva ja motivaatio ei enää tule niinkään omasta halusta tehdä vaan siitä että on pakko tehdä. Tiedostetaan että voisi mennä huonomminkin, mutta tilanne koetaan silti hankalaksi. 

Korona-aika on kaikille vaikeaa ja joillekin se tuo valitettavasti erittäin suuria menetyksiä ja elämänmuutoksia. Silti halusimme tässä kirjoituksessa kertoa korona-ajan tavallisista haasteista opiskelussa ja kandin työstämisessä toivoen sen olevan eräänlaista vertaistukea samassa tilanteessa oleville. Kun kanssaopiskelijoista ei nyt kuulu niin paljoa, kerromme kuulumisia ja puramme murheitamme tämän blogitekstin välityksellä. 

Tosine, Jyväskylä

Puheenjohtajan tervehdys

Hei kaikille! Tänä vuonna Historian Opiskelijain Liiton puheenjohtajan tervehdys ilmestyy Oulusta, pakkasen ja lumikinosten keskeltä. Kiertävä puheenjohtajuusvuoro on siis Tiimalla, joka juhlii loppuvuodesta 55-vuotista taivaltaan. Sormet ristiin, että koronatilanne hellittää sen verran, että vuosijuhlat saadaan juhlittua turvallisemmissa olosuhteissa. 

Mitä kaikkea Holin pitäisi tehdä ja järjestää sekä millä keinoin toimintaa voisi monipuolistaa?

Koronatilanne vaikuttaa myös Holin toimintaan tänä vuonna. Helsingin kevätseminaari toteutetaan todennäköisesti webinaarina, mutta toivotaan, että syysseminaari voidaan järjestää paikan päällä Joensuussa. Seminaariviikonloput ovat tärkeitä yhteisöllisiä tapahtumia, joissa pääsee tutustumaan muihin historianopiskelijoihin ja tietyn opiskelijakaupungin kulttuuriin. Tämä jäi harmillisen vähälle viime vuonna, mutta marraskuussa Tiiman järjestämä mielenterveyden historiaan keskittynyt webinaari antoi hyviä kokemuksia myös etäkokoontumisesta. Kuuntelijoita paikalla oli noin 70–80 henkeä, mikä kertoi Suomen historian opiskelijoiden halusta kokoontua yhteen – vaikka edes Zoomin välityksellä. 

Holin hallituksella on ollut aiempinakin vuosina tavoitteena saada Liittoa näkyvämmäksi ainejärjestöille, ja mekin jatkamme tänä vuonna samalla linjalla. Monien ainejärjestöjen parissa Hol koetaan varsin etäiseksi, ja se tiedetään lähinnä seminaareistaan ja risteilyistään. Kunhan yhteiskunta muuttuu jälleen meille normaalimpaan suuntaan, kannattaa muistaa myös Hol-tarralla saatavat edut, joihin kuuluvat alennukset tiettyihin museoihin. Suosittelen seuraamaan Holia eri somekanavissa: sinne päivittelemme muun muassa historian ainejärjestöjen ja ammattijärjestöjen kuulumisia. 

Mitä kaikkea Holin pitäisi tehdä ja järjestää sekä millä keinoin toimintaa voisi monipuolistaa? Miten Hol tulisi lähemmäksi kaikkia historianopiskelijoita? Näiden kysymysten parissa aloitamme uuden hallitusvuoden. Vastauksia, ehdotuksia ja kommentteja saa välittää myös meille!  

Päätän vuoden 2021 ensimmäisen blogitekstin kiitoksiin väistyvälle hallitukselle avusta ja vinkeistä, miten tulevaa vuotta kannattaa lähteä toteuttamaan. Meitä on hyvä porukka mukana hallituksessa tänä vuonna, ja odotan innolla, mitä tämä vuosi tuo tullessaan. 🙂

Maaria Haikola 

Historian Opiskelijain Liiton puheenjohtaja 

pj [at] hol.fi 

Käykää tsekkaamassa Holin somet ja lukemassa vanhat Holkit alla olevien linkkien kautta!

Sanasotkua ja koronaa

Kaikki ovat varmaan jo kyllästyneitä lukemaan yhtään minkäänlaista tekstiä koronasta. No niin olemme mekin, mutta silti päätimme kirjoittaa vielä yhden sellaisen, kun emme muutakaan näin kesäaivoilla keksineet. Koronakevät pakotti meidät kaikki keksimään uusia ideoita kuluttaa piteneviä päiviä ja valaistuvia öitä yksin kotona, kun emme päässeet kavereiden kanssa hengailemaan rakkaalle kiltahuoneelle. Suurimmalla osalla meistä kevät kului opiskelujen parissa läppäriä tuijottaen. Se vapaa-aika, joka Zoom-palaverien jälkeen jäi, tuotti tuskaa. Mitä kummaa tehdä, kun minnekään ei voi lähteä?  

Kaapin pohjalta kaivettiin palapelit ja kaupan hyllyiltä lähti pitkästä aikaa mukaan ristikkolehtiä. Olo oli kuin keski-ikäisellä: aikaa vaikka muille jakaa, mutta se tuli käytettyä sohvan pohjalla ristikoita ratkomassa. Valmis ristikko tuotti samanlaisia onnistumisen tunteita kuin lukion pitkän matematiikan ratkaistujen laskujen jälkeen. Tätä onnistumisen tunnetta haluamme myös antaa teille, arvoisat lukijat. Esittelemme nyt lyhykäisesti ristikoiden historiaa, jonka jälkeen tekstin lopusta löytyy teitä varten laatimamme ristikko. Historiallisen osuuden lähteenä toimii Ilona Kemppaisen teos Suomalaisen sanaristikon historia.

1800-luvun puolivälistä alkaen lastenlehdissä alettiin Suomessa julkaista arvoituksia ja pulmatehtäviä. Pulmatehtäviä julkaistiin varsinkin lastenlehdissä ja niillä oli usein kasvatuksellinen tehtävä. Ne ilmestyivät kuitenkin harvoin eikä minkäänlaista palkintomenetelmää ollut olemassa. Maalaiskirjeenkantoverkoston perustaminen 1890-luvulla johti lehdet uusille alueille, ja näin lehdet tavoittivat ihmisiä ympäri Suomen. Erilaisia pulmatehtäviä myyviä irtonumeroita ei ollut saatavilla ennen Rautatiekirjakaupan perustamista vuonna 1910.  Sanoma Oy:n julkaisema Helsingin Kaiku aloitti ensimmäisenä Suomessa palkintotehtävien julkaisun vuonna 1908, ja palkinnoksi ratkojat saattoivat saada rahaa tai kirjoja.

Ensimmäinen varsinainen sanaristikko julkaistiin New York World -lehdessä vuonna 1913. Ristikkojen maailmanvalloitus alkoi kuitenkin vasta vuonna 1924 julkaistun ristikkokokoelman myötä. Nimimerkki Suometar halusi tartuttaa ”Cross-Words-Puzzle”-epidemian myös suomalaisiin ja laati ensimmäisen suomenkielisen sanaristikon, joka julkaistiin Suomen Kuvalehdessä 1925.

Vuonna 1925 ilmestynyt ensimmäinen suomalainen sanaristikkojulkaisu oli nimeltään Ristisanatehtäviä ja se sisälsi 20 sanaristikkoa. Lehden taru jäi lyhyeksi, sillä sitä julkaistiin vain kaksi numeroa. Vuonna 1933 alkoi ilmestyä Ristisanoja y.m. purtavaa -lehti, mutta tämäkään lehti ei pystynyt vakiinnuttamaan asemaansa: se toimi vain vuosina 1933–34 ja 1936–37. 1930-luvulla ristikoita julkaisevia lehtiä oli Suomessa noin kymmenen ja ristikkojen kysyntä oli jatkuvassa kasvussa. Aika ei kuitenkaan ollut kypsä pelkästään ristikkoihin keskittyville lehdille.

Ensimmäisen suomalaisen kuvaristikon julkaisi Helsingin Sanomat vuonna 1955. Kuvallisia vihjeitä oli käytetty ristikoissa myös aiemmin, mutta kuvat olivat olleet ristikon ulkopuolella. Kuvaristikot levisivät vuoteen 1960 mennessä moniin muihinkin lehtiin, kuten Uuteen Suomeen ja Kansan Uutisiin. Uudenlainen ristikkotyyppi teki ristikoista aikakauslehtien perusaineistoa. Aiemmin naistenlehdet olivat pysyneet ristikoita julkaisevien lehtien ulkopuolella, mutta kuvaristikon suuri suosio sai useimmat lehdet ottamaan sen mukaan. Kuvaristikot valtasivat tilaa ajanvietepalstalta ja osa palstoista muuttuikin kuvaristikoiden julkaisualustaksi, sillä ne olivat suosittuja ja toimittajalle vähätöisiä.

Varsinaisten ristikkolehtien julkaisua koetettiin uudestaan 1950-luvun lopulla, mutta vain yksi lehti sinnitteli vuoteen 1960 asti muiden lopettaessa jo aiemmin. 1960-luvulta alkaen ristikkolehtien elinikä alkoi pidetä, ja esimerkiksi vuonna 1973 ilmestyi jo 23 eri ristikkolehteä. Lehdillä oli myös erilaisia lähestymistapoja ristikoihin: esimerkiksi Suuri Ristikko Kilpa -lehti julkaisi jopa neljän sivun kokoisia ristikkoja ja Sanaristikoiden Maailma sijoitti ristikoidensa keskelle ”vähäpukeisia neitosia”. Ristisanatehtävien palkintojen suuruus ei juuri vaikuttanut lehtien levikkiin. Ristikkoratkonnan SM-kisat järjestettiin ensimmäistä kertaa Ristikkomestari-lehden toimesta vuonna 1981. Yhden lehden organisoimat kisat aiheuttivat todennäköisesti närää, mutta ongelma ratkesi kyseisen lehden toiminnan loppuessa myöhemmin samana vuonna.

Vuoteen 1987 mennessä ristikkolehtien irtonumeroiden myynti kohosi yli kahteen miljoonaan numeroon, ja tämän alle se jäi vain lamavuonna 1992. Tilaajakanta ei kustantajien mukaan ole 10–20 prosenttia suurempi, joten irtonumeroiden merkitys on suuri. 1980-luvulla alkoi myös ilmestyä todella helppoja ristikkolehtiä, ja erään arvion mukaan ristikon vaikeusaste on sopiva, kun 90 prosenttia palautteen antajista on sitä mieltä, että tehtävä on liian helppo. 1990-luvulla ristikkolehtien määrä on vaihdellut 60–70 lehden välillä, ja vuonna 1996 ristikkolehtiä myytiin 2 488 000 kappaletta. Ristikkolehtien julkaisu on keskittynyt 1980-luvulta alkaen isoille toimijoille.

Ristikoita löytyy jokaisen tekijän makuun. Vaikeusasteet vaihtelevat laatijoiden mukaan, ja välillä vastauksiin täytyy etsiä apua Ratkojat-nettisivulta. Jos tavalliset kuvaristikot tylsistyttävät, vaihtelua sanojen arvaamiseen voi hakea japanilaisten ristikoiden parista! Siinä väritellään ruutuja, joista oikean ratkaisun myötä muodostuu joku kuva.


Nähdään syksyllä Oulussa – mikäli korona ei estä seminaarin järjestämistä!

(Aurinkoisin ja ihanan leppoisin) terveisin Tiiman HOL-vastaavat Antti ja Maaria

Huijaaminen ja shakkipeli

”Jonkinlainen abstrakti sotaharjoitushan tämä on, mutta ei shakki mikään simulaatio ole.” Lautapeliopas Shakkipelistä

Totista puuhaa shakki sitä vastoin toisinaan on: vuoden 2014 Tromssan shakkiolympialaisissa kuoli kaksi ja katosi viisi. Kehtaavatkin väittää, etteikö shakissa olisi kyse elämästä tai kuolemasta! Tässä maailmanajassa, jona korona hallitsee mieliä, on hyvä pysähtyä ja hidastaa niin elämisen kuin pelaamisen tahtia. Kirjepelit toimivat töissä asiassa mainiosti. Olenkin lukuisten analyysien (ja kofeiinitasojen) ohessa pohtinut huijaamista shakissa, kun muisti tai pikemminkin taidot eivät riitä.

Pelaajan, joka haluaa voittaa, on pelattava äärimmäisellä tarkkuudella. Toisinaan käy niin, että ylpeys astelee lankeemuksen edellä ja osa sortuu petoksellisiin toimenpiteisiin yrittäessään kääntää tappion voitoksi. Jokainen pelaaja toivoo Caissa-muusan suosioon pääsemistä! Mutta kukaan ei ole virheetön syntyessään. Huijaamisen historia shakissa on lähes yhtä vanha kuin peli itsekin. Kerrotaan Tanskan kuninkaan Knut Suuren tapetuttaneen sen aatelisen, jota hän epäili vilpistä. Toisinaan pelaajia jää kiinni siitä, että he pelaavat kuin kone. Toisaalta näkyypä huijauskulttuurin vaikutus ja ”skoijaaminen” jopa saksan kieltä myöten. Tiesitkö, että fraasi einen Türken bauen (rakentaa Turkkilainen) ja türken (eli ”tehdä turkkilaiset”) tarkoittavat petkuttamista? Seuraavassa ruoditaan kysymystä, voiko kone pelata shakkia.

Kävipä vuonna 1769 sillä tavalla hassusti, että Itävallan keisarinnan Marie Theresa hoviin oli kutsuttu muuan Wolfgang von Kempelenin (1734-1804). Herra von Kempelen tunsi sattumoisin ääretöntä vetoa erään ranskalaisen Francois Pelletier´in harjoittamiin magnetiikkakokeisiin. Koetilaisuus oli menestys, ei liioin sen magneetillisen vuorovaikutuksen tähden, vaan siksi, että von Kempelen julisti, että hän pystyy rakentamaan vielä taidokkaamman koneen ja tämä konepa pelaisi kaiken lisäksi shakkia! Herra von Kempelen tarttui tuumasta toimeen ja veisti koneen, joka pelasi shakkia. Herra von Kempelen esitteli taideteoksensa julkisesti Wienissä vuonna 1770, jonka jälkeen kone kiersi ympäri ämpäri Eurooppaa voittaen suurimman osan peleistään loisteliaasti. Mainittakoon, että Turkkilainen otti mittaa sellaisistakin julkimoista kuin Napoleon I (kyllä, nimenomaan se Bonaparte) ja Benjamin Franklin. Koneesta käytettiin nimitystä “the Turk”.

Lyhykäisyydessään Turkkilainen oli puinen kone, jonka kyljessä kolme ulosvedettävää laatikkoa. Yhdessä niistä oli pääsy Turkkilaisen sisuskaluihin eli hammasrattaistoon. Toisen oven takaa paljastui tyhjää tilaa, josta myöhemmin. Kolmas, alin vetolaatikko, kätki sisäänsä muhkeita tyynyjä ja norsunluiset shakkipelin nappulat. Koko koneen kruunasi totta kai itämaisiin tamineisiin sonnustettu nukke. Turkkilainen hyödynsi peleissään turkkilaista (tai oikeammin itämaista) stereotypiaa, johon lukeutuivat muun muassa musta parta ja vasemman käden laittoman pitkä piippu. Oikea käsi lepäsi pöydällä. Herra Turkkilainen oli sonnustautunut myös turkkilaiseen takkiin. Päänsä hän oli kietonut paksuun turbaaniin korostaakseen stereotyyppistä vaikutelmaa.

Aina kunkin esityksen alussa koneen esittelijä avasi laatikon etuluukut havainnollistaakseen paitsi Turkkilaisen hienoja hammasrattaita, myös todistaakseen, että kukaan ei harjoittanut salapiileskelyä. Laatikkoon oli kuitenkin upotettu pieni peili, jonka ansiosta sisusta näyttäytyi tyhjänä, mutta koneen kulmaukseen saattoi kätkeytyä minimaalinen shakkitaituri. Alkuaikoina konetta käyttikin sodassa jalkansa menettänyt shakkimestari Worowski (ehkäpä puolalainen), joka muulloin esiintyi yllättäen tekojalkojensa kanssa. Nerokasta!

Konetta ohjaavalla riitti esityksen aikana työnsarkaa, sillä Turkkilaisen miettiessä siirtoaan hän liikutti koneen kylkeen rakennetun turkkilaisen käsiä ja silmiä sekä vielä harhautukseksi tarkoitettua valekoneistoa. Koneen sisuksissa oli liukuva istuin, jolla koneen sisällä piileskellyt ja siten Turkkilaista ohjaava ihminen liikkui puolelta toiselle, kun koneen osia esiteltiin yleisölle. Sisällä oleva ihminen saattoi istua vedettävän laatikon jättämässä tilassa, jolloin hänen jalkansa eivät missään vaiheessa näkynee ulospäin. Mutta kuten mainittua, koneen sisään sopi näppärästi jalkapuolinen puolalainen sotaveteraani ja pari muutakin nerokasta pelaajaa eri vuosikymmeninä.

Pöydällä ollut shakkilauta oli ohut. Norsunluisten shakkinappuloiden pohjiin oli asetettu pienet, mutta vahvat magneetit; myös itse peliareenassa oli magneettipohja. Samoin laudan alla roikkui naruista magneetteja, jotka siis näkyivät koneen sisällä piileskelleelle. Kun nappulaa siirrettiin ruudulta toiselle, pöydän sisällä oleva magneetti nousi ja asettui paikalleen, jolloin konetta ohjaava ihminen huomasi siirron. Lisäksi shakkilaudan ruudut oli numeroitu yhdestä kuuteenkymmeneenneljään, mikä helpotti nappuloiden liikuttamisen seuraamista. Sisällä olevat magneetit aseteltiin niin, että ulkopuolella vaikuttavat magneettikentät eivät vaikuttaneet niihin. Von Kempelen olikin sangen usein viehättynyt suurikokoisiin magneettiesineisiin ja magneetteihin, jotka hän asetteli näyttävästi pelilaudan sivulle näyttääkseen, että Turkkilainen ei sentään käyttänyt magnetismia hyväkseen!

Koneen käyttäjä työskenteli sisällä kynttilän valossa (puinen työympäristö ja kynttilät sopivat tunnetusti yhteen, mutta mitään onnettomuuksia ei tietojen mukaan sattunut). Kynttilän savu johdettiin Turkkilaisen turbaanissa olevan tuuletusputken kautta ulos – eli Turkkilainen päästeli pelin aikana varsin jouhevasti höyryjä ulos pääkopastaan. Tämä ei tiedettävästi herättänyt kummeksuntaa – ajateltiinhan turkkilaisten ajan tavan mukaan polttavan kuin korsteenit.

Vuonna 1805 von Kempelen myi koneensa keksijä Johann N. Maelzelille, joka jatkoi koneen esittelemistä. Kone pelasi mm. Napoleonia vastaan von Kempelenin kuoleman jälkeen 1809. Tämän jälkeen konetta palloteltiin useitten eri omistajien välillä. Tulipaloon Turkkilaisen tarina päättyi. 5. heinäkuuta 1854, kun Philadelphian museon syttyi tulipalo, kun kansallisteatterista alkanut pätsi levisi maalaus- ja luonnonhistorian museon puolelle museoon.

Turkkilaista seurasivat pian toiset shakkimaatit, joista tunnetuimmat olivat Ajeeb ja Mephisto. Ajeeb oli automaatti, jonka rakensi Charles Hooper. Hän esitteli laitteensa Kuninkaallisessa Polyteknillisessä Instituutissa vuonna 1868. Ajeebin taru päättyi niin ikään liekkeihin. Mephiston puolestaan väsäsi vuonna 1876 Charles Godfrey Gumpel (n. 1835 – 1921). Tarina ei kerro, minne kone päätyi vuoden 1912 jälkeen.

Vuosisadat 1700- ja 1800 olivat ensimmäisten shakkimaattien kulta-aikaa. Oman aikansa tietokoneina ne hämmästyttivät kansalaisia kysymään, voiko kone pelata shakkia. Ei kai sentään? Toki shakkikoneiksi tituleerattu maailmanmestari sallitaan! (kuubalainen Jose Raul Capablanca hallitsi vuosina 1921-27). Neuvostoshakin kulta-aikana 1940-luvulta 1980-luvulle suurvallan pelaajia syytettiin liiasta tasapelien lukumäärästä, josta tunnetuin esimerkki lienee Curacaon kandidaattiturnaus vuonna 1962. Tuolloin kolmelle kärkisijalle tullutta pelaajaa (Tigran Petrosjan, Paul Keres ja Efim Geller) pelasivat kaikki kaksitoista keskinäistä peliään tasan. Tämän jälkeen maailman shakkiliitto Fide muutti sääntöjä siten, että jatkossa turnaus pelataan eliminaatiomuotoisena niin, että ”sopuremeille” ei jäänyt sijaa.

Simultaani on toinen hieno kilpailumuoto täyskierroskilpailujen ohella, missä huijaaminen on mahdollista. Simultaanissa yleensä vahva kansainvälinen tai suurmestari antaa suurenpelinäytöksen ja pelaa yhtä aikaa jopa 25 pelaajaa vastaan. Tällöin simultaanin antaja voi apinoida ne siirrot, jotka mustalla pelaava tekee toisessa pelissä ja tehdä ne omassa pelissään. Tämä pätee luonnollisesti myös vastavärein. Näin ollen simultaanin antaja ei itse asiassa (sic) pelaa näitä kahta pelaajaa vastaan, vaan he pelaavat toisiaan vastaan – kumpikin tietämättään ja omilla laudoillaan! Erityisen hyödyllistä on, jos simultaanin antajana pelaa kahta suurmestaria vastaan suorassa tv-lähetyksessä ja itse sattuneesta syystä on shakillisten kykyjensä suhteen ”paska” illusionääri.

Kesti kuitenkin aina vuoteen 1997, jolloin vasta hallitseva maailmanmestari Garry Gasparov hävisi tietokoneiden parhaimmalle, Deep Blue One:lle. Tämän jälkeen ihminen ei ole pärjännyt koneelle. Mainittakoon tässä yhteydessä, että tietokoneille järjestetään myös maailmamestaruuskilpailuitansa, joissa ne ottavat mittaa toistensa laskutehosta ensiksi täysikierroskilpailussa, joka jälkeen kaksi parasta ohjelmaa pelaa 99 peliä toisiaan vastaan. Ensimmäinen kansainvälinen tietokoneshakkiottelu pidettiin vuonna 1967. Tukholmassa pidettiin puolestaan vuonna 1974 ensimmäinen tietokoneiden maailmanmestaruusturnaus, jossa 13 konetta kahdeksasta maasta pelasi neljä kierrosta. Koneet sijaitsivat kotimaissaan ja tiedonsiirto niiden välillä tapahtui puhelimitse koordinaatiokeskuksen kautta. Ensimmäisen maailmanmestaruuden voitti neuvostoliittolainen Kaissa-shakkiohjelma. Tietokoneshakkia kuuleman mukaan myös harrastetaan, mikä tapahtuu siten, että harrastajat vertailevat eri koneohjelmia keskenään ja pitävät ranking-tilastoja. Nykyään pelissä etulyöntiasema on sillä, jolla on parhaimmat shakkiohjelmat koneellaan. Ennen voitti se, jolla oli uusimmat painokset shakkikirjallisuudesta.

Mitä huijaamiseen tulee, nykyisin ei tarvitse keksiä shakkikoneita, kun sellaisen jokainen saa puhelimeensa, mistä syystä kilpailujen aikana luurin näppäileminen on ankarasti kielletty myös vessareissujen ulkopuolella. Toinen tapaus liittyy sekin puhelimen dataa vastaanottavaan toimintaan: vuonna 2008 iranilaispelaaja jäi kiinni siitä, että sai tekstiviestejä hyvistä siirroista kaveriltaan, joka seurasi turnausta televisiosta. Oikeaa ja aitoa liveshakkia siis! Kolmas fuskausvaihtoehto on esimerkiksi asentaa korvaansa huomaamaton langaton kuuloke, joka vastaanottaa hyviä siirtoja. Mutta täydellä syyllä on kysyttävä, miksi aina pitäisi tehdä laskennallisesti paras siirto, jos yllättävä, äkkiarvaamaton siirto osoittautuu psykologisesti paremmaksi. Kysymys on kuitenkin mahdollisuuksia taiteesta ja pelillisestä kompositiosta. Oikeasta luovuuden dynamiikasta.

Lopuksi erä tai pari dynamiikkaa ja kuninkaallinen takinkääntötemppu. Kommentit ja analyysit allekirjoittaneen.


Napoleon Bonaparte vs The Turk (Automaton)
“Napoleon Torn Apart” – Schoenbrunn Schloss (1809)
King Pawn Game: Napoleon Attack (C20) * 0-1

1. e4 e5 2. Df3 Rc6 3. Lc4 (yrittää koulumattia 3. – d6?? 4. Dxf7+#) Rf6 4. Re2 Lc5 5. a3 d6 6. O-O Lg4 7. Dd3 Rh5 8. h3 Lxe2

Piti pelata 8. Rbc3 0-0 10. h3 Le6 11. Rd5 Rd4 suunnilleen tasa-asemin.

9. Dxe2 Rf4 10. De1? Rd4

Tämä on virhe. Suoraan voittaa 10. – Dg5 uhkauksin 11. – Dxg2#. Jos 12. g4 niin 12. – Rxh3+ 13. Kh2 Dh4 jne.

11. Lb3 Rxh3+? (11. – Dg5 tai 11. – Rf3+!) 12. Kh2 –

Ei tietenkään 12. gxh3?? Rf3+ voittaen.

12. – Dh4 13. g3 –

Uhkasi 13. – Rf3+ 14. gxf3 Rf4+ matittaen valkean monarkin.

13. – Rf3+ 14. Kg2 (14. Kh1 Dh5 uhaten 15. – Rf4# jne.) Rxe1+?

Suoraan voittaa 14. – Rf4 15. gxf4 Dg4+ siirron matein. Taistelu on kuitenkin joka tapauksessa ratkennut ja menossa lujaa kohti Waterloon päätepysäkkiä. Seuraa vielä valkean majesteetin kujanjuoksu ja perikato. Musiikkisuositus: Abba – Waterloo (1974)

15. Txe1 Dg4 16. d3 Lxf2 17. Th1 Dxg3+ 18. Kf1 Ld4 19. Ke2 Dg2+ 20. Kd1
Dxh1+ 21. Kd2 Dg2+ 22. Ke1 Rg1 23. Rc3 Lxc3+ 24. bxc3 De2# 0-1

Pelissä E. Steiner vs Colle, 1926 (1-0, 27), valkeilla pelannut Steiner teki takinhihasiirron eli tönäisi oman kuninkaansa laudalta 14. siirrossa ja asetti sen takaisin alkuperäisen h1-ruudun sijasta – g1:een! Tällä oli pelin lopputulokseen vaikuttavia pitkäaikaisseuraamuksia ja valkea sommitelma mahdollistui tämän ”taikatempun” seurauksena, kun perärivin mattiuhakasta ei tarvinnut pelijatkossa välittää. Kurt Richter kirjoittaa Shakkitarinoissaan, että musta nosti protestin asiasta pelin päätyttyä. Hänen harmiksensa asia raukesi, sillä englantilaisten sääntöjen mukaan huomioitiin asemassa tehdyt mahdottomat siirrot – ei siis tätä kuninkaan takinkääntötemppua!

TAPIO AROPALTIO
Kirjoitus pohjaa aiempaan julkaisuun Historian lehdessä 1/2020. Nykyistä editiota on laajennettu.


LÄHTEET:
Daniels, Morgan: The magical chess experiment, 29.4.2004, https://en.chessbase.com/post/the-magical-che-experiment, luettu 20.4.2020

Endgre Steiner vs. Edgar Colle, https://www.chessgames.com/perl/chessgame?gid=1296851, luettu 20.4.2020

Kaksi kuoli ja viisi katosi Tromssan shakkiolympialaisissa, 19.8.2014, https://yle.fi/uutiset/3-7419638, luettu 3.4.2020

Lautapeliopas – shakki, https://www.lautapeliopas.fi/peliarvostelut/shakki/, luettu 31.3.2020

Lyhyt Shakkipelin historia, http://ttlaiho2.mbnet.fi/shistoria.htm.

Napoleon Bonaparte vs The Turk (Automaton) https://www.chessgames.com/perl/chessgame?gid=1250610, luettu 5.4.2020

Richter, Kurt: Shakkitarinoita, (suom. Thomas & Aulikki Ristoja), WSOY: Porvoo-Helsinki-Juva, 1991

Turkkilainen, https://fi.wikipedia.org/wiki/Turkkilainen, luettu 31.3.2020

Vessassa käynti paljasti törkeän huijauksen: Shakin suurmestarin maine tuhoutui – ”naiivia uskoa, että joku voisi kehittyä niin paljon viisikymppisenä”, 28.8.2018, https://www.iltalehti.fi/muutlajit/a/1a6967b2-1177-4478-9b25-7e7cc27f7bc5, luettu 20.4.2020

World Computer Chess Championship, https://en.wikipedia.org/wiki/World_Computer_Chess_Championship, luettu 20.4.2020

Puheenjohtajan tervehdys

Kovin moni tuskin on eri mieltä kanssani, kun totean, että meneillään on vaikea vuosi. Tämä teksti olisi pitänyt julkaista jo tammikuussa, mutta sivuihimme liittyvien teknisten ongelmien vuoksi pääsette lukemaan tätä vasta näin huhtikuun puolessa välissä. Pahoittelemme tähän asti kestänyttä radiohiljaisuutta, mutta nyt saattekin ainakin kaksi näin alkuvuodesta kasaantunutta blogitekstiä kerralla. Nauttikaa!


Tällainen teksti pitää kai avata esittelemällä itsensä ja joitain avainroolissa olevia henkilöitä. Niin. Vuosi on taas vaihtunut, ja niin myös Holin puheenjohtajakaupunki. Tällä kertaa se on Helsingissä. Kronos kantaa Historicukseen, Polhoon ja Tasoon verrattuna jäsenmäärältään suurempana ainejärjestönä suurimman osan vastuusta. Itse olenkin Kronoksesta, ja niin ovat myös sihteeri/tiedottaja Aino Himanka ja taloudenhoitaja Juuso Jääskeläinen.


Saamme Holin käsiimme hyvinvoivana, vaikka ainakin helsinkiläisten näkökulmasta jokseenkin etäisenä järjestönä. Hol-seminaarit ovat hienoja tapahtumia silloin kun niitä järjestetään, mutta käytännössä pitkien etäisyyksien vuoksi sekä yleensä myös tilateknisistä syistä niihin osallistuu loppujen lopuksi varsin pieni osuus jäsenjärjestöjen jäsenistä. Moni varmaan muutenkin huomaa Holin olemassaolon 2-3 kertaa vuodessa, jos silloinkaan.


Mikä on siis tämän vuoden hallituksen suunnitelma Holin viemiseksi maailman- tai ainakin Suomen kartalle? Noh, aiomme (nyt kun tekniset ongelmat on näillä näkymin selvitelty) ainakin pitää aivan uskomattoman kovaa meteliä itsestämme! Tämä tapahtuu tietysti ainakin osittain somen välityksellä. Holin Facebook-, Instagram- ja Twitter-tilit ovat edelleen olemassa. Blogissa aiotaan julkaista jotakuinkin säännöllisesti, ainakin kerran kuukaudessa. Lisäksi Holilla on nyt oma LinkedIn-tili.


Jos tämä blogiteksti olisi päässyt julkisuuteen suunnitellussa aikataulussa, olisin tässä kohtaa hehkuttanut tulevia tapahtumiamme. Tämä ei kuitenkaan ole enää ajankohtaista, sillä risteily meni jo ja Jyväskylän seminaarille kävi niin kuin kävi. Alamme kuitenkin loppukeväästä ideoida muuta toimintaa, jolla voisimme ehkä hieman täyttää kevätseminaarin täyttämää aukkoa. Jos keksimme jotain, se ajoittuu luultavasti johonkin vaiheeseen alkusyksyä. Lisäksi tietysti 20.-22.11. on edelleenkin tarkoitus järjestää syysseminaari Oulussa – jos maailman väestö voi silloin kohtuullisen hyvin. Voitte myös odottaa Holin yhteistyön alaan liittyvien ammattiliittojen kanssa näkyvän Liiton toiminnassa aiempaa voimakkaammin.


Toivon joka tapauksessa, että kaikilla on hyvä vuosi – Holin toiminnan avulla, sen ansiosta, siitä riippumatta tai vaikka siitä huolimatta!

Sander Kööbi, Historian Opiskelijain Liiton puheenjohtaja

pj [at] hol.fi

Korkeakouluharjoittelusta asiantuntijauralle

Historian opiskelijana uramahdollisuuksien hahmottaminen voi olla hankalaa, kun erilaisia polkuja on hurjan paljon ja työllistyminen tuntuu kaukaiselta. Opiskeluaikoina kannattaa kuitenkin lähteä selvittämään, mikä itseä kiinnostaa ja pyrkiä kokeilemaan niitä juttuja. Voit löytää itsesi yllättäen oman alan töistä, vaikka jo ennen valmistumistasi!

Rohkaisen hakeutumaan korkeakouluharjoitteluun, jossa pääset maistamaan oikeaa oman alan työelämää, luomaan suhteita sekä kokeilemaan asiantuntijatyön arkea. Korkeakouluharjoittelu on ainutlaatuinen mahdollisuus saada jo opiskeluvaiheessa oman alan työkokemusta ja työllistyminen kyseiseen organisaatioon harjoittelun jälkeen on mahdollista. Vaikka harkkapaikasta ei tulisikaan unelmiesi työpaikkaa, tutustut lukuisiin uusiin ihmisiin ja voit löytää sitä kautta oman kiinnostuksesi. Älä heitä tätä mahdollisuutta hukkaan!

Harjoittelupaikkoja löytää yleisistä työnhakuportaaleista ja organisaatioiden omilta sivuilta, joten seuraa itseäsi kiinnostavia paikkoja vaikkapa somessa. Hakuportaalien paikkoihin on usein paljon hakijoita, mutta älä anna sen lannistaa. Usko itseesi ja tuo motivaatiosi esiin – se ratkaisee! Jos tiedät jonkin paikan kiinnostavan sinua, mutta harkkailmoituksia ei kuulu, lähesty heitä itse rohkeasti avoimella hakemuksella. Aktiivisuus ja oma-aloitteisuus tekevät aina hyvän vaikutelman.

Huomioi nämä ennen työsopimuksen allekirjoittamista!

Korkeakouluharjoittelijana työtehtäviesi tulee olla vaatimustasoltaan sopivia ja määrällisesti työajan puitteissa suoritettavissa. Specian kanta on, että harjoittelusta tulee saada palkkaa. Palkattomassa harjoittelussa ei synny työsuhdetta ja jäät työlainsäädännön sekä työehtosopimusten suojan ulkopuolelle. Palkaton harjoittelu ei myöskään kerrytä ansiosidonnaista työttömyysturvaa mahdollistavaa työssäoloehtoa. Vuonna 2020 työssäoloehtoa kerryttävä minimipalkka on 1236€/kk.

Jos kaipaat apua mihin tahansa harkkaan tai työnhakuun liittyvään asiaan, laita viestiä! 

Ps. Muista myös, että minkä tahansa alan kesätöillä saat kerrytettyä työssäoloehtoa, kunhan olet työttömyyskassan jäsen. Ellet ole, liity ennen kesää ja turvaat tulevaisuuttasi!

Elli Suonpää

Opiskelijatoiminnan koordinaattori

Specia – Asiantuntijat ja esihenkilöt ry

Kirjoittaja on Specian entinen korkeakouluharjoittelija ja nykyinen opiskelijatoiminnan koordinaattori, joka innostui itselleenkin yllätyksenä työmarkkinajärjestöistä ja viimeistelee nyt myös graduaan niihin liittyen.

Liity ja lue lisää Speciasta ja sekä palveluista opiskelijalle. Huomaathan, että opiskelijajäsenenä olet oikeutettu kaikkiin Specian palveluihin. https://specia.fi/jasenyys/palvelut/opiskelijalle/

Jos olet hakemassa harkkapaikkaa ja kaipaat nopeasti vinkkejä CV:n rakentamiseen, käy kurkkaamassa täältä: https://specia.fi/nain-teet-vaikuttavan-cvn/

Ihminen Taisteli – sodan vaiennettu kokemusmaailma Kansa Taisteli -lehdessä

”Ei ole ihmettelemistä siinä, että sodassa mukana olleet miehet näin jälkikäteen muistelevat sitä aikaa jopa nuorempien kyllästymiseen asti. Suotakoon se heille jo pelkästään mielenterveydellisistä syistä. — Ja pienestä, hyvin suoritetusta työstämme hienoista tyydytystä ja ylpeyttäkin tuntien.”
(Ryhänen Katri, joka toimi sairaanhoitajaoppilaana sodan aikana.)

Yli kolme vuotta kestäneestä jatkosodasta kotiutui joukko vaiteliaita miehiä, jotka olivat rintaman turruttamia. Väkivaltainen totaalinen sota, puute ja kaipaus oli koettu niin linjassa kuin kotirintamallakin. Sota oli jättänyt avonaisen haavan koko suomalaiseen yhteiskuntaan, mutta henkisesti raskaista vuosista kuitenkin vaiettiin. Jälleenrakentaminen vaati kaiken sivuuttamista, ja myöhemmin nuorison asenteet sotilaita kohtaan muuttuivat jopa vihamielisiksi. Muistelemiselle olisi ollut tarve, sillä vaikean kokemuksen pukeminen sanoiksi auttaa sen käsittelemisessä ja ymmärtämisessä. Sodatkin jatkuvat päätyttyään ihmisten muistoissa ja painajaisissa. Vuosina 1957-1986 ilmestynyt Kansa Taisteli -lehti toimi yhtenä alustana näiden ajatusten purkamiselle. Veteraanit pyrkivät siinä kertomaan väkivaltaisen realistista tarinaa henkilökohtaisista kokemuksistaan ihmisinä sodassa. Tätä hiljaista tarinaa olisi edelleen tärkeä kuunnella ihmisen toiminnan ymmärtämiseksi.

Rintamamiehille sota oli psyykkisesti raskas kokemus, josta puhuminen olisi ollut tervettä. Muiston sanallistaminen jäi kuitenkin lähinnä vain veteraanien keskiseen kyräilyyn. Oli kestettävä, kun ennenkin oli kestetty. Neuvostoliiton vaikutuksen alla ja 1960-luvulla ”sukupolvikonfliktin” aikana sodasta puhuminen oli sitä paitsi äärimmäisen hankalaa. Vaikenemiseen vaikuttivat jälleenrakentamiseen paneutuminen ja sotaväsymys, mutta myös Suomen asema hävinneenä maana. Moni veteraanijärjestö oli lakkautettu, sillä Neuvostoliitto koki ne ”fasistisiksi.” Sodasta puhuja taas leimattiin sodanlietsojaksi. Tutkija Sari Näre on kirjoittanut ajan hengestä ”hiljaisuuden salaliittona”, jolloin väkivaltaista lähihistoriaa oli kiusallista ja hankalaa käsitellä. Veteraanien puolesta tilanne oli hämmentävä. He olivat kasvaneet aikuisiksi sodassa ja käyneet koulunsa kansojen selviytymistä korostaneessa maailmassa. He olivat lähteneet sotaan velvollisuudentunnosta ja pakosta, eikä moni koskaan palannut. Tuskin kukaan enää ihannoi sotaa.

Joukkoja matkalla Kuusamosta Kiimasjärven suuntaan valok. 30/6-41. yöllä Joukamojärven tiellä ennen kuin ylitimme valtakunnan rajan. Rajan ylitys tapahtui lohkollamme klo 2.30.

“Meitähän on tietysti moitittu tuosta matkasta, vaan kyllä suurin osa teki matkansa käskystä, sekä koitti tehdä tehtävänsä mahdollisimman hyvin.” (Viljam Halonen)

Järkyttävien tapahtumien sanallistaminen, kuten muistelukirjoittaminen, auttaa niiden jäsentämisessä. Vuonna 1957 toimintansa aloittanut Kansa Taisteli -lehti vastasi osaltaan tähän kertomisen tarpeeseen. Lehden tavoitteena oli julkaista ”tavallisten miesten” muistelmia sodan tapahtumista, jolloin raskaatkin kokemukset voitiin kirjata paperille yleisön luettaviksi. Päätoimittajien pyrkimyksenä oli nostattaa sotasukupolven omanarvontunnetta näiden puolustaessa kokemustaan hämmentävässä tilanteessa. Vuonna 2017 lehteen lähetetyistä kirjoituksista digitoitiin myös julkaisemattomat tekstit. Tämä arkisto käsittää yli 4000 kirjoitusta, noin 25 000 sivua. Kirjoitusmäärä heijastelee veteraanien tarvetta kertoa sodasta ja pyrkimyksestä luoda omaa sotakuvaa, joka olisi riippumatonta valtion propagandasta ja yhteiskunnan nuorison asenteista. Tutustuin itse tähän arkistoon kandityötäni tehdessä.

“Sotaa ei kannata ihannoida – ei kukaan järkevä ihminen sitä tee.” (Reino Olmala)

Muistelijat toivat kirjoituksissaan esiin rujoja henkilökohtaisia kokemuksia, jotka loivat kuvan sotilaasta nuorukaisena maailman mielettömyyden pyörteissä. Veteraanit olivat kirjoittaneet lehteen hyvin rehellisesti. Kertomuksissa käsiteltiin usein arkojakin aiheita; seksiä ja alkoholia, väkivaltaa ja pelkoa. Joissakin tarinoissa arvosteltiin rintamatovereita, mikä ei sopinut yhtenäiskertomukseen veljinä kamppailleista puhtoisista urhoista. Mennyttä haluttiin perustella lukijoille ja jakaa kokemuksia veteraanien kesken. Sotaan lähteneet olivat kertomuksissa nuoria ja tietämättömiä, naiivejakin. Muistelmissa sotaa ja ”herrojen” päätöksiä saatettiin jo kritisoida, unohtamatta kuitenkaan veteraanien uhrausta ja arvostusta.

”Kuljettiin eteenpäin kuin unimaailmassa – innostuksen, pelon ja ahdistuksen välimaastossa. – Jokainen tiesi, ettei tämä tähän lopu, vaan kohta yritetään uudestaan. Se pelotti.” (Pentti Tolonen)

”– tuskallista valitusta, lottien lohdutuksia, virren veisausta, ruhjoumia, epätoivoa, kiroilua – sitä, mitä sota suo!” (Eino Härmänen)

Kirjoittaminen purkaa vaikeita muistijälkiä, jotka sivuutettuina olisivat uhka hyvinvoinnille. Kansa Taisteli -lehteen miehet saattoivat kuvailla asioita, jotka olivat jääneet vuosiksi kertomatta. Mukana oli tietenkin seikkailukertomuksia, mutta myös retrospektiivisesti uudelleen käsitettyjä vaikutelmia ja ajatuksia sodasta. Perspektiivi oli muuttunut kokemuksen myötä. Sota ei ollut hohdokasta, mutta sen kokeneita tulisi ymmärtää ja antaa muistoille mahdollisuus. Tämä oli tie eheytymiseen. Joillekin velvollisuuteen sidottu surmaaminen jäi vaivaamaan koko elämän ajaksi. Toisille toki ei, eivätkä kaikki traumatisoituneet vaikeasti loppuiäkseen. Suurin osa veteraaneista onnistui jatkamaan elämäänsä sodan jälkeen suhteellisen hyvin. Yhteiskunnallinen unohtaminen ja tuomitseminen oli kaikkein haitallisinta.

Taistelussa ( hymyilevä haavoittunut) etenemistä. Syöksy yli tien vihollistulen alla

“Kerkesi siinä ajattelemaan, että olen ampunut ihmisen, mutta toinen tuntoni sanoi, että olemme sodassa, sodassa on sodan lait tappaa tai kuolla itse ja vielä kolmas tuntoni sanoi että puolustamme isänmaatamme vierasta maahantunkeutujaa vastaan niin kuin olemme sotilasvalassamme luvanneet.” (Esko Törmä)

Valtion tiukka sensuuri oli sota-aikana tuottanut valikoivaa muistia, mutta omien kokemusten unohtaminen oli mahdotonta. Sodassa tapahtui paljon sellaista, jota viralliset totuudet eivät ottaneet huomioon. Tappaminenkin oli julkisuudessa riisuttu tunnesidoksistaan. Muistelmissa ihmiselämän riistämistä perusteltiin sodan laein, jossa surmaaminen oli pakollinen teko. Kuten Eino Härmänen kirjoitti: “Kuin tahtoa vailla olevat hullut, päättömästi kuin kanaparvi, reuhasi vihollinen. Tietämättä minne mennä. Räjähtävien kranaattien tulenlieskat näyttivät nielaisevan ihmisiä tappavan kuumaan syleilyynsä. Mutta sodan ankaran lain: tappaa tai tule tapetuksi, muisti oma jalkaväkemme. Se rupesi konetuliaseillaan avustamaan tykistöä. Kaiken elollisen se kaatoi, mihin tykistöltä jäi.”

Yksityinen kokemusmaailma oli aina suuria sankaritarinoita enemmän läsnä. Sota saattoi olla elämys, joka haluttiin kokea, mutta sen merkitys muuttui retrospektiivisessä tarkastelussa. On mahdollista, että veteraanit pyrkivät väkivaltakuvauksilla herättämään juuri sankaruudesta eroavaa diskurssia lisätäkseen ymmärrystä vaietusta mielettömyyden olotilasta. Pelon ja taistelemisen lisäksi jouduttiin äärimmäisen fyysisen rasituksen kohteeksi. Unen ja ruoan puute, loiset ja kuoleman näkeminen tekivät oloista tuskallisia. Raakuuksia, pelkoja ja negatiivisia tunteita pyrittiin sensuroimaan kirjeissä kotirintamalle, mutta henkilökohtaisissa muistelmissa ne saatettiin ottaa esille. Niissä on nähtävissä nuorukaisia toiveineen ja unelmineen, joilla oli sotaan lähdettäessä kaikki edessä – perheen perustus, työ ja eläminen. Sota keskeytti kaiken tämän.

Ympärillä oli jatkuva kuolemanvaara. Vuonna 1917 syntyneistä miehistä kuoli sotavuosien aikana joka viides. Kuolemaa käsiteltiinkin muistoissa monin tavoin. Toverin menehtyminen oli koskettavaa, ahdistavaakin. Sankarikuoleman ihannointi sota-ajan julkisuudessa herätti jälkeenpäin sarkastistakin kritiikkiä. Kaatuminen ei ollut nuorten haaveilema kohtalo, ja isänmaalliseen paatokseen saatu etäisyys herätti kiusallisia tuntemuksia. Kuolemaan ja vammoihin kuitenkin liittyivät sodassa annettu uhri. Koska muistelukertomuksilla pyritään järkeistämään tapahtumia itselle kuin muillekin, jopa enemmän muille, uhrin antamista korostettiin. Kärsimykset eivät saaneet olleet turhia. Kirjoittamisen kautta haettiin sisäistä hyväksyntää, ja tietoisesti ymmärrystä lukevalta yleisöltä. Mahdollisesti raakuuksia ei peitelty, koska realistisia kuvauksiahan pidetään ennen kaikkea sodan vastaisina. 1960- ja 1980-lukujen hiljainen hämmennys näkyi pyrkimyksissä selittää sotaan osallistumisen ja siellä olemisen saavutuksia. Sota oli pakkotilanne, josta Suomi oli sittemmin selvinnyt itsenäisenä. Toiveena oli, että nuoriso ymmärtäisi ponnisteluja – tai edes koettaisi kuunnella.

“Kukaan normaali-ihminen ei toivo omalle kohdalleen sankarikuolemaa, niin ihanteellisesti kun siitä puhutaankin. Jokaisella ihmisellä, varsinkin nuorella on voimakas elämisen halu.” (Eero Haapiainen)

Tuntematon sotilas oli monelle tärkeä teos, sillä se kuvasi sodan mielettömyyttä sen kokeneiden kaipaamalla tavalla. Tarina ei ollut siloteltu tai kiillotettu. Historioitsija Ari Uino on todennut, että realistinen väkivalta, raakuudet ja kuolema olivat tärkeä osa miesten suosimaa kerrontaa. Kansa Taisteli -arkistossa tällainen sanasto ja pelon tunteiden avaaminen luovat kuvan raskaasta, väkivaltaisesta ja häiritsevästäkin kokemuksesta. Tulikaste oli innon ja kauhun sekainen miehisyysriitti, jonka kautta suurin osa totutettiin rintaman raadollisiin oloihin. Kaukaa katsottuna oudon väkivaltainen kieli voi vaikuttaa kummalliselta, mutta se oli tapa totuttautua rintaman rajuun maailmaan ja suojautua tapahtumilta, joita oli mahdoton kuvitella juoksuhautojen ulkopuolella.

“En kertonut tätä siksi, että tämä olisi niinkään sankaritarina tai uroteko, kaukana siitä. Onpahan vain nuoren miehen mietteitä ensi kohtaamisesta vihollisen kanssa, vihollisen joka ampui “kovilla”, mutta johon emme voineet luodeillakaan vastata.” (Kaino Weckman)

“Olimme aikanaan yhteisellä asialla. Sen asian puolesta, jossa nyt elämme, mehän elämme maailman parhaassa maassa. Jos sattuu entisiä kavereita lukemaan tätä niin mitä parhaimmat terveiset teille ja hyvää jatkoa–” (Matti Rinkinen)

Sota oli kokemus, johon nuoret miehet ajautuivat ja jossa he enemmän tai vähemmän järkkyivät. Suomalainen sotilas ei aina ollut se suurin sankari, vaan tavallinen velvollisuudentuntoinen ihminen. Kun rauha oli saavutettu, olisi nuorison ymmärrettävä sotilaiden kokemusta. Sota ei ollut mukavaa, eikä rintamalle lähtö ollut aina yksilön oma valinta.  Vaikeneminen ja kokemuksen vähättely eivät auttaneet veteraaneja, sillä historian synkät tapahtumat koettiin ja muistot jäivät. Muistamisen prosessi sittemmin suhteutti tulkintoja väkivallasta, nuoruuden naiiviudesta ja sodan merkityksestä. Lukiessamme ja tutkiessamme sotakokemuksia tarvitsemme ennen kaikkea kykyä empatiaan. Se ei tarkoita, että kaikkea vastaantulevaa tarvitsee hyväksyä, mutta sitä tulee pyrkiä ymmärtämään. Näin käsitämme kenties paremmin ihmiskokemusta ja sen synkkiäkin puolia. Kokemuksen ja ajatusten tuomitseminen suoralta kädeltä sulkee silmämme traumalta, järkytykseltä ja juurisyiltä. Samalla aiheutamme katkeruutta ja surua sekä mahdollisesti saatamme uusia vaikeaa menneisyyttämme.

Juho Pitkänen, P-klubi

Kirjoituksen lähteet:
Kirjoitus pohjautuu kirjoittajan kandidaatintyöhön.
Kansa Taisteli -lehden arkisto ja julkaistut numerot löytyvät osoitteesta kansataisteli.sshs.fi

Tekstin lainaukset:
Kansa Taisteli-lehden julkaisemattomien tekstien arkisto.

Käytettyjä teoksia:
Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki: Ihminen sodassa (2006).
Jenni Kirves & Sari Näre: Ruma sota (2008).
Ville Kivimäki: Murtuneet mielet (2013).
Ari Uino: Sotiemme veteraanit (2014).

Kuvat:
SA-kuva.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu P-klubin julkaisussa Walpossa. Walpo ilmestyy viisi kertaa vuodessa ja sen julkaisuja voi lukea Issuu-palvelussa.

Kansainvälistä diplomatiaa Holin syysseminaarissa 2019

Marraskuussa 2019 koitti jälleen toinen vuoden odotetuimmista tapahtumista, kun Historian Opiskelijain Liiton syysseminaari käynnistyi Helsingissä. Pääsimme nauttimaan kolmipäiväisen seminaarin aikana peli-illasta, luennoista, alumnipaneelista, sitseistä ja mikä parhainta, raikkaana ja kauniina sunnuntaiaamuna myös liiton hallituksen kokouksesta! Seminaarin teemana oli tällä kertaa kansainvälinen diplomatia.

Seminaari käynnistyi perjantaina 15. päivä peli-illan muodossa. Lehtori Risto Marjamaa ohjasi peliä, jossa syvennyttiin ensimmäisen maailmansodan syttymiseen johtaneisiin tapahtumiin. Allekirjoittanut ei valitettavasti päässyt kunnioittamaan läsnäolollaan kyseistä tilaisuutta, mutta monella läsnäolijallakin saattoi huomio kiinnittyä historialliseen hetkeen, kun Huuhkajat lunasti Suomelle paikan jalkapallon Euroopan mestaruuskisojen karsintoihin. Voiko tällainen merkkitapahtuma valitakaan parempaa ajankohtaa?

Alumnipaneeli

Lauantaiaamuna tiemme kävi reippain askelin kohti Uutta ylioppilastaloa ja seminaarin luento-osuutta. Holin yhteistyökumppanina olevien ammattiliittojen lyhyen esittäytymisen jälkeen varsinainen seminaari käynnistyi Erkki Tuomiojan luennolla. Tuomioja oli varsin sopiva puhuja seminaarin teemaa ajatellen, onhan hän Suomen pitkäaikaisin ulkoministeri. Tuomioja muistutti meitä kuuntelijoita luentonsa lopuksi, että historiantutkimus on merkittävää myös sen vuoksi, että ymmärtäisimme, miten peruuttamattomasti maailma on vuosisatojen kuluessa muuttunut. Tuomiojan jälkeisen luennon piti Helsingin yliopiston yleisen historian uudempien aikojen professori Heikki Mikkeli, joka luennossaan keskittyi pohtimaan kansainvälisten järjestöjen asemaa diplomatiassa ja erityisesti Kansainliiton historiaa. Molemmat luennot olivat mielenkiintoisia ja avartavia, tarjoten uusia näkökulmia aiheeseen. Lauantaipäivän virallisen osuuden päätti alumnipaneeli, jossa kaksi Polho ry:n alumnia ja yksi Kronos ry:n alumni vastailivat tiukkoihin kysymyksiin työelämästä ja historia-alan ammattilaisten asemasta siinä. Allekirjoittaneelle, juuri valmistumassa olevalle ja eksistentiaalista kriisiä potevalle, alumnipaneeli oli suoranainen terapiaistunto, jonka aikana ahdistus omasta tulevaisuudesta helpotti (ainakin hetkellisesti).

Tunnelmia sitseiltä

Illan tullen tiemme vei jälleen Uudelle ylioppilastalolle, tällä kertaa nauttimaan kansainvälisen diplomatian teemalla juhlittavista sitseistä! Holin sitseillä on perinteisesti aiheutunut hieman hämmennystä jäsenjärjestöjen erilaisista sitsikäytänteistä ja sitsikulttuureista, mutta tällaista ei kuitenkaan ollut tällä kertaa havaittavissa. Laulut raikasivat, ja osallistujat nauttivat hyvästä ruuasta, juomasta ja toisten historianopiskelijoiden seurasta – voiko parempaa iltaa edes ollakaan?

Syysseminaari päättyi sunnuntaina hallituksen kokoukseen, jonne ei, merkillistä kyllä, saapunut hallituksen ulkopuolisia seuraajia. Kokouksessa todettiin syysseminaarin onnistuneen odotusten mukaisesti ja osallistujien viihtyneen. Seminaarin jälkeen voikin alkaa jo odottaa maaliskuussa 2020 koittavaa Jyväskylän kevätseminaaria – tai jos ei sinne asti malta, niin helmikuussa järjestettävää Holin historian toista risteilyä!

Henna Harju
Historian Opiskelijain Liiton sihteeri & tiedottaja
Kirjoittaja on opiskelijajärjestöistä eläköityvä ja eksistentiaalisesta kriisistä kärsivä melkein-valmis-filosofian-maisteri