Sanasotkua ja koronaa

Kaikki ovat varmaan jo kyllästyneitä lukemaan yhtään minkäänlaista tekstiä koronasta. No niin olemme mekin, mutta silti päätimme kirjoittaa vielä yhden sellaisen, kun emme muutakaan näin kesäaivoilla keksineet. Koronakevät pakotti meidät kaikki keksimään uusia ideoita kuluttaa piteneviä päiviä ja valaistuvia öitä yksin kotona, kun emme päässeet kavereiden kanssa hengailemaan rakkaalle kiltahuoneelle. Suurimmalla osalla meistä kevät kului opiskelujen parissa läppäriä tuijottaen. Se vapaa-aika, joka Zoom-palaverien jälkeen jäi, tuotti tuskaa. Mitä kummaa tehdä, kun minnekään ei voi lähteä?  

Kaapin pohjalta kaivettiin palapelit ja kaupan hyllyiltä lähti pitkästä aikaa mukaan ristikkolehtiä. Olo oli kuin keski-ikäisellä: aikaa vaikka muille jakaa, mutta se tuli käytettyä sohvan pohjalla ristikoita ratkomassa. Valmis ristikko tuotti samanlaisia onnistumisen tunteita kuin lukion pitkän matematiikan ratkaistujen laskujen jälkeen. Tätä onnistumisen tunnetta haluamme myös antaa teille, arvoisat lukijat. Esittelemme nyt lyhykäisesti ristikoiden historiaa, jonka jälkeen tekstin lopusta löytyy teitä varten laatimamme ristikko. Historiallisen osuuden lähteenä toimii Ilona Kemppaisen teos Suomalaisen sanaristikon historia.

1800-luvun puolivälistä alkaen lastenlehdissä alettiin Suomessa julkaista arvoituksia ja pulmatehtäviä. Pulmatehtäviä julkaistiin varsinkin lastenlehdissä ja niillä oli usein kasvatuksellinen tehtävä. Ne ilmestyivät kuitenkin harvoin eikä minkäänlaista palkintomenetelmää ollut olemassa. Maalaiskirjeenkantoverkoston perustaminen 1890-luvulla johti lehdet uusille alueille, ja näin lehdet tavoittivat ihmisiä ympäri Suomen. Erilaisia pulmatehtäviä myyviä irtonumeroita ei ollut saatavilla ennen Rautatiekirjakaupan perustamista vuonna 1910.  Sanoma Oy:n julkaisema Helsingin Kaiku aloitti ensimmäisenä Suomessa palkintotehtävien julkaisun vuonna 1908, ja palkinnoksi ratkojat saattoivat saada rahaa tai kirjoja.

Ensimmäinen varsinainen sanaristikko julkaistiin New York World -lehdessä vuonna 1913. Ristikkojen maailmanvalloitus alkoi kuitenkin vasta vuonna 1924 julkaistun ristikkokokoelman myötä. Nimimerkki Suometar halusi tartuttaa ”Cross-Words-Puzzle”-epidemian myös suomalaisiin ja laati ensimmäisen suomenkielisen sanaristikon, joka julkaistiin Suomen Kuvalehdessä 1925.

Vuonna 1925 ilmestynyt ensimmäinen suomalainen sanaristikkojulkaisu oli nimeltään Ristisanatehtäviä ja se sisälsi 20 sanaristikkoa. Lehden taru jäi lyhyeksi, sillä sitä julkaistiin vain kaksi numeroa. Vuonna 1933 alkoi ilmestyä Ristisanoja y.m. purtavaa -lehti, mutta tämäkään lehti ei pystynyt vakiinnuttamaan asemaansa: se toimi vain vuosina 1933–34 ja 1936–37. 1930-luvulla ristikoita julkaisevia lehtiä oli Suomessa noin kymmenen ja ristikkojen kysyntä oli jatkuvassa kasvussa. Aika ei kuitenkaan ollut kypsä pelkästään ristikkoihin keskittyville lehdille.

Ensimmäisen suomalaisen kuvaristikon julkaisi Helsingin Sanomat vuonna 1955. Kuvallisia vihjeitä oli käytetty ristikoissa myös aiemmin, mutta kuvat olivat olleet ristikon ulkopuolella. Kuvaristikot levisivät vuoteen 1960 mennessä moniin muihinkin lehtiin, kuten Uuteen Suomeen ja Kansan Uutisiin. Uudenlainen ristikkotyyppi teki ristikoista aikakauslehtien perusaineistoa. Aiemmin naistenlehdet olivat pysyneet ristikoita julkaisevien lehtien ulkopuolella, mutta kuvaristikon suuri suosio sai useimmat lehdet ottamaan sen mukaan. Kuvaristikot valtasivat tilaa ajanvietepalstalta ja osa palstoista muuttuikin kuvaristikoiden julkaisualustaksi, sillä ne olivat suosittuja ja toimittajalle vähätöisiä.

Varsinaisten ristikkolehtien julkaisua koetettiin uudestaan 1950-luvun lopulla, mutta vain yksi lehti sinnitteli vuoteen 1960 asti muiden lopettaessa jo aiemmin. 1960-luvulta alkaen ristikkolehtien elinikä alkoi pidetä, ja esimerkiksi vuonna 1973 ilmestyi jo 23 eri ristikkolehteä. Lehdillä oli myös erilaisia lähestymistapoja ristikoihin: esimerkiksi Suuri Ristikko Kilpa -lehti julkaisi jopa neljän sivun kokoisia ristikkoja ja Sanaristikoiden Maailma sijoitti ristikoidensa keskelle ”vähäpukeisia neitosia”. Ristisanatehtävien palkintojen suuruus ei juuri vaikuttanut lehtien levikkiin. Ristikkoratkonnan SM-kisat järjestettiin ensimmäistä kertaa Ristikkomestari-lehden toimesta vuonna 1981. Yhden lehden organisoimat kisat aiheuttivat todennäköisesti närää, mutta ongelma ratkesi kyseisen lehden toiminnan loppuessa myöhemmin samana vuonna.

Vuoteen 1987 mennessä ristikkolehtien irtonumeroiden myynti kohosi yli kahteen miljoonaan numeroon, ja tämän alle se jäi vain lamavuonna 1992. Tilaajakanta ei kustantajien mukaan ole 10–20 prosenttia suurempi, joten irtonumeroiden merkitys on suuri. 1980-luvulla alkoi myös ilmestyä todella helppoja ristikkolehtiä, ja erään arvion mukaan ristikon vaikeusaste on sopiva, kun 90 prosenttia palautteen antajista on sitä mieltä, että tehtävä on liian helppo. 1990-luvulla ristikkolehtien määrä on vaihdellut 60–70 lehden välillä, ja vuonna 1996 ristikkolehtiä myytiin 2 488 000 kappaletta. Ristikkolehtien julkaisu on keskittynyt 1980-luvulta alkaen isoille toimijoille.

Ristikoita löytyy jokaisen tekijän makuun. Vaikeusasteet vaihtelevat laatijoiden mukaan, ja välillä vastauksiin täytyy etsiä apua Ratkojat-nettisivulta. Jos tavalliset kuvaristikot tylsistyttävät, vaihtelua sanojen arvaamiseen voi hakea japanilaisten ristikoiden parista! Siinä väritellään ruutuja, joista oikean ratkaisun myötä muodostuu joku kuva.


Nähdään syksyllä Oulussa – mikäli korona ei estä seminaarin järjestämistä!

(Aurinkoisin ja ihanan leppoisin) terveisin Tiiman HOL-vastaavat Antti ja Maaria

Huijaaminen ja shakkipeli

”Jonkinlainen abstrakti sotaharjoitushan tämä on, mutta ei shakki mikään simulaatio ole.” Lautapeliopas Shakkipelistä

Totista puuhaa shakki sitä vastoin toisinaan on: vuoden 2014 Tromssan shakkiolympialaisissa kuoli kaksi ja katosi viisi. Kehtaavatkin väittää, etteikö shakissa olisi kyse elämästä tai kuolemasta! Tässä maailmanajassa, jona korona hallitsee mieliä, on hyvä pysähtyä ja hidastaa niin elämisen kuin pelaamisen tahtia. Kirjepelit toimivat töissä asiassa mainiosti. Olenkin lukuisten analyysien (ja kofeiinitasojen) ohessa pohtinut huijaamista shakissa, kun muisti tai pikemminkin taidot eivät riitä.

Pelaajan, joka haluaa voittaa, on pelattava äärimmäisellä tarkkuudella. Toisinaan käy niin, että ylpeys astelee lankeemuksen edellä ja osa sortuu petoksellisiin toimenpiteisiin yrittäessään kääntää tappion voitoksi. Jokainen pelaaja toivoo Caissa-muusan suosioon pääsemistä! Mutta kukaan ei ole virheetön syntyessään. Huijaamisen historia shakissa on lähes yhtä vanha kuin peli itsekin. Kerrotaan Tanskan kuninkaan Knut Suuren tapetuttaneen sen aatelisen, jota hän epäili vilpistä. Toisinaan pelaajia jää kiinni siitä, että he pelaavat kuin kone. Toisaalta näkyypä huijauskulttuurin vaikutus ja ”skoijaaminen” jopa saksan kieltä myöten. Tiesitkö, että fraasi einen Türken bauen (rakentaa Turkkilainen) ja türken (eli ”tehdä turkkilaiset”) tarkoittavat petkuttamista? Seuraavassa ruoditaan kysymystä, voiko kone pelata shakkia.

Kävipä vuonna 1769 sillä tavalla hassusti, että Itävallan keisarinnan Marie Theresa hoviin oli kutsuttu muuan Wolfgang von Kempelenin (1734-1804). Herra von Kempelen tunsi sattumoisin ääretöntä vetoa erään ranskalaisen Francois Pelletier´in harjoittamiin magnetiikkakokeisiin. Koetilaisuus oli menestys, ei liioin sen magneetillisen vuorovaikutuksen tähden, vaan siksi, että von Kempelen julisti, että hän pystyy rakentamaan vielä taidokkaamman koneen ja tämä konepa pelaisi kaiken lisäksi shakkia! Herra von Kempelen tarttui tuumasta toimeen ja veisti koneen, joka pelasi shakkia. Herra von Kempelen esitteli taideteoksensa julkisesti Wienissä vuonna 1770, jonka jälkeen kone kiersi ympäri ämpäri Eurooppaa voittaen suurimman osan peleistään loisteliaasti. Mainittakoon, että Turkkilainen otti mittaa sellaisistakin julkimoista kuin Napoleon I (kyllä, nimenomaan se Bonaparte) ja Benjamin Franklin. Koneesta käytettiin nimitystä “the Turk”.

Lyhykäisyydessään Turkkilainen oli puinen kone, jonka kyljessä kolme ulosvedettävää laatikkoa. Yhdessä niistä oli pääsy Turkkilaisen sisuskaluihin eli hammasrattaistoon. Toisen oven takaa paljastui tyhjää tilaa, josta myöhemmin. Kolmas, alin vetolaatikko, kätki sisäänsä muhkeita tyynyjä ja norsunluiset shakkipelin nappulat. Koko koneen kruunasi totta kai itämaisiin tamineisiin sonnustettu nukke. Turkkilainen hyödynsi peleissään turkkilaista (tai oikeammin itämaista) stereotypiaa, johon lukeutuivat muun muassa musta parta ja vasemman käden laittoman pitkä piippu. Oikea käsi lepäsi pöydällä. Herra Turkkilainen oli sonnustautunut myös turkkilaiseen takkiin. Päänsä hän oli kietonut paksuun turbaaniin korostaakseen stereotyyppistä vaikutelmaa.

Aina kunkin esityksen alussa koneen esittelijä avasi laatikon etuluukut havainnollistaakseen paitsi Turkkilaisen hienoja hammasrattaita, myös todistaakseen, että kukaan ei harjoittanut salapiileskelyä. Laatikkoon oli kuitenkin upotettu pieni peili, jonka ansiosta sisusta näyttäytyi tyhjänä, mutta koneen kulmaukseen saattoi kätkeytyä minimaalinen shakkitaituri. Alkuaikoina konetta käyttikin sodassa jalkansa menettänyt shakkimestari Worowski (ehkäpä puolalainen), joka muulloin esiintyi yllättäen tekojalkojensa kanssa. Nerokasta!

Konetta ohjaavalla riitti esityksen aikana työnsarkaa, sillä Turkkilaisen miettiessä siirtoaan hän liikutti koneen kylkeen rakennetun turkkilaisen käsiä ja silmiä sekä vielä harhautukseksi tarkoitettua valekoneistoa. Koneen sisuksissa oli liukuva istuin, jolla koneen sisällä piileskellyt ja siten Turkkilaista ohjaava ihminen liikkui puolelta toiselle, kun koneen osia esiteltiin yleisölle. Sisällä oleva ihminen saattoi istua vedettävän laatikon jättämässä tilassa, jolloin hänen jalkansa eivät missään vaiheessa näkynee ulospäin. Mutta kuten mainittua, koneen sisään sopi näppärästi jalkapuolinen puolalainen sotaveteraani ja pari muutakin nerokasta pelaajaa eri vuosikymmeninä.

Pöydällä ollut shakkilauta oli ohut. Norsunluisten shakkinappuloiden pohjiin oli asetettu pienet, mutta vahvat magneetit; myös itse peliareenassa oli magneettipohja. Samoin laudan alla roikkui naruista magneetteja, jotka siis näkyivät koneen sisällä piileskelleelle. Kun nappulaa siirrettiin ruudulta toiselle, pöydän sisällä oleva magneetti nousi ja asettui paikalleen, jolloin konetta ohjaava ihminen huomasi siirron. Lisäksi shakkilaudan ruudut oli numeroitu yhdestä kuuteenkymmeneenneljään, mikä helpotti nappuloiden liikuttamisen seuraamista. Sisällä olevat magneetit aseteltiin niin, että ulkopuolella vaikuttavat magneettikentät eivät vaikuttaneet niihin. Von Kempelen olikin sangen usein viehättynyt suurikokoisiin magneettiesineisiin ja magneetteihin, jotka hän asetteli näyttävästi pelilaudan sivulle näyttääkseen, että Turkkilainen ei sentään käyttänyt magnetismia hyväkseen!

Koneen käyttäjä työskenteli sisällä kynttilän valossa (puinen työympäristö ja kynttilät sopivat tunnetusti yhteen, mutta mitään onnettomuuksia ei tietojen mukaan sattunut). Kynttilän savu johdettiin Turkkilaisen turbaanissa olevan tuuletusputken kautta ulos – eli Turkkilainen päästeli pelin aikana varsin jouhevasti höyryjä ulos pääkopastaan. Tämä ei tiedettävästi herättänyt kummeksuntaa – ajateltiinhan turkkilaisten ajan tavan mukaan polttavan kuin korsteenit.

Vuonna 1805 von Kempelen myi koneensa keksijä Johann N. Maelzelille, joka jatkoi koneen esittelemistä. Kone pelasi mm. Napoleonia vastaan von Kempelenin kuoleman jälkeen 1809. Tämän jälkeen konetta palloteltiin useitten eri omistajien välillä. Tulipaloon Turkkilaisen tarina päättyi. 5. heinäkuuta 1854, kun Philadelphian museon syttyi tulipalo, kun kansallisteatterista alkanut pätsi levisi maalaus- ja luonnonhistorian museon puolelle museoon.

Turkkilaista seurasivat pian toiset shakkimaatit, joista tunnetuimmat olivat Ajeeb ja Mephisto. Ajeeb oli automaatti, jonka rakensi Charles Hooper. Hän esitteli laitteensa Kuninkaallisessa Polyteknillisessä Instituutissa vuonna 1868. Ajeebin taru päättyi niin ikään liekkeihin. Mephiston puolestaan väsäsi vuonna 1876 Charles Godfrey Gumpel (n. 1835 – 1921). Tarina ei kerro, minne kone päätyi vuoden 1912 jälkeen.

Vuosisadat 1700- ja 1800 olivat ensimmäisten shakkimaattien kulta-aikaa. Oman aikansa tietokoneina ne hämmästyttivät kansalaisia kysymään, voiko kone pelata shakkia. Ei kai sentään? Toki shakkikoneiksi tituleerattu maailmanmestari sallitaan! (kuubalainen Jose Raul Capablanca hallitsi vuosina 1921-27). Neuvostoshakin kulta-aikana 1940-luvulta 1980-luvulle suurvallan pelaajia syytettiin liiasta tasapelien lukumäärästä, josta tunnetuin esimerkki lienee Curacaon kandidaattiturnaus vuonna 1962. Tuolloin kolmelle kärkisijalle tullutta pelaajaa (Tigran Petrosjan, Paul Keres ja Efim Geller) pelasivat kaikki kaksitoista keskinäistä peliään tasan. Tämän jälkeen maailman shakkiliitto Fide muutti sääntöjä siten, että jatkossa turnaus pelataan eliminaatiomuotoisena niin, että ”sopuremeille” ei jäänyt sijaa.

Simultaani on toinen hieno kilpailumuoto täyskierroskilpailujen ohella, missä huijaaminen on mahdollista. Simultaanissa yleensä vahva kansainvälinen tai suurmestari antaa suurenpelinäytöksen ja pelaa yhtä aikaa jopa 25 pelaajaa vastaan. Tällöin simultaanin antaja voi apinoida ne siirrot, jotka mustalla pelaava tekee toisessa pelissä ja tehdä ne omassa pelissään. Tämä pätee luonnollisesti myös vastavärein. Näin ollen simultaanin antaja ei itse asiassa (sic) pelaa näitä kahta pelaajaa vastaan, vaan he pelaavat toisiaan vastaan – kumpikin tietämättään ja omilla laudoillaan! Erityisen hyödyllistä on, jos simultaanin antajana pelaa kahta suurmestaria vastaan suorassa tv-lähetyksessä ja itse sattuneesta syystä on shakillisten kykyjensä suhteen ”paska” illusionääri.

Kesti kuitenkin aina vuoteen 1997, jolloin vasta hallitseva maailmanmestari Garry Gasparov hävisi tietokoneiden parhaimmalle, Deep Blue One:lle. Tämän jälkeen ihminen ei ole pärjännyt koneelle. Mainittakoon tässä yhteydessä, että tietokoneille järjestetään myös maailmamestaruuskilpailuitansa, joissa ne ottavat mittaa toistensa laskutehosta ensiksi täysikierroskilpailussa, joka jälkeen kaksi parasta ohjelmaa pelaa 99 peliä toisiaan vastaan. Ensimmäinen kansainvälinen tietokoneshakkiottelu pidettiin vuonna 1967. Tukholmassa pidettiin puolestaan vuonna 1974 ensimmäinen tietokoneiden maailmanmestaruusturnaus, jossa 13 konetta kahdeksasta maasta pelasi neljä kierrosta. Koneet sijaitsivat kotimaissaan ja tiedonsiirto niiden välillä tapahtui puhelimitse koordinaatiokeskuksen kautta. Ensimmäisen maailmanmestaruuden voitti neuvostoliittolainen Kaissa-shakkiohjelma. Tietokoneshakkia kuuleman mukaan myös harrastetaan, mikä tapahtuu siten, että harrastajat vertailevat eri koneohjelmia keskenään ja pitävät ranking-tilastoja. Nykyään pelissä etulyöntiasema on sillä, jolla on parhaimmat shakkiohjelmat koneellaan. Ennen voitti se, jolla oli uusimmat painokset shakkikirjallisuudesta.

Mitä huijaamiseen tulee, nykyisin ei tarvitse keksiä shakkikoneita, kun sellaisen jokainen saa puhelimeensa, mistä syystä kilpailujen aikana luurin näppäileminen on ankarasti kielletty myös vessareissujen ulkopuolella. Toinen tapaus liittyy sekin puhelimen dataa vastaanottavaan toimintaan: vuonna 2008 iranilaispelaaja jäi kiinni siitä, että sai tekstiviestejä hyvistä siirroista kaveriltaan, joka seurasi turnausta televisiosta. Oikeaa ja aitoa liveshakkia siis! Kolmas fuskausvaihtoehto on esimerkiksi asentaa korvaansa huomaamaton langaton kuuloke, joka vastaanottaa hyviä siirtoja. Mutta täydellä syyllä on kysyttävä, miksi aina pitäisi tehdä laskennallisesti paras siirto, jos yllättävä, äkkiarvaamaton siirto osoittautuu psykologisesti paremmaksi. Kysymys on kuitenkin mahdollisuuksia taiteesta ja pelillisestä kompositiosta. Oikeasta luovuuden dynamiikasta.

Lopuksi erä tai pari dynamiikkaa ja kuninkaallinen takinkääntötemppu. Kommentit ja analyysit allekirjoittaneen.


Napoleon Bonaparte vs The Turk (Automaton)
“Napoleon Torn Apart” – Schoenbrunn Schloss (1809)
King Pawn Game: Napoleon Attack (C20) * 0-1

1. e4 e5 2. Df3 Rc6 3. Lc4 (yrittää koulumattia 3. – d6?? 4. Dxf7+#) Rf6 4. Re2 Lc5 5. a3 d6 6. O-O Lg4 7. Dd3 Rh5 8. h3 Lxe2

Piti pelata 8. Rbc3 0-0 10. h3 Le6 11. Rd5 Rd4 suunnilleen tasa-asemin.

9. Dxe2 Rf4 10. De1? Rd4

Tämä on virhe. Suoraan voittaa 10. – Dg5 uhkauksin 11. – Dxg2#. Jos 12. g4 niin 12. – Rxh3+ 13. Kh2 Dh4 jne.

11. Lb3 Rxh3+? (11. – Dg5 tai 11. – Rf3+!) 12. Kh2 –

Ei tietenkään 12. gxh3?? Rf3+ voittaen.

12. – Dh4 13. g3 –

Uhkasi 13. – Rf3+ 14. gxf3 Rf4+ matittaen valkean monarkin.

13. – Rf3+ 14. Kg2 (14. Kh1 Dh5 uhaten 15. – Rf4# jne.) Rxe1+?

Suoraan voittaa 14. – Rf4 15. gxf4 Dg4+ siirron matein. Taistelu on kuitenkin joka tapauksessa ratkennut ja menossa lujaa kohti Waterloon päätepysäkkiä. Seuraa vielä valkean majesteetin kujanjuoksu ja perikato. Musiikkisuositus: Abba – Waterloo (1974)

15. Txe1 Dg4 16. d3 Lxf2 17. Th1 Dxg3+ 18. Kf1 Ld4 19. Ke2 Dg2+ 20. Kd1
Dxh1+ 21. Kd2 Dg2+ 22. Ke1 Rg1 23. Rc3 Lxc3+ 24. bxc3 De2# 0-1

Pelissä E. Steiner vs Colle, 1926 (1-0, 27), valkeilla pelannut Steiner teki takinhihasiirron eli tönäisi oman kuninkaansa laudalta 14. siirrossa ja asetti sen takaisin alkuperäisen h1-ruudun sijasta – g1:een! Tällä oli pelin lopputulokseen vaikuttavia pitkäaikaisseuraamuksia ja valkea sommitelma mahdollistui tämän ”taikatempun” seurauksena, kun perärivin mattiuhakasta ei tarvinnut pelijatkossa välittää. Kurt Richter kirjoittaa Shakkitarinoissaan, että musta nosti protestin asiasta pelin päätyttyä. Hänen harmiksensa asia raukesi, sillä englantilaisten sääntöjen mukaan huomioitiin asemassa tehdyt mahdottomat siirrot – ei siis tätä kuninkaan takinkääntötemppua!

TAPIO AROPALTIO
Kirjoitus pohjaa aiempaan julkaisuun Historian lehdessä 1/2020. Nykyistä editiota on laajennettu.


LÄHTEET:
Daniels, Morgan: The magical chess experiment, 29.4.2004, https://en.chessbase.com/post/the-magical-che-experiment, luettu 20.4.2020

Endgre Steiner vs. Edgar Colle, https://www.chessgames.com/perl/chessgame?gid=1296851, luettu 20.4.2020

Kaksi kuoli ja viisi katosi Tromssan shakkiolympialaisissa, 19.8.2014, https://yle.fi/uutiset/3-7419638, luettu 3.4.2020

Lautapeliopas – shakki, https://www.lautapeliopas.fi/peliarvostelut/shakki/, luettu 31.3.2020

Lyhyt Shakkipelin historia, http://ttlaiho2.mbnet.fi/shistoria.htm.

Napoleon Bonaparte vs The Turk (Automaton) https://www.chessgames.com/perl/chessgame?gid=1250610, luettu 5.4.2020

Richter, Kurt: Shakkitarinoita, (suom. Thomas & Aulikki Ristoja), WSOY: Porvoo-Helsinki-Juva, 1991

Turkkilainen, https://fi.wikipedia.org/wiki/Turkkilainen, luettu 31.3.2020

Vessassa käynti paljasti törkeän huijauksen: Shakin suurmestarin maine tuhoutui – ”naiivia uskoa, että joku voisi kehittyä niin paljon viisikymppisenä”, 28.8.2018, https://www.iltalehti.fi/muutlajit/a/1a6967b2-1177-4478-9b25-7e7cc27f7bc5, luettu 20.4.2020

World Computer Chess Championship, https://en.wikipedia.org/wiki/World_Computer_Chess_Championship, luettu 20.4.2020

Puheenjohtajan tervehdys

Kovin moni tuskin on eri mieltä kanssani, kun totean, että meneillään on vaikea vuosi. Tämä teksti olisi pitänyt julkaista jo tammikuussa, mutta sivuihimme liittyvien teknisten ongelmien vuoksi pääsette lukemaan tätä vasta näin huhtikuun puolessa välissä. Pahoittelemme tähän asti kestänyttä radiohiljaisuutta, mutta nyt saattekin ainakin kaksi näin alkuvuodesta kasaantunutta blogitekstiä kerralla. Nauttikaa!


Tällainen teksti pitää kai avata esittelemällä itsensä ja joitain avainroolissa olevia henkilöitä. Niin. Vuosi on taas vaihtunut, ja niin myös Holin puheenjohtajakaupunki. Tällä kertaa se on Helsingissä. Kronos kantaa Historicukseen, Polhoon ja Tasoon verrattuna jäsenmäärältään suurempana ainejärjestönä suurimman osan vastuusta. Itse olenkin Kronoksesta, ja niin ovat myös sihteeri/tiedottaja Aino Himanka ja taloudenhoitaja Juuso Jääskeläinen.


Saamme Holin käsiimme hyvinvoivana, vaikka ainakin helsinkiläisten näkökulmasta jokseenkin etäisenä järjestönä. Hol-seminaarit ovat hienoja tapahtumia silloin kun niitä järjestetään, mutta käytännössä pitkien etäisyyksien vuoksi sekä yleensä myös tilateknisistä syistä niihin osallistuu loppujen lopuksi varsin pieni osuus jäsenjärjestöjen jäsenistä. Moni varmaan muutenkin huomaa Holin olemassaolon 2-3 kertaa vuodessa, jos silloinkaan.


Mikä on siis tämän vuoden hallituksen suunnitelma Holin viemiseksi maailman- tai ainakin Suomen kartalle? Noh, aiomme (nyt kun tekniset ongelmat on näillä näkymin selvitelty) ainakin pitää aivan uskomattoman kovaa meteliä itsestämme! Tämä tapahtuu tietysti ainakin osittain somen välityksellä. Holin Facebook-, Instagram- ja Twitter-tilit ovat edelleen olemassa. Blogissa aiotaan julkaista jotakuinkin säännöllisesti, ainakin kerran kuukaudessa. Lisäksi Holilla on nyt oma LinkedIn-tili.


Jos tämä blogiteksti olisi päässyt julkisuuteen suunnitellussa aikataulussa, olisin tässä kohtaa hehkuttanut tulevia tapahtumiamme. Tämä ei kuitenkaan ole enää ajankohtaista, sillä risteily meni jo ja Jyväskylän seminaarille kävi niin kuin kävi. Alamme kuitenkin loppukeväästä ideoida muuta toimintaa, jolla voisimme ehkä hieman täyttää kevätseminaarin täyttämää aukkoa. Jos keksimme jotain, se ajoittuu luultavasti johonkin vaiheeseen alkusyksyä. Lisäksi tietysti 20.-22.11. on edelleenkin tarkoitus järjestää syysseminaari Oulussa – jos maailman väestö voi silloin kohtuullisen hyvin. Voitte myös odottaa Holin yhteistyön alaan liittyvien ammattiliittojen kanssa näkyvän Liiton toiminnassa aiempaa voimakkaammin.


Toivon joka tapauksessa, että kaikilla on hyvä vuosi – Holin toiminnan avulla, sen ansiosta, siitä riippumatta tai vaikka siitä huolimatta!

Sander Kööbi, Historian Opiskelijain Liiton puheenjohtaja

pj [at] hol.fi

Korkeakouluharjoittelusta asiantuntijauralle

Historian opiskelijana uramahdollisuuksien hahmottaminen voi olla hankalaa, kun erilaisia polkuja on hurjan paljon ja työllistyminen tuntuu kaukaiselta. Opiskeluaikoina kannattaa kuitenkin lähteä selvittämään, mikä itseä kiinnostaa ja pyrkiä kokeilemaan niitä juttuja. Voit löytää itsesi yllättäen oman alan töistä, vaikka jo ennen valmistumistasi!

Rohkaisen hakeutumaan korkeakouluharjoitteluun, jossa pääset maistamaan oikeaa oman alan työelämää, luomaan suhteita sekä kokeilemaan asiantuntijatyön arkea. Korkeakouluharjoittelu on ainutlaatuinen mahdollisuus saada jo opiskeluvaiheessa oman alan työkokemusta ja työllistyminen kyseiseen organisaatioon harjoittelun jälkeen on mahdollista. Vaikka harkkapaikasta ei tulisikaan unelmiesi työpaikkaa, tutustut lukuisiin uusiin ihmisiin ja voit löytää sitä kautta oman kiinnostuksesi. Älä heitä tätä mahdollisuutta hukkaan!

Harjoittelupaikkoja löytää yleisistä työnhakuportaaleista ja organisaatioiden omilta sivuilta, joten seuraa itseäsi kiinnostavia paikkoja vaikkapa somessa. Hakuportaalien paikkoihin on usein paljon hakijoita, mutta älä anna sen lannistaa. Usko itseesi ja tuo motivaatiosi esiin – se ratkaisee! Jos tiedät jonkin paikan kiinnostavan sinua, mutta harkkailmoituksia ei kuulu, lähesty heitä itse rohkeasti avoimella hakemuksella. Aktiivisuus ja oma-aloitteisuus tekevät aina hyvän vaikutelman.

Huomioi nämä ennen työsopimuksen allekirjoittamista!

Korkeakouluharjoittelijana työtehtäviesi tulee olla vaatimustasoltaan sopivia ja määrällisesti työajan puitteissa suoritettavissa. Specian kanta on, että harjoittelusta tulee saada palkkaa. Palkattomassa harjoittelussa ei synny työsuhdetta ja jäät työlainsäädännön sekä työehtosopimusten suojan ulkopuolelle. Palkaton harjoittelu ei myöskään kerrytä ansiosidonnaista työttömyysturvaa mahdollistavaa työssäoloehtoa. Vuonna 2020 työssäoloehtoa kerryttävä minimipalkka on 1236€/kk.

Jos kaipaat apua mihin tahansa harkkaan tai työnhakuun liittyvään asiaan, laita viestiä! 

Ps. Muista myös, että minkä tahansa alan kesätöillä saat kerrytettyä työssäoloehtoa, kunhan olet työttömyyskassan jäsen. Ellet ole, liity ennen kesää ja turvaat tulevaisuuttasi!

Elli Suonpää

Opiskelijatoiminnan koordinaattori

Specia – Asiantuntijat ja esihenkilöt ry

Kirjoittaja on Specian entinen korkeakouluharjoittelija ja nykyinen opiskelijatoiminnan koordinaattori, joka innostui itselleenkin yllätyksenä työmarkkinajärjestöistä ja viimeistelee nyt myös graduaan niihin liittyen.

Liity ja lue lisää Speciasta ja sekä palveluista opiskelijalle. Huomaathan, että opiskelijajäsenenä olet oikeutettu kaikkiin Specian palveluihin. https://specia.fi/jasenyys/palvelut/opiskelijalle/

Jos olet hakemassa harkkapaikkaa ja kaipaat nopeasti vinkkejä CV:n rakentamiseen, käy kurkkaamassa täältä: https://specia.fi/nain-teet-vaikuttavan-cvn/

Ihminen Taisteli – sodan vaiennettu kokemusmaailma Kansa Taisteli -lehdessä

”Ei ole ihmettelemistä siinä, että sodassa mukana olleet miehet näin jälkikäteen muistelevat sitä aikaa jopa nuorempien kyllästymiseen asti. Suotakoon se heille jo pelkästään mielenterveydellisistä syistä. — Ja pienestä, hyvin suoritetusta työstämme hienoista tyydytystä ja ylpeyttäkin tuntien.”
(Ryhänen Katri, joka toimi sairaanhoitajaoppilaana sodan aikana.)

Yli kolme vuotta kestäneestä jatkosodasta kotiutui joukko vaiteliaita miehiä, jotka olivat rintaman turruttamia. Väkivaltainen totaalinen sota, puute ja kaipaus oli koettu niin linjassa kuin kotirintamallakin. Sota oli jättänyt avonaisen haavan koko suomalaiseen yhteiskuntaan, mutta henkisesti raskaista vuosista kuitenkin vaiettiin. Jälleenrakentaminen vaati kaiken sivuuttamista, ja myöhemmin nuorison asenteet sotilaita kohtaan muuttuivat jopa vihamielisiksi. Muistelemiselle olisi ollut tarve, sillä vaikean kokemuksen pukeminen sanoiksi auttaa sen käsittelemisessä ja ymmärtämisessä. Sodatkin jatkuvat päätyttyään ihmisten muistoissa ja painajaisissa. Vuosina 1957-1986 ilmestynyt Kansa Taisteli -lehti toimi yhtenä alustana näiden ajatusten purkamiselle. Veteraanit pyrkivät siinä kertomaan väkivaltaisen realistista tarinaa henkilökohtaisista kokemuksistaan ihmisinä sodassa. Tätä hiljaista tarinaa olisi edelleen tärkeä kuunnella ihmisen toiminnan ymmärtämiseksi.

Rintamamiehille sota oli psyykkisesti raskas kokemus, josta puhuminen olisi ollut tervettä. Muiston sanallistaminen jäi kuitenkin lähinnä vain veteraanien keskiseen kyräilyyn. Oli kestettävä, kun ennenkin oli kestetty. Neuvostoliiton vaikutuksen alla ja 1960-luvulla ”sukupolvikonfliktin” aikana sodasta puhuminen oli sitä paitsi äärimmäisen hankalaa. Vaikenemiseen vaikuttivat jälleenrakentamiseen paneutuminen ja sotaväsymys, mutta myös Suomen asema hävinneenä maana. Moni veteraanijärjestö oli lakkautettu, sillä Neuvostoliitto koki ne ”fasistisiksi.” Sodasta puhuja taas leimattiin sodanlietsojaksi. Tutkija Sari Näre on kirjoittanut ajan hengestä ”hiljaisuuden salaliittona”, jolloin väkivaltaista lähihistoriaa oli kiusallista ja hankalaa käsitellä. Veteraanien puolesta tilanne oli hämmentävä. He olivat kasvaneet aikuisiksi sodassa ja käyneet koulunsa kansojen selviytymistä korostaneessa maailmassa. He olivat lähteneet sotaan velvollisuudentunnosta ja pakosta, eikä moni koskaan palannut. Tuskin kukaan enää ihannoi sotaa.

Joukkoja matkalla Kuusamosta Kiimasjärven suuntaan valok. 30/6-41. yöllä Joukamojärven tiellä ennen kuin ylitimme valtakunnan rajan. Rajan ylitys tapahtui lohkollamme klo 2.30.

“Meitähän on tietysti moitittu tuosta matkasta, vaan kyllä suurin osa teki matkansa käskystä, sekä koitti tehdä tehtävänsä mahdollisimman hyvin.” (Viljam Halonen)

Järkyttävien tapahtumien sanallistaminen, kuten muistelukirjoittaminen, auttaa niiden jäsentämisessä. Vuonna 1957 toimintansa aloittanut Kansa Taisteli -lehti vastasi osaltaan tähän kertomisen tarpeeseen. Lehden tavoitteena oli julkaista ”tavallisten miesten” muistelmia sodan tapahtumista, jolloin raskaatkin kokemukset voitiin kirjata paperille yleisön luettaviksi. Päätoimittajien pyrkimyksenä oli nostattaa sotasukupolven omanarvontunnetta näiden puolustaessa kokemustaan hämmentävässä tilanteessa. Vuonna 2017 lehteen lähetetyistä kirjoituksista digitoitiin myös julkaisemattomat tekstit. Tämä arkisto käsittää yli 4000 kirjoitusta, noin 25 000 sivua. Kirjoitusmäärä heijastelee veteraanien tarvetta kertoa sodasta ja pyrkimyksestä luoda omaa sotakuvaa, joka olisi riippumatonta valtion propagandasta ja yhteiskunnan nuorison asenteista. Tutustuin itse tähän arkistoon kandityötäni tehdessä.

“Sotaa ei kannata ihannoida – ei kukaan järkevä ihminen sitä tee.” (Reino Olmala)

Muistelijat toivat kirjoituksissaan esiin rujoja henkilökohtaisia kokemuksia, jotka loivat kuvan sotilaasta nuorukaisena maailman mielettömyyden pyörteissä. Veteraanit olivat kirjoittaneet lehteen hyvin rehellisesti. Kertomuksissa käsiteltiin usein arkojakin aiheita; seksiä ja alkoholia, väkivaltaa ja pelkoa. Joissakin tarinoissa arvosteltiin rintamatovereita, mikä ei sopinut yhtenäiskertomukseen veljinä kamppailleista puhtoisista urhoista. Mennyttä haluttiin perustella lukijoille ja jakaa kokemuksia veteraanien kesken. Sotaan lähteneet olivat kertomuksissa nuoria ja tietämättömiä, naiivejakin. Muistelmissa sotaa ja ”herrojen” päätöksiä saatettiin jo kritisoida, unohtamatta kuitenkaan veteraanien uhrausta ja arvostusta.

”Kuljettiin eteenpäin kuin unimaailmassa – innostuksen, pelon ja ahdistuksen välimaastossa. – Jokainen tiesi, ettei tämä tähän lopu, vaan kohta yritetään uudestaan. Se pelotti.” (Pentti Tolonen)

”– tuskallista valitusta, lottien lohdutuksia, virren veisausta, ruhjoumia, epätoivoa, kiroilua – sitä, mitä sota suo!” (Eino Härmänen)

Kirjoittaminen purkaa vaikeita muistijälkiä, jotka sivuutettuina olisivat uhka hyvinvoinnille. Kansa Taisteli -lehteen miehet saattoivat kuvailla asioita, jotka olivat jääneet vuosiksi kertomatta. Mukana oli tietenkin seikkailukertomuksia, mutta myös retrospektiivisesti uudelleen käsitettyjä vaikutelmia ja ajatuksia sodasta. Perspektiivi oli muuttunut kokemuksen myötä. Sota ei ollut hohdokasta, mutta sen kokeneita tulisi ymmärtää ja antaa muistoille mahdollisuus. Tämä oli tie eheytymiseen. Joillekin velvollisuuteen sidottu surmaaminen jäi vaivaamaan koko elämän ajaksi. Toisille toki ei, eivätkä kaikki traumatisoituneet vaikeasti loppuiäkseen. Suurin osa veteraaneista onnistui jatkamaan elämäänsä sodan jälkeen suhteellisen hyvin. Yhteiskunnallinen unohtaminen ja tuomitseminen oli kaikkein haitallisinta.

Taistelussa ( hymyilevä haavoittunut) etenemistä. Syöksy yli tien vihollistulen alla

“Kerkesi siinä ajattelemaan, että olen ampunut ihmisen, mutta toinen tuntoni sanoi, että olemme sodassa, sodassa on sodan lait tappaa tai kuolla itse ja vielä kolmas tuntoni sanoi että puolustamme isänmaatamme vierasta maahantunkeutujaa vastaan niin kuin olemme sotilasvalassamme luvanneet.” (Esko Törmä)

Valtion tiukka sensuuri oli sota-aikana tuottanut valikoivaa muistia, mutta omien kokemusten unohtaminen oli mahdotonta. Sodassa tapahtui paljon sellaista, jota viralliset totuudet eivät ottaneet huomioon. Tappaminenkin oli julkisuudessa riisuttu tunnesidoksistaan. Muistelmissa ihmiselämän riistämistä perusteltiin sodan laein, jossa surmaaminen oli pakollinen teko. Kuten Eino Härmänen kirjoitti: “Kuin tahtoa vailla olevat hullut, päättömästi kuin kanaparvi, reuhasi vihollinen. Tietämättä minne mennä. Räjähtävien kranaattien tulenlieskat näyttivät nielaisevan ihmisiä tappavan kuumaan syleilyynsä. Mutta sodan ankaran lain: tappaa tai tule tapetuksi, muisti oma jalkaväkemme. Se rupesi konetuliaseillaan avustamaan tykistöä. Kaiken elollisen se kaatoi, mihin tykistöltä jäi.”

Yksityinen kokemusmaailma oli aina suuria sankaritarinoita enemmän läsnä. Sota saattoi olla elämys, joka haluttiin kokea, mutta sen merkitys muuttui retrospektiivisessä tarkastelussa. On mahdollista, että veteraanit pyrkivät väkivaltakuvauksilla herättämään juuri sankaruudesta eroavaa diskurssia lisätäkseen ymmärrystä vaietusta mielettömyyden olotilasta. Pelon ja taistelemisen lisäksi jouduttiin äärimmäisen fyysisen rasituksen kohteeksi. Unen ja ruoan puute, loiset ja kuoleman näkeminen tekivät oloista tuskallisia. Raakuuksia, pelkoja ja negatiivisia tunteita pyrittiin sensuroimaan kirjeissä kotirintamalle, mutta henkilökohtaisissa muistelmissa ne saatettiin ottaa esille. Niissä on nähtävissä nuorukaisia toiveineen ja unelmineen, joilla oli sotaan lähdettäessä kaikki edessä – perheen perustus, työ ja eläminen. Sota keskeytti kaiken tämän.

Ympärillä oli jatkuva kuolemanvaara. Vuonna 1917 syntyneistä miehistä kuoli sotavuosien aikana joka viides. Kuolemaa käsiteltiinkin muistoissa monin tavoin. Toverin menehtyminen oli koskettavaa, ahdistavaakin. Sankarikuoleman ihannointi sota-ajan julkisuudessa herätti jälkeenpäin sarkastistakin kritiikkiä. Kaatuminen ei ollut nuorten haaveilema kohtalo, ja isänmaalliseen paatokseen saatu etäisyys herätti kiusallisia tuntemuksia. Kuolemaan ja vammoihin kuitenkin liittyivät sodassa annettu uhri. Koska muistelukertomuksilla pyritään järkeistämään tapahtumia itselle kuin muillekin, jopa enemmän muille, uhrin antamista korostettiin. Kärsimykset eivät saaneet olleet turhia. Kirjoittamisen kautta haettiin sisäistä hyväksyntää, ja tietoisesti ymmärrystä lukevalta yleisöltä. Mahdollisesti raakuuksia ei peitelty, koska realistisia kuvauksiahan pidetään ennen kaikkea sodan vastaisina. 1960- ja 1980-lukujen hiljainen hämmennys näkyi pyrkimyksissä selittää sotaan osallistumisen ja siellä olemisen saavutuksia. Sota oli pakkotilanne, josta Suomi oli sittemmin selvinnyt itsenäisenä. Toiveena oli, että nuoriso ymmärtäisi ponnisteluja – tai edes koettaisi kuunnella.

“Kukaan normaali-ihminen ei toivo omalle kohdalleen sankarikuolemaa, niin ihanteellisesti kun siitä puhutaankin. Jokaisella ihmisellä, varsinkin nuorella on voimakas elämisen halu.” (Eero Haapiainen)

Tuntematon sotilas oli monelle tärkeä teos, sillä se kuvasi sodan mielettömyyttä sen kokeneiden kaipaamalla tavalla. Tarina ei ollut siloteltu tai kiillotettu. Historioitsija Ari Uino on todennut, että realistinen väkivalta, raakuudet ja kuolema olivat tärkeä osa miesten suosimaa kerrontaa. Kansa Taisteli -arkistossa tällainen sanasto ja pelon tunteiden avaaminen luovat kuvan raskaasta, väkivaltaisesta ja häiritsevästäkin kokemuksesta. Tulikaste oli innon ja kauhun sekainen miehisyysriitti, jonka kautta suurin osa totutettiin rintaman raadollisiin oloihin. Kaukaa katsottuna oudon väkivaltainen kieli voi vaikuttaa kummalliselta, mutta se oli tapa totuttautua rintaman rajuun maailmaan ja suojautua tapahtumilta, joita oli mahdoton kuvitella juoksuhautojen ulkopuolella.

“En kertonut tätä siksi, että tämä olisi niinkään sankaritarina tai uroteko, kaukana siitä. Onpahan vain nuoren miehen mietteitä ensi kohtaamisesta vihollisen kanssa, vihollisen joka ampui “kovilla”, mutta johon emme voineet luodeillakaan vastata.” (Kaino Weckman)

“Olimme aikanaan yhteisellä asialla. Sen asian puolesta, jossa nyt elämme, mehän elämme maailman parhaassa maassa. Jos sattuu entisiä kavereita lukemaan tätä niin mitä parhaimmat terveiset teille ja hyvää jatkoa–” (Matti Rinkinen)

Sota oli kokemus, johon nuoret miehet ajautuivat ja jossa he enemmän tai vähemmän järkkyivät. Suomalainen sotilas ei aina ollut se suurin sankari, vaan tavallinen velvollisuudentuntoinen ihminen. Kun rauha oli saavutettu, olisi nuorison ymmärrettävä sotilaiden kokemusta. Sota ei ollut mukavaa, eikä rintamalle lähtö ollut aina yksilön oma valinta.  Vaikeneminen ja kokemuksen vähättely eivät auttaneet veteraaneja, sillä historian synkät tapahtumat koettiin ja muistot jäivät. Muistamisen prosessi sittemmin suhteutti tulkintoja väkivallasta, nuoruuden naiiviudesta ja sodan merkityksestä. Lukiessamme ja tutkiessamme sotakokemuksia tarvitsemme ennen kaikkea kykyä empatiaan. Se ei tarkoita, että kaikkea vastaantulevaa tarvitsee hyväksyä, mutta sitä tulee pyrkiä ymmärtämään. Näin käsitämme kenties paremmin ihmiskokemusta ja sen synkkiäkin puolia. Kokemuksen ja ajatusten tuomitseminen suoralta kädeltä sulkee silmämme traumalta, järkytykseltä ja juurisyiltä. Samalla aiheutamme katkeruutta ja surua sekä mahdollisesti saatamme uusia vaikeaa menneisyyttämme.

Juho Pitkänen, P-klubi

Kirjoituksen lähteet:
Kirjoitus pohjautuu kirjoittajan kandidaatintyöhön.
Kansa Taisteli -lehden arkisto ja julkaistut numerot löytyvät osoitteesta kansataisteli.sshs.fi

Tekstin lainaukset:
Kansa Taisteli-lehden julkaisemattomien tekstien arkisto.

Käytettyjä teoksia:
Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki: Ihminen sodassa (2006).
Jenni Kirves & Sari Näre: Ruma sota (2008).
Ville Kivimäki: Murtuneet mielet (2013).
Ari Uino: Sotiemme veteraanit (2014).

Kuvat:
SA-kuva.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu P-klubin julkaisussa Walpossa. Walpo ilmestyy viisi kertaa vuodessa ja sen julkaisuja voi lukea Issuu-palvelussa.

Kansainvälistä diplomatiaa Holin syysseminaarissa 2019

Marraskuussa 2019 koitti jälleen toinen vuoden odotetuimmista tapahtumista, kun Historian Opiskelijain Liiton syysseminaari käynnistyi Helsingissä. Pääsimme nauttimaan kolmipäiväisen seminaarin aikana peli-illasta, luennoista, alumnipaneelista, sitseistä ja mikä parhainta, raikkaana ja kauniina sunnuntaiaamuna myös liiton hallituksen kokouksesta! Seminaarin teemana oli tällä kertaa kansainvälinen diplomatia.

Seminaari käynnistyi perjantaina 15. päivä peli-illan muodossa. Lehtori Risto Marjamaa ohjasi peliä, jossa syvennyttiin ensimmäisen maailmansodan syttymiseen johtaneisiin tapahtumiin. Allekirjoittanut ei valitettavasti päässyt kunnioittamaan läsnäolollaan kyseistä tilaisuutta, mutta monella läsnäolijallakin saattoi huomio kiinnittyä historialliseen hetkeen, kun Huuhkajat lunasti Suomelle paikan jalkapallon Euroopan mestaruuskisojen karsintoihin. Voiko tällainen merkkitapahtuma valitakaan parempaa ajankohtaa?

Alumnipaneeli

Lauantaiaamuna tiemme kävi reippain askelin kohti Uutta ylioppilastaloa ja seminaarin luento-osuutta. Holin yhteistyökumppanina olevien ammattiliittojen lyhyen esittäytymisen jälkeen varsinainen seminaari käynnistyi Erkki Tuomiojan luennolla. Tuomioja oli varsin sopiva puhuja seminaarin teemaa ajatellen, onhan hän Suomen pitkäaikaisin ulkoministeri. Tuomioja muistutti meitä kuuntelijoita luentonsa lopuksi, että historiantutkimus on merkittävää myös sen vuoksi, että ymmärtäisimme, miten peruuttamattomasti maailma on vuosisatojen kuluessa muuttunut. Tuomiojan jälkeisen luennon piti Helsingin yliopiston yleisen historian uudempien aikojen professori Heikki Mikkeli, joka luennossaan keskittyi pohtimaan kansainvälisten järjestöjen asemaa diplomatiassa ja erityisesti Kansainliiton historiaa. Molemmat luennot olivat mielenkiintoisia ja avartavia, tarjoten uusia näkökulmia aiheeseen. Lauantaipäivän virallisen osuuden päätti alumnipaneeli, jossa kaksi Polho ry:n alumnia ja yksi Kronos ry:n alumni vastailivat tiukkoihin kysymyksiin työelämästä ja historia-alan ammattilaisten asemasta siinä. Allekirjoittaneelle, juuri valmistumassa olevalle ja eksistentiaalista kriisiä potevalle, alumnipaneeli oli suoranainen terapiaistunto, jonka aikana ahdistus omasta tulevaisuudesta helpotti (ainakin hetkellisesti).

Tunnelmia sitseiltä

Illan tullen tiemme vei jälleen Uudelle ylioppilastalolle, tällä kertaa nauttimaan kansainvälisen diplomatian teemalla juhlittavista sitseistä! Holin sitseillä on perinteisesti aiheutunut hieman hämmennystä jäsenjärjestöjen erilaisista sitsikäytänteistä ja sitsikulttuureista, mutta tällaista ei kuitenkaan ollut tällä kertaa havaittavissa. Laulut raikasivat, ja osallistujat nauttivat hyvästä ruuasta, juomasta ja toisten historianopiskelijoiden seurasta – voiko parempaa iltaa edes ollakaan?

Syysseminaari päättyi sunnuntaina hallituksen kokoukseen, jonne ei, merkillistä kyllä, saapunut hallituksen ulkopuolisia seuraajia. Kokouksessa todettiin syysseminaarin onnistuneen odotusten mukaisesti ja osallistujien viihtyneen. Seminaarin jälkeen voikin alkaa jo odottaa maaliskuussa 2020 koittavaa Jyväskylän kevätseminaaria – tai jos ei sinne asti malta, niin helmikuussa järjestettävää Holin historian toista risteilyä!

Henna Harju
Historian Opiskelijain Liiton sihteeri & tiedottaja
Kirjoittaja on opiskelijajärjestöistä eläköityvä ja eksistentiaalisesta kriisistä kärsivä melkein-valmis-filosofian-maisteri

Historia ja muistamisen kulttuuri

Historia ja historian tapahtumat ovat muuttuvia ja kauaskantoisia jatkumoita, joihin suhtautuminen muuttuu merkittävästi ajan kuluessa ja tapahtumien siirtyessä menneisyyden hämärään. Tämä tapahtuu vääjäämättä siitä huolimatta, miten historioitsijat sen kirjoittavat ja kuinka se näkyy yhteiskunnassamme. Eilen tuli kuluneeksi päivälleen 80 vuotta siitä, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja talvisota syttyi. Talvisota on osa suurempaa kokonaisuutta toisessa maailmansodassa ja kaikki tapahtumat talvisodan jälkeen aina jatko-sodan päättäneeseen välirauhaan nivoutuvat yhteen. Sen jälkeiset tapahtumat ovatkin oma osansa erikoislaatuista muistamisen ketjua, sillä samalla kun muistamisen kulttuuri voimistuu toisaalla, unohtuu osa merkittävistä kehityskuluista. Tästä esimerkkinä toimiikin hienosti veteraanien arvostamisen kehittyminen, mutta menetetyn Karjalan hiipuminen.

Sotiemme veteraanien arvostaminen ei ole ollut aina mitenkään pinnalla, saati erityisen sallittua, vaan varsinaisen arvostamisen voidaan sanoa alkaneen vasta 1980-luvun lopulla, jolloin suhteemme Neuvostoliittoon alkoi lievenemään ja voitiin puhua avoimemmin 1900-luvun suurista sodista. Veteraanit ovatkin pelkällä läsnäolollaan ankkuroineet suomalaisen tietouden menneisyyteen, joka näkyykin suurena kiinnostuksena omaan menneisyyteen. Kun veteraanit saivat osakseen suurempaa arvostusta yhteiskunnassa, menetetyn Karjalan muisto käytännön syistä alkoi vähenemään, sillä uusille sukupolville Karjala ei ollut mitenkään relevantti osa elämää tai aktiivista muistelua, sillä yhteydet Karjalaan ovat täysin katkenneet. Nykyään ajatus Karjalasta onkin erikoislaatuinen, sillä se ajatellaan täysin menetetyksi ja sen palauttamista kohdellaan kuin mahdotonta ajatusleikkiä, jossa puntaroidaan hyödyt ja haitat ja lopuksi se heitetään syrjään. Näissä asioissa onkin tärkeää pohtia muistamisen kulttuuria ja sitä, miten menneisyyteen tulee suhtautua, sillä suuret ja merkityksellisetkin asiat jäävät menneisyyteen ja siirtyvät pois aktiivisesta muistelun piiristä jos niillä ei ole yhtymäkohtaa nykypäivään. Näin hämärtyy myös historiallisten jatkumoiden merkitys ja sen ymmärtäminen laajemmassa kontekstissa.

Tämä kehitys on vääjäämätöntä ja onkin historian tutkijoiden harteilla määrittää menneisyydelle tärkeitä asioita, joita tulee kiinnittää yhteiskuntaan niin, että niiden muistaminen ja arvostaminen tulevaisuudessakin on mahdollista. Talvisodan alkaminen on erinomainen esimerkki juuri ajankohtaisuudellaan, mutta tämä ei suinkaan ole ainoa asia joka tulisi ottaa huomioon. Historia on täynnä loistavia tarinoita, kipeitä synkkiä kohtia ja erikoislaatuisia jatkumoita, joiden ymmärtämiseksi niitä on käsiteltävä niin tutkimuksessa kuin julkisuudessa, sillä historia on aina laajoja kaaria, joista pystytään irrottamaan mitä tahansa elementtejä ja käyttämään poliittisina vipuvarsina ja pahimmillaan jopa lyömäaseina. Menneisyydestä syntyvien palojen sammuttelu on tärkeä osa ammattiosaamistamme, mutta meidän tehtävämme ei voi olla vain väärien anekdoottien vaihtamista oikeisiin, vaan historiallisen ajattelun kehittäminen julkisessa keskustelussa, jolloin omaa menneisyyttä ei tarvitse pelätä, vaan sitä voidaan arvostaa valtavassa moninaisuudessaan.

Juho Aarikka
Patina ry
Kirjoittaja tykkää ydinpommeista ja imperialismista kaikilla mausteilla. Suuri osa niistä maistuu hirveiltä, mutta se kuuluu pakettiin.

Kuva, joka sisältää kohteen henkilö, pöytä, mies, puku

Kuvaus luotu automaattisesti

Ennakoiva tapahtumaraportti Helsingin Hol-seminaarista

Helsingin Hol-seminaari on jo niin lähellä, että jos kiipeää korkeaan paikkaan ja oikein tarkkaan katsoo, sen voi jo nähdä. Liittykää siis seuraani, kun kiipeän neljännessä kerroksessa olevaan asuntooni ja kerron teille, mitä syksyn 2019 Hol-seminaarissa tapahtuu. Tämä raportti julkaistaan tietysti sekä Holin blogissa, että Holkissa, joten osa lukijoista on varmaankin kokenut jo seminaarin ensimmäisen päivän. Raportin informatiivinen arvo saattaa hieman kärsiä tästä, mutta kun muistatte, että tämä on kirjoitettu jo kaksi viikkoa ennen seminaaria, tiedätte, että myös toista päivää koskevat havainnot ovat oikein.

Pidemmittä puheitta aloitan nyt kuvaukseni. Seminaari tosiaankin alkaa yliopistonlehtori Risto Marjomaan ohjaamalla peli-illalla, kuten on suunniteltukin. Tänne asti näkyy, että Marjomaan peli pitää opiskelijat jännityksessä ja eläytyneinä samalla kun he oppivat uudella tavalla ymmärtämään ensimmäiseen maailmansotaan johtaneita diplomaattisia olosuhteita. Tänne myös näkyy aivan selvästi, miten pelissä käy, mutta en halua kertoa sitä – muutenhan pelistä häviäisi kaikki jännitys. Tieto on raskas taakka, ja tässä tapauksessa kannan sen yksin. Olkaa kiitollisia.

Pelin päätyttyä siirrytään jatkoille. Huomaan, että tässä kohtaa korkataan lukuisia pulloja ja tölkkejä korkataan. Ei siinä mitään, eihän tässä nyt kieltolain aikana eletä. Kieltolaki ei itseasiassa ole edes näköetäisyydellä, ellei kiipeä vielä huomattavasti korkeampaan paikkaan kuin tämä, mutta Helsinkihän ei ole mikään Dubai. Näen tietysti tänne asti, että jatkoista nauttii täysin poikkeuksetta aivan joka ikinen osallistuja. En tässä kohtaa kerro kenenkään henkilökohtaisista keskusteluista, vaikka ne ovatkin aivan uskomattoman mielenkiintoisia. Elämänsä suurimpia salaisuuksia kavereilleen paljastavat voivat siis tässä kohtaa kiittää minua hienotunteisuudestani.

Tätä on siis luvassa seminaariperjantaina, marraskuun 15. päivänä. Seuraavaksi onkin aika kääntää katseemme 16. päivään, Hol-seminaarin pääpäivään. On pakko myöntää, että täältä on hieman vaikea saada hyvää tarkastelukulmaa luentojen sisältöön tai muihin tällaisiin yksityiskohtiin. Jos sitä epäilette, tämä ei johdu siitä, että minä en ole se, joka on keskustellut puhujien kanssa. Asiahan on niin, että kaikkea ei millään voi nähdä. Mutta siis luentoja on luvassa, erittäin mielenkiintoisia ja kansainväliseen diplomatiaan liittyviä.

Seminaariohjelmaan kuuluu myös alumnipaneeli. Alumnipaneelissa näkyy olevan rento meininki. Sanoisin jotain siitä, kuinka moni osallistuja löytää tulevan työuransa, mutta en valitettavasti näe täältä kenenkään työuraan asti. Näen kuitenkin selvästi, että alumnipaneeli on informatiivinen, mukava ja osatapahtuma, eikä kukaan sitä seuraamaan jäävä vaikuta katuvan päätöstään.

Alumnipaneelin jälkeen on tauko, joka on juuri riittävän pitkä, että sitseihin ehtii valmistautua ja sitten saapua paikalle. Sitseilläpä sitten onkin aivan uskomattoman hauskaa. Näen ainakin, että sitseillä lauletaan lauluja. Ne, jotka haluavat tehdä niin, juovat alkoholia. Joillekin nämä sitsit ovat jokseenkin erilainen kokemus, kuin mihin he ovat tottuneet – isoimpana erona se, että sitseillä ei jaeta minkäänlaisia rangaistuksia. Sen sijaan sitseillä keskitytään laulamiseen sekä toisten seurasta nauttimiseen. Sitsien jälkeen luvassa ovat samassa tilassa järjestettävät, mutta kaikille avoimet jatkot, joihin näen ainakin joidenkin uusien ihmisten ilmestyvän.

Niin kuin aina, sitsit ovat kaikille myös rankka kokemus. Veikkaisin, että tämän takia kovinkaan moni ei selviä seuraamaan hallituksen kokoukseen aamulla. Tätä en voi kuitenkaan enää sanoa tiedoksi, sillä sunnuntai on jo sen verran kaukana, että sinne asti täältä ei näe. Voisin ehkä koputtaa yläkerran naapurin oveen, mutta en aio tehdä niin.

Sander Kööbi
Kirjoittaja on ilmeisesti selvännäkijän kyvyillä varustettu Holin varapuheenjohtaja

Olisimmeko samaa mieltä tulevien historiankirjoittajien kanssa?

Millainen tulee olemaan meidän aikamme tulevien historiankirjoittajien silmissä? Tunnistaisimmeko oman aikamme tulevista kirjoituksista? Korostuisivatko ilmastoahdistus, Greta Thunbergin purjehdus New Yorkin ilmastokokoukseen, Amazonin sademetsän palo, ISIS, #MeToo, Donald Trump ja Brexit? Kertoilisimmeko lapsillemme, kuinka he ovat velttoja, eivätkä ole kiinnostuneet maailman asioista, koska me opiskeluaikoinamme allekirjoitimme ilmastoveivin ja kritisoimme pikamuotia. Vai tuntuvatko ne teot myöhemmin mitättömiltä?

Vai voiko olla niin, ettemme edes ole huomanneet niitä asioita, jotka jälkikäteen tullaan punomaan selkeiksi tapahtumasarjoiksi. Kenties meidän lapsemme osaavat paremmin Kiinan historiaa, ja kalifaatti olisi heille yhtä latautunut sana kuin kuningaskunta. Entä jos saammekin jotain aikaan? Monella vuosikymmenellä on ennustettu, että lopun ajat ovat käsillä. Kuitenkin nyt, paremmin kuin koskaan aiemmin, yhä useammalla on mahdollisuus saada tietoa maailmasta. Meillä kaikilla tällä pallolla ei ole samalla tavalla mahdollisuuksia tehdä valintoja, sillä siihen ei ole aina varaa – valinnat ovat yhä enemmän kuluttamista tai sen tietoista vähentämistä.

Ylipainoa ja pahaa oloa. Mutta onko siihen aihetta? Entä jos elämmekin maailmanhistorian hilpeintä aikaa, mutta emme vain itse huomaa sitä.

Historia ei ole meidän historianopiskelijoiden mielestä kuivaa ja tylsää, mutta monen mielestä se sitä on. Luulen, että yhtenä syynä on se, ettei sen nähdä liittyvän omaan elämään, vaan se on jokin omasta itsestä erillinen kouluaine. Aivan meidän kaltaisemme ihmiset ovat eläneet tavallista arkeaan, kun historiassa on nähtävissä suuria käännekohtia. Se, että minä kirjoitan tätä blogia, on osa suurta sattumien ja päätösten ketjua. Se, minkälaisia valintoja me elämässämme teemme, tulee vaikuttavaan paitsi meihin itseemme, myös tuleviin sukupolviin. Se saattaa kuulostaa painavalta taakalta, mutta minun mielestäni historiaan tutustuminen on vapauttavaa: asioille voi tehdä jotakin. On ennenkin tehty ja ollaan muutettu maailmaa. Se, mikä joskus on ollut ”normaalia”, on nyt laitonta. Historia, ei kulje mitään kohti, kuin luonnonvoima, vaan se muokkautuu jokaisella teolla ja tekemättä jättämisellä.

”Kehitys” ei ole kuitenkaan automaattista, ei ole olemassa suoraa linjaa, jota kulkea kohti kehittyneempää, parempaa yhteiskuntaa. Meidän on jatkuvasti valittava, mikä on hyvää ja mikä on arvokasta.

Annetaan kättemme jälkien näkyä!


Marie von Bell
Kirjoittaja on Holin blogivastaava kaudella 2019.

Seksuaalisen häirinnän kitkeminen vaatii alituista työtä

Pari viikkoa sitten minua ahdisteltiin baarissa. Mieskollega lähenteli minua ensin baaripöydän suojassa salaa seurueen kolmannelta osapuolelta työntämällä jalkojaan minua vasten ja tuijottaen minua röyhkeästi samalla kun itse yritin paeta hivuttautumalla nurkkaan. Kolmannen henkilön poistuessa baaritiskille lähentelijä käytti tilanteen hyväkseen, ottaen käyttöönsä suoremmat ja verbaaliset keinot. Lamaannuin. En osannut sanoa mitään ja poistuin baarista ahdistuneena, mumisten, että on jo aivan liian myöhä. Pelkäsin, että jokainen kadulla kohtaamani satunnainen mies on potentiaalinen ahdistelija.

Yllä oleva kauhistuttava kokemus on lainaus tohtorikoulutettava Taija Roihan omassa elämässään kokemasta seksuaalisesta häirinnästä, mikä sai sanallisen muodon hänen blogissaan Kesken toukokuussa 2018. Taijan kirjoitus on hyvä esimerkki siitä, että seksuaalinen häirintä ilmiönä ei ole vieläkään vieras niin yliopistoissa tai ympäröivässä maailmassa tänä #MeToo-liikkeen jälkeisenä aikakautenakaan, vaan epäasiallinen käytös jatkaa ilmenemistään edelleen työpaikoilla, oppilaitoksissa, yökerhoissa, kaduilla ja pahimmissa tapauksissa kotona. Tasa-arvobarometrin 2017mukaan 38 prosenttia naisista ja 17 prosenttia miehistä kertoikin kohdanneensa omassa elämässään seksuaalista häirintää, mitkä lukuina suuruudeltaan kertovat ongelman yleisyydestä ja samalla osoittavat, että seksuaalisen väkivallan ja häirinnän kitkemiseen yhteiskunnasta vaaditaan meiltä jokaiselta sitkeää työtä rakennemuutoksen aikaansaamiseksi yhteiskunnassa.   

Suurimpien rakennemuutosten asiassa on tapahduttava naisoletettujen asemien parantamisessa suomalaisessa yhteiskunnassa. Syynä tähän on pitkälti se, että juuri he ja etenkin nuoret naiset eri tilastojen valossa joutuvat kohtamaan yhteiskunnassamme eniten seksuaalista häirintää. Tämä on selkeä viesti yhteiskunnassamme suuresta vinoumasta, joka pakottaa naisoletetut jo nuoresta iästä tarkkailemaan ympäristöään varoen, olemaan ylikorostuneesti vastuussa omasta turvallisuudestaan ja provosoimasta ketään. Tässä ennakkoon naisoletetuille opetettuun varautumiseen kätkeytyykin vanhan patriarkaattisen yhteiskunnan huono toimintamalli, joka on yhteisöt usein johdattanut väärille teille seksuaalisen häirinnän ehkäisemisessä. Vastuuta omasta turvallisuudesta ei nimittäin pidä lähteä sysäämään koskaan ahdistelijoiden sijasta ahdistelluille, vaan juuri päinvastoin. Feministi Minja Koskela totesikin asiasta hyvin omassa teoksessaan Ennen kaikkea feministi (2019), että listalle ei ahdistelevista asioista ovat aina kuuluneet minihameet, nautittu alkoholi, reitti baarista kotiin, lavea kaula-aukko, jatkot, pikkujoulut ja tanssilattia. Vuorostaan kolikon kääntöpuolella taas ahdistelevien asioiden listalta on löytynyt ainoastaan aina yksi asia: ahdistelijat. Yksinkertaista, eikö vain?

Ratkaisuna siis seksuaalisen häirinnän vähentämisessä pitkälti on, että eri yhteisöt eivät opettasi vastaisuudessa jäseniään ja etenkin naisoletettuja pelkäämään, vaan opettaisivat jäsenilleen, ja etenkin miesoletetuille sellaisille, yksilöiden itsemääräämisoikeuden kunnioittamista. Tämä perustavanlaatuinen rakennemuutos vaatii paljon eri yhteisöiltä aina oppilaitoksista kaveripiireihin aktiivista työtä. Se on kuitenkin varmasti tehokkaampi keino kuin aiempien sukupolvien hyödyntämä ahdistellun syyllistäminen, joka metodina vain antoi vain mahdollisuuden ihmisperseille jatkaa epäasiallista ja ennen kaikkea rikollista toimintaansa. Samalla koko suuren ihmisryhmän tasolta tuleva viesti asennemuutoksesta on selkeä viesti muutoksesta myös kaikille muille yhteisöille, joiden yhteisäänellä sanottu “nyt riittää” saa aikaan myös toivottavan koko yhteiskunnan tasolla tapahtuvan asennemuutoksen, jonka merkkejä oli havaittavissa jo vuonna 2007 Tarana Burken perustaman #MeToo-kampanjan kohdalla.

#MeToo-liike on kuitenkin myös hyvä esimerkki siitä, että kitkeäksemme seksuaalisen häirinnän kokonaan ympäristöstämme meidän pitää tasaisesti käydä keskustelua yksilöiden itsemääräämisoikeuden kunnioittamisesta niin Historian Opiskelijain Liitossa, yliopistoilla, oppilaitoksissa, tiedekunnissa, luennoilla, ainejärjestöissä ja vielä tulevaisuuden työyhteisöjemme tasoilla. Ilman tätä tärkeää vuoropuhelua nimittäin tarvittua asennemuutosta kohti parempaa ja kaikille turvallista yhteiskuntaa ei tapahdu, jos on pienikin mahdollisuus, että viesti yksilöiden oikeuksien kunnioittamisesta ei ole tasaisesti kantautunut kaikkien tietoisuuteen. Tämän takia toivonkin, että myös seuraavina vuosina myös Holin tasolla tämän tärkeän aiheen ympärillä jatketaan keskustelua ja toteutetaan konkreettisia, kunnianhimoisia hankkeita, seksuaalisen häirinnän kitkemiseksi.

Juho Kankare
Kirjoittaja on ennen kaikkea feministi, mutta samalla myös Turun yliopiston Suomen historian pääaineopiskelija ja Holin hallituksen työelämävastaava.