Rotu, kansakunta ja siirtolaisuus Yhdysvalloissa

Amerikkalaishistorioitsijat ovat pitkään keskustelleet siitä, miten kysymys rodusta tulisi jäsentää osaksi Yhdysvaltain poliittista historiaa. Vanhemmassa historiankirjoituksessa näyttäytyi rotu usein verrattain marginaalisena kysymyksenä, pelkkänä sivujuonteena Yhdysvaltain poliittisen historian valtavirrassa. Useat afrikkalaisamerikkalaiset intellektuellit, kuten W.E.B. DuBois, haastoivat tämän käsityksen Yhdysvaltain historiasta jo varhain. Nyttemmin myös monet akateemiset historioitsijat ovat nostaneet rodun teeman keskiöön tutkimuksissaan Yhdysvaltain poliittisten instituutioiden rakentumisesta. Samaten rotu on noussut keskeiseen asemaan tutkimuksissa siirtolaisten assimilaatiosta amerikkalaiseen yhteiskuntaan.

Rodusta on siis tullut keskeinen osa amerikkalaisen kansakunnan rakentumista kartoittavaa tutkimusta. Kuten historioitsija Gary Gerstle on todennut, W.E.B. DuBoisin ajattelun innoittamat tutkimukset rodun roolista Yhdysvaltain historiassa eivät enää käsitteellistä rasismia vain amerikkalaisen yhteiskunnan marginaalissa vaikuttavaksi, lähinnä etelävaltioiden valkoisille ulkoistetuksi ongelmaksi, vaan lähestyvät sitä keskeisenä osana amerikkalaisten valtavirtainstituutioiden muotoutumisprosessia. Esimerkiksi vapauden, demokratian ja kansalaisuuden käsitteiden rakentumisprosessin ymmärtäminen ei ole mahdollista ottamatta huomioon rodullisten konnotaatioiden keskeistä asemaa näiden käsitteiden ja instituutioiden muotoutumisessa.

John Svanin tapaus herätti keskustelua amerikansuomalaisessa lehdistössä. Lähde Päivälehti (Duluth, Minnesota) 24.1.1908

John Svanin tapaus herätti keskustelua amerikansuomalaisessa lehdistössä. Lähde Päivälehti (Duluth, Minnesota) 24.1.1908

Tarkasteltaessa esimerkiksi kansalaisuus-instituution historiallista rakentumista tulee rodun keskeinen merkitys Yhdysvaltain poliittisessa historiassa selväksi. Vuoden 1790 kansalaisuuslaissa yhdistettiin kansalaisuus valkoisuuteen selkein sanankääntein: vain ”vapaat valkoiset henkilöt” olivat lain mukaan oikeutettuja saamaan maan kansalaisuuden. Kansalaisuus yhdistettiin valkoisuuteen, ei-kansalaisuuden tullessa samalla yhdistetyksi ei-valkoisuuteen. Vaikka kansalaisuutta myöhemmin laajennettiin (vuonna 1870 saivat esimerkiksi mustat oikeuden tulla kansalaisiksi), poistuivat rodulliset määritteet Yhdysvaltain kansalaisuuslaista lopullisesti vasta 1950-luvun alussa.

Rodullisten käsitysten ollessa näin elimellinen osa amerikkalaista kansalaisuus-instituutiota, oli kansalaisuuden myöntämisessä aina kyse myös rodullisten rajojen määrittelystä. Aina tämä ei ollut helppoa. 1900-luvun alussa puitiin amerikkalaisissa oikeusistuimissa lukuisia juttuja koskien esimerkiksi syyrialaisten, intialaisten ja armenialaisten siirtolaisten ”valkoisuutta”. Eurooppalaisten siirtolaisten valkoisuutta ei oikeusistuintasolla juuri kyseenalaistettu, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Vuonna 1908 pyrkivät Minnesotan syyttäjäviranomaiset hyllyttämään suomalaisen John Svanin kansalaisuushakemuksen sillä perusteella, ettei Svan tai muutkaan suomalaiset olleet lain tarkoittamia ”vapaita valkoisia henkilöitä”, vaan ”mongoleita”, mistä heidän ”itämaiseksi filosofiaksi” ymmärretty sosialistinen ideologiansa nähtiin osoitukseksi. Jutun tuomari kuitenkin hylkäsi syyttäjien näkemykset ja vahvisti suomalaisten laillisen valkoisuuden Yhdysvalloissa. Hänen mukaansa suomalaiset olivat kyllä alun perin olleet mongoleita, mutta he olivat muuttuneet rodullisen sekoittumisen myötä ”erääksi Euroopan valkoisimmista kansoista”. Tuomari totesikin suomalaisen John Svanin, olleen ”lain todellisessa tarkoituksessa ja merkityksessä epäilyksettä valkoinen henkilö”.

Kuten Svanin tapaus tuo esiin, oli suomalaisten amerikkalaistuminen monilta osin yhteydessä heidän lailliseen asemaansa valkoisina. Siinä missä esimerkiksi japanilais- tai kiinalaissiirtolaiset jätettiin monilta osin kansakunnan ulkopuolelle, pääsivät suomalaiset sisään lain heille suoman etuoikeutetun rodullisen aseman myötä. Tätä rodullista aspektia suomalaisten tulemisessa osaksi amerikkalaista kansakuntaa ei ole kuitenkaan juuri tutkimuksessa huomioitu. Suomalaisten amerikkalaiseen yhteiskuntaan assimiloituminen on monesti mielletty lähinnä kielenoppimiseen ja amerikkalaisen kulttuurin omaksumiseen liittyväksi ilmiöksi. Vaikka nämä seikat tietysti keskeisesti selittävät suomalaissiirtolaisten assimilaatiota, ei valkoisuudenkaan merkitystä tule aliarvioida. Suomalaiset olivat oikeutettuja Yhdysvaltain kansalaisuuteen nimenomaan oletetun valkoisuutensa vuoksi, minkä lisäksi valkoisuus toi heille muitakin etuoikeuksia amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Rodun tai valkoisuuden käsitteitä ei sovikaan sivuuttaa siirtolaisten assimilaation tutkimuksessa.

Kirjallisuutta
Gary Gerstle: American Crucible: Race and Nation in the Twentieth Century. Princeton University Press: Princeton 2001.

Peter Kivisto & Johanna Leinonen: ”Representing Race: Ongoing Uncertainties about Finnish American Racial Identity”. Journal of American Ethnic History, Vol 31, No. 1, s. 11-33.

David Roediger: Working toward Whiteness: How America’s Immigrant Became White. Basic Books: New Yorki 2005.

Matthew Frye Jacobson: Whiteness of a Different Color. European Immigrants and the Alchemy of Race. Harvard University Press: Cambridge, MA, 1999.

Aleksi Huhta, FM / M.A.
Väitöskirjassani tutkin amerikansuomalaisten siirtolaisten käsityksiä rodusta 1900-luvun alkupuoliskon Yhdysvalloissa. Tarkastelen muun muassa amerikansuomalaisten reaktioita ajan rotuteorioiden väitteisiin suomalaisten alkuperästä ja suomalaissiirtolaisten näkemyksiä amerikkalaisesta rotujärjestelmästä.

Tapahtui helmikuussa 2013: HOL:n kevätseminaari Suomen Turuus

Historian Opiskelijain Liitto kokoontui reilu kuukausi sitten kevätseminaariin Turkuun. Niille, joille HOL:n järjestämä toiminta ei ollut välttämättä entuudestaan tuttua, tarjosi viikonloppu hyvän mahdollisuuden tutustua

kevätsemma 3 tuku 13

Moni oli saapunut paikalle jo kuulemaan AE:n tervehdystä. Kuva: Heikki Laurila

yhdistyksemme ydintoimintaan. Seminaarit ovat olleet jo vuosia se osa toimintaamme, joka ravitsee sekä valtakunnallista historianopiskelijoiden yhteistyötä että meitä HOL-toimijoita. Jokainen seminaarikaupunki haluaa antaa aina parastaan ja näyttää kollegoilleen, mikä on kunkin isäntäkaupunkin valttikortti, joten priimaa pukkaa tulemaan.

Halu esitellä paikallisia tutkimussuuntauksia oli meillä Turussa se perimmäinen kipinä, joka sai valitsemaan seminaarille aiheeksi tieteellisen tutkimuksen. Nationalismi oli teemana niin tuttu ja lähestyttävä, että sen varaan uskallettiin luoda laaja kattaus erilaisia ohjelmamuotoja ja teemoja. Samalla voitiin myös kurotella historian tieteenalan reunamille ja tuoda kehiin myös poikkitieteellistä näkemystä täydentämään kokonaisuutta. Tämän kaiken me seminaarintekijät asetimme itsellemme haasteeksi, ja saimmekin jälkikäteen kuulla, että ohjelma aiheutti jopa pientä ylitarjontaa ja suurin kaivattu lisä olisi ollut pidemmät tauot. Seminaariväelle kertyi hengähdystaukoja kuitenkin viimeistään illalla, jolloin nähtyjä esitelmiä saattoi sulatellakin. Jos ei muuten, niin sitten Osakuntatalo Uusiksen saunan lauteilla muun kollegarupattelun ja yleisten linjausten ohessa.

Seminaari alkoi jo hyvissä ajoin lauantai-aamulla, mutta onneksi myös monet pitkämatkalaisetkin olivat ehtineet Åbo Akademin Arkenille kuulemaan Akavan Erityisalojen tervehdystä, jonka opiskelijaasiamies Sonja Mikkola seminaariväelle piti kahvituksen tiimellyksessä. Yhteiskuvien jälkeen päästiin myös suoraan tieteelliseen asiaan professori Hannu Salmen esitelmän myötä. Jo alusta asti nationalismiteeman kanssa rinta rinnan eli seminaarityöryhmämme toive kunnioittaa edesmenneen Eric Hobsbawmin muistoa ohjelmassa, ja iloitsimme mahdollisuudesta saada professori Salmi valaisemaan meille tämän historioitsijan persoonaa suuren nimen takana. Monet 1900-luvun käännekohdat ja ilmapiirimuutokset omakohtaisesti kokenut legenda esittäytyi vakuuttavasti Salmen käsittelyssä ja pääsi usein myös itse perustelemaan näkökulmiaan haastattelupätkien avulla.

Seminaarin toinen luento vaihtoi näkökulman tieteenalamme ulkopuolelle, kun mediatutkimuksen dosentti Mari Pajala analysoi seminaariväelle luennossaan kansalaisidentiteetin rakentumista television välityksellä, käyttäen esimerkkinään itsenäisyyspäivän muuttuvaa perinnettä. Turun Historiallisen Yhdistyksen Media historiassa -teoksessa tekstin aiheesta julkaissut Pajala esitteli kattavasti teoreettista viitekehystään, vahvistaen näin poikkitieteellisen esityksensä perustaa meille historianopiskelijoille. Itsenäisyyspäivän riitit olivat herättäneet keskustelua viime joulukuussa aivan keltaisen lehdistön keskustelufoorumeille saakka, ja perehtyminen kansanjuhlan medialisoituneen historiaan antaa varmasti tulevien, tuntemattoman sotilaan esitysajan kaltaisten ”skandaalien” tulkitsemiselle hyvät työkalut.

Professori Hannu Salmi luennoitsi seminaariväelle Hobsbawmin vaiherikkaasta nuoruudesta ja sitä seuranneesta pitkästä urasta. Kuva: Heikki Laurila

Professori Hannu Salmi luennoitsi seminaariväelle Hobsbawmin vaiherikkaasta nuoruudesta ja sitä seuranneesta pitkästä urasta. Kuva: Heikki Laurila

Lounastauon jälkeen oli varattu aikaa myös käsitellä pienryhmätyöskentelyn myötä muutamaa aihetta pienemmillä ryhmäkooilla. Seminaariväki jakaantui lopulta kahteen ryhmään keskustelemaan niin historianfilosofian merkityksestä nationalismi-keskustelussa kuin Itä-Aasian nationalistisia kaunoja. Aiheita olivat saapuneet alustamaan kulttuurihistorian yliopisto-opettaja Sakari Ollitervo ja Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksen varajohtaja Lauri Paltemaa. Yksi seminaarijärjestäjän ikävimmistä rasteista on muuten se, että kaikkea järjestettyä ei pääse itse katsomaan. Allekirjoittanut jäi säätämään seuraavan luennon teknistä toteutusta joten ryhmätyöt jäivät välistä – toivottavasti pienryhmien anti maistui silti niille, jotka niitä ehtivät seuraamaan. (Kolmas pienryhmänvetäjä Aleksi Huhta valitettavasti estyi paikalta, mutta hän tervehtii tuonnempaa hollilaisia blogikirjoituksella pienryhmäaiheestaan!)

Pienryhmiä seurannut luento Olli Kleemola oli järjestäjän näkökulmasta teknisesti hiukan jännittävä, mutta myös hyvä osoitus siitä, miten toiselta puolelta maailmaa pystytään pitämään kattava esitelmä powerpoint-sisältöineen ja loppukysymyksineen. Kleemolan luentoa hehkutettiin jälkikäteen erityisen paljon, joten olemme iloisia siitä, että se pystyttiin myös taltioimaan. Sen sijaan, että sisältöä sen enempää pohdittaisiin tässä, voi Kleemola siis itse kertoa vielä kerran tutkimusaiheestaan sotakuvien parissa. Tekniikan kanssa avustamisesta kiitämme suuresti Jari Sjölundia. Katso video!

Wikipedia, Olli Kleemolan sotakuvakokoelma, SA-Kuva / Puolustusvoimien kuvakeskus, Deutsch-Russisches Museum ja Dokumentationszentrum des Österreichischen Widerstandes

Keskustelua ryydittivät panelistien mielenkiintoiset caset ympäri maailmaa. Kuva: Heikki Laurila

Keskustelua ryydittivät panelistien mielenkiintoiset caset ympäri maailmaa. Kuva: Heikki Laurila

Seminaarin päätti paneelikeskustelu, jossa nationalismin roolia konfliktinratkaisun taustalla pohti arvovaltainen ja jälleen kerran poikkitieteellinen paneeli, erikoistutkija Marko Lehden johtamana. Keskustelemassa nationalismin, kansallisuuden ja konfliktien yhtymäkohdista olivat Siirtolaisinstituutin johtaja, sosiaalipolitiikan tohtori Ismo Söderling, poliittisen historian yliopisto-opettaja, PhD Mika Suonpää sekä valtio-opin tohtorikoulutettava, VTM Leena Kotilainen. Monipuolisten alustusten jälkeen yleisö osallistui keskusteluun muun muassa pohtimalla kansallisuuden merkitystä maahanmuuttajien asutuspolitiikassa ja aiheeseen liittyvän tutkimuksen tabuja sekä saamelaisten poikkeuksellista tilannetta eurooppalaisena alkuperäiskansana.

Seminaarista jäi meille järjestäjille oikein hyvä maku suuhun. Ennen kaikkea se, että vieraita oli yli sata ympäri Suomea sai meidät tyytyväiseksi, sillä onhan HOL:n toiminnassa ollut aina parasta se, että siinä samassa oppii tuntemaan ihmisiä ympäri maata ja huomaa, että meitä historioitsijoita on oikeastaan aika paljon! Mitä useampi uskaltautuu hienoon kaupunkiimme Tatusen varjolla, sen parempi!

Heitämmekin nyt mielellämme pallon seuraavalle seminaarikaupungille Helsingille – joten nähdään siellä, viimeistään syksyllä!

Maanantaina 15. huhtikuuta 2013

Tatu Virta

Kirjoittaja on turkulainen poliittisen historian opiskelija, joka toimi Historian Opiskelijain Liiton taloudenhoitajana kaudella 2012 ja kirjoittaa gradua suomalaisten kansanedustajien representaatioista sosiaalisessa mediassa.

Propagandatutkimus historiassa

Jo muinaiset roomalaiset tunsivat järjestelmällisen mielipidevaikuttamisen tärkeyden. Ihmisten ajatteluun vaikuttaminen on ollut tärkeää eliiteille jo ensimmäisistä korkeakulttuureista. Näiden kliseiden itsestäänselvyydestä huolimatta propagandatutkimusta (propaganda studies) on käytetty apuna historiantutkimuksessa hämmästyttävän vähän. Historiantutkija joutuu kuitenkin jatkuvasti tekemisiin propagandan kanssa, sillä huomattava osa perinteisistä historiantutkimuksen lähteistä on silkkaa propagandaa. Toisaalta propaganda on myös nykyajan yhteiskunnissa äärimmäisen runsasta, vaikka itse sanalla on negatiivinen lataus. Propagandatutkimus ei kuitenkaan yleensä keskity analysoimaan propagandistien väitteiden todenperäisyyttä tai arvioimaan propagandististen väitteiden eettisyyttä. Propaganda on pelkkä työkalu, jota voidaan käyttää sekä hyviin että pahoihin tarkoituksiin, mutta sille voi myös hankkia vastustuskykyä.

Mitä propaganda siis tarkoittaa? Itse sana tulee latinan verbistä propagare (’siittää, laajentua, levittää’) ja sai nykyisen merkityksensä, kun paavi Gregorius XV perusti 1622 osana vastauskonpuhdistusta organisaation nimeltä Sacra congregatio de propaganda fide eli Uskon levittämisen pyhä kongregaatio. Propagandatutkimuksessa tehdään yleensä jonkinlainen rajanveto varsinaisen propagandan ja suostuttelun sekä koulutuksen välillä. Tyypillisesti propagandan ajatellaan olevan yksipuolista ja systemaattisempaa kuin taivuttelu tai koulutus. Lisäksi tärkeä eronteko on jako mustaan, valkoiseen ja harmaaseen propagandaan sen perusteella, onko propagandan levittäjän identiteetti tiedossa.

Historiantutkimuksessa propagandasta puhutaan usein lähdekritiikin yhteydessä. Varsinkin ulkoinen lähdekritiikki on toki mukana myös propagandatutkimuksessa, mutta se on vain osa propagandan kokonaisvaltaista analyysia, joka sisältää lisäksi esimerkiksi semiotiikan ja diskurssien analyysia. Historioitsija voi perustella jonkin lähteen esittämän väitteen epäluotettavuutta sanalla propaganda, mutta sen lisäksi olisi syytä pohtia propagandistisen väitteen kontekstia. Termiä ei useinkaan vaivauduta sen kummemmin määrittelemään, mutta näin olisi hyvä tehdä; kun esimerkiksi poliitikko puhuu muunneltua totuutta, onko kyseessä propagandakampanja, väärinkäsitys vai refleksimäinen hätävale.

Sovelsin propagandatutkimusta omassa kandidaatintutkielmassani 1600-luvun englantilaisiin pamfletteihin, tarkemmin vuosien 1653-55 kuvauksiin lordiprotektori Oliver Cromwellista. Brittein saarilla 1640-60 tapahtuneet mullistukset johtuivat osittain pamflettien rajusta yleistymisestä 30-vuotisen sodan aikana. 1640-luvulla Englannissa voidaankin jo puhua porvarillisesta julkisuudesta. Brittein saarilla käytiin tuona aikana sotaa paitsi asein, myös sanoin. Kaikki osapuolet turvautuivat laajaan lentolehtispropagandaan, jota tuottivat erikoistuneet pamfletistit. Myöhemmin Englannin tasavalta joutui jo heti alkuvuosinaan tappiolle propagandakamppailussa, kun rojalistien Eikon Basilike (kr. ’Kuninkaan kuva’) loi Charlesista kuvan marttyyrina.

Käytin tutkielmassani metodologisena ohjenuorana Garth Jowettin ja Victoria O’Donnelin kirjassaan Propaganda and persuasion (2006 Sage Publications, Inc, 4. laitos) esittämää kymmenportaista propaganda-analyysin mallia. Askelmat vaihtelevat propagandan kontekstin tutkimisesta vaikutusten arviointiin, mutta itse jouduin keskittymään tutkimustehtävän ja -aineiston takia lähinnä mediankäyttötekniikoiden ja vastapropagandan analyysiin.

Oliver Cromwellia kuvattiin toisaalta valtakunnan pelastajana, toisaalta vallananastajana ja maanpetturina. Selvä piirre pamflettien kielessä ja argumentaatiossa oli ajan hengessä uskonnollisten teemojen runsaus. Tärkeintä oli osoittaa, että lordiprotektorilla joko oli tai ei ollut Jahven tukea vallalleen. Raamatusta oli helppo löytää sekä esivallalle kuuliaisuuttAntti Härkönena korostavia että pahoista hallitsijoista varottavia katkelmia. Sen sijaan pamfleteissa oli yllättävänkin vähän viittauksia antiikkiin ja 1600-luvun poliittisen teorian aatevirtauksiin, mikä johtunee lentolehtisten muita poliittisia tekstejä laajemmasta lukijakunnasta.

Sunnuntaina 17. helmikuuta 2013

Antti Härkönen
Varnitsa ry

Three Kingdoms – kirjallisuuden klassikko, menneisyyden lähde ja populaarikulttuurin innoittaja, kaikki samoissa kansissa

Three Kingdoms on vaikuttava teos, joka sijoittaa mahtipontisen kertomuksensa ”Kolmen kuningaskunnan aikakauteen”, joka ajoitetaan populaarikulttuurissa Itäisen Han-dynastian loppupuolelta sitä seuranneen Wei-dynastian päättymiseen (n. 184 – 265). Ajanjaksoa leimaa ensimmäisen pitkäaikaisen ja yhtenäisen dynastian (ns. 1. kultakauden) romahdus, jota seurasi paikallishallitsijoiden välinen kamppailu vallasta. Macciavellilaisen kamppailun jälkeen tuloksena oli kolme toisistaan riippumatonta kuningaskuntaa (Wei, Wu ja Shu), kukin omine keisarisukuineen ja hoveineen. Kuningaskunnat pyrkivät yhdistämään Kiinan voimalla ja diblomatialla – joskin tuloksetta. Three Kingdoms seuraa tämän levottoman ajanjakson hallitsijoita ja sankareita sekä kuvaa yksityiskohtaisesti käytyä politiikka ja sodankäyntiä. Samalla se antaa kuvauksen mm. menneestä tapakulttuurista, perhe-elämästä, maailmankuvasta, hallinnosta ja kungfutselaisesta yhteiskunnasta. Vaikka kyseessä on romaani, on teoksen juuret kiinalaisessa historiankirjoituksessa ja kunkin dynastian omissa arkistoissa. Vanha sanonnan mukaan Three Kingdoms sisältää kaksi kolmasosa historiaa ja yhden kolmasosa fiktiota. Tutustuessa aikakautta tarkastelevaan historiantutkimukseen ei voi olla huomaamatta sen lukuisia yhteyksiä romaanista tuttuun tarinaan. Henkilöiden välinen dialogi ja yksittäiset urotyöt taistelukentillä ovat toki kaukana akateemisen tutkimuksen tuloksista, mutta romaanin poliittiset käänteet, konfliktien lopputulokset ja henkilöiden urat ovat yleensä yhteneviä historian tutkimuksessa todetun kanssa.  Romaanin kuvaus yhteiskunnasta ja sen kulttuurista ei myöskään ole tuulesta temmattu, joskin se vastaa 200-luvun sijaan enemmänkin myöhempiä kiinalaisia aikakausia.

Three Kingdoms –romaani on yksi neljästä Ming-dynastian (1368–1644) kirjallisuuden klassikosta. Sitä pidetään kiinalaisen kirjallisuuden ehdottomana helmenä ja jo vuosisatoja teos on ollut Aasian tunnetuin ja luetuin romaani – aina nykypäivään asti. Three Kingdoms on Aasiassa nauttimasta maineestaan huolimatta melko tuntematon romaanina Aasian ulkopuoliselle yleisölle. Harva suomalainen kirjallisuuden opiskelijakaan on sitä lukenut. Teos on kuitenkin jo pitkään ollut käännettynä maailmankielille. Englanninkielisistä versioista Professori Moss Robertsin erinomainen käännös vuodelta 1991 on käytännössä syrjäyttänyt teoksen vanhemmat käännökset. Vaikka käännös kiinasta muille kielille ei koskaan voi vangita aivan kaikkea alkuperäisestä, pääsee Robertsin käännös siinä poikkeuksellisen lähelle. Koska suomalainen käännös antaa yhä odotuttaa itseään, suosittelen Robertsin kirjoittamaa. Jokainen itseään kunnioittava verkkokauppa myy teosta ja se on myös lainattavissa osassa maan kirjastoja.

Romaani ottaa aikansa, sillä sen n. 1500 sivulle levittyvä tarina sisältää noin 20 keskeisintä ”päähenkilöä”, n. 200 tärkeää sivuhenkilöä ja kutakuinkin 1000 nimeltä mainittua hahmoa, jotka muutamaa lukuun ottamatta ovat todella eläneet tuona aikana.  Henkilökaarti on kuitenkin hahmotettavissa, sillä teos keskittyy aina kerrallaan tiettyihin henkilöiden ja tiettyyn maantieteelliseen alueeseen. Lisäksi lähes sadan vuoden kuvauksen ansiosta henkilöt astuvat tarinaan luonnollisesti sukupolvittain. Romaanin ”sankareista” ja ”konnista” lukuisat ovat keisarillisen Kiinan historian kuuluisimpia henkilöitä, sillä poikkeuksellinen aikakausi teki ratkaisevista toimijoistaan lähes myyttisiä ikoneita meidän päiviimme asti. Cao Cao:ta pidetään kenties vaikutusvaltaisimpana ja kuuluisimpana pääministerinä ja keisari Xiania yhtenä traagisimmista nukkehallitsijoista. Caon poika Cao Zhi luetaan merkittävimpiin kiinalaisiin varhaisemman kauden runoilijoihin, joka menetti tilaisuutensa kruunuun käytöksensä ja alkoholisminsa vuoksi. Kirjan pääsankari Liu Bei edustaa romaanissa kungfutselaista ideaalia, kun taas tyranni Dong Zhuo sen ei-toivottua ääripäätä. Liun urheaa kenraalia ja lojaalia veljeä Guan Yu:ta kunnioitetaan edelleen buddhalaisena jumalhahmona. Historian tutkimus asettaa luonnollisesti varjoja legendanhohtoisten hahmojen ylle. Caolla ei ollut kaikkea valtaa, Liu oli yksi sotaherra muiden joukossa ja Guan melko tulokseton taistelukentillä. Toisaalta nykytutkimus allekirjoittaa pitkälti muun edellä mainitsemani kyseisistä henkilöistä.  Syy romaanin tarinan ja tutkimuksen tulosten korrelaatioon löytyy romaanin nykyisen muodon syntytavasta.

Romaanilla on historialliset juuret, sillä se pohjautuu useisiin historiallisiin lähteisiin. Kolmen kuningaskunnan aikalainen, Jin dynastian historioitsija Chen Shou (233–297) kirjoitti virallisen aikakauden historiateoksen nimeltä ”Sanguo zhi”. Chen oli Kiinan yhdistäneen Jin-dynastian historioitsija, jolla ei ollut keisarilliselle ajalle perinteistä tarvetta vääristellä tunnettua menneisyyttä. Jin-dynastia oli jo saavuttanut legitimiteettinsä, jota se ei ollut alun alkujaankaan vetänyt edeltävistä kolmesta kuningaskunnasta. Lisäksi Chen:llä oli poikkeuksellisesti käytössään kaikkien kolmen osapuolen edelleen tuoreet arkistot ja kuvaukset aikakaudesta, jonka aikalaisiin Chen itsekin kuului. Chenin historiateosta on tutkittu jo vuosisatoja ja sitä pidetään suurimmalta osaltaan luotettavana lähteenä kolmen kuningaskunnan ajasta. Aikakauden historia koki toki ajan kuluessa muutoksia ja esimerkiksi Pei Songzhi (372–451) täydensi sitä yli vuosisadan myöhemmin epävirallisilla historioilla ja kansantarinoilla. Kiinan kuuluisin historioitsija Sima Guang (1019–86) laittoi vielä oman lusikkansa soppaa lähes vuosituhat myöhemmin teoksellaan ”Zizhi tongjian”.

Osa romaanin alkumuodoista on yhä hämärän peitossa historiantutkimukselle. Vanhin olemassa oleva painos on vuodelta 1522 ja sen on annettu merkittävän Ming-kirjailijan Luo Guanzhongin nimiin. Guanzhongin kirjoituskauden ja vanhimman painoksen välillä on kuitenkin noin vuosisadan aukko. Oli alkuperäinen kirjailija kuka tahansa, käytti hän romaanin perustana edellä mainittuja historiateoksia sekoittaen mukaan Ming-kaudelle saakka säilyneitä runoja ja kansan keskuudessa suosittuja proosallisia lyhytkertomuksia. Romaani jakautui Ming kaudella useammaksi eri versioksi, joista kirjailija Mao Zonggangin kirjoittama painos 1660-luvulta tuli lopulta tunnetuimmaksi ja levinneimmäksi versioksi klassikosta. Maon painokseen perustuu myös Robertsin englanninkielinen käännös. Teos levisi Kiinan naapureihin ja toisen kultakauden kirjallisena klassikkona sitä luettiin – ja luetaan edelleen ahkerasti. Kolmen kuningaskunnan aikakausi onkin juuri romaanin myötä poikkeuksellisen tunnettu maassa, jonka historia kattaa vuosituhansia.

Three Kingdoms on jo vuosisatoja innoittanut kiinalaisen kulttuurin muita osa-alueita. Kolmen kuningaskunnan tarinaa ovat lukeneet, katsoneet ja kuunnelleet miljoonat ja se on innoittanut jo kauan kiinalaista oopperaa, runoutta ja tarinankerrontaa. 1900-luvulla kolmen kuningaskunnan tarina siirtyi luonnollisesti valkokankaalle. Kiinassa on myös tehty kaksi noin sadan osan pituista tv-sarjaa aiheesta, joiden katsojaluvut on laskettu miljoonissa. Kenties mielenkiintoisin vaihe romaanin tarjoaman tarinan osalta on vasta alkamassa. Three Kingdoms on siirtynyt nimittäin uuden vuosituhannen kynnyksellä osaksi globaalia populaarikulttuuria, jota kulutetaan Kiinan ulkopuolella mukaan lukien myös meillä Suomessa.  Romaanin tarinaan ja henkilöihin voi törmätä muun muassa suosituissa Dynasty Warriors ja Romance of the Three Kingdoms –pelisarjoissa tai japanilaisessa mangassa. John Woon tekemä – toistaiseksi Kiinan kallein ja katsotuin – elokuva Red Cliff pohjautuu romaaniin. Leffa löytyy varmasti lähimmästä videovuokraamosta tai verkkokaupasta. Populaarikulttuurin ansiosta Kiinan ulkopuolisellakin yleisölle on tarjoutunut mahdollisuus tutustua ajallisesti ja paikallisesti kaukaiseen aikakauteen.

Three Kingdoms on erityinen teos. Se on ennen kaikkea kerrostunut lähde, joka tarjoaa lukijalleen esimerkkejä eri aikakausien historiankirjoituksesta ja tavoitteista kuvata mennyttä. Vaikka se on yksi ensimmäisistä kiinalaisista romaaneista, on se edelleen suosittu ja yhä paremmin saatavilla myös ei-kiinalaisille. Sei ei ole vain aasialainen klassikko, vaan globaalin kulttuurin innoittaja, joka tarjoaa ihmisille ympäri maailmaa kipinän tutustua kaukaiseen menneisyyteen. Kolmen kuningaskunnan tarina elää vielä pitkään – uusissa muodoissa ja uusille sukupolville.

Three Kingdoms romaaniin ja Kolmen kuningaskunnan aikakauteen vihkiytynyt yhteisö:
http://kongming.net

Lista romaanin innoittamasta populaarikulttuurista:
http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_media_adaptations_of_Romance_of_the_Three_Kingdoms

Lähteet:
Besio, Kimberly ja Tung, Constantine (2007), Three Kingdoms and Chinese Culture. Albany: State University of New York Press.
de Crespigny, Rafe (2010), Imperial Warlord. A Biography of Cao Cao 155 – 220 AD. Leiden: Brill.
Moore, Steven (2010), Novel. An Alternative History – Beginnings to 1600. Lontoo: Continuum International Publishing.
Roberts, Moss (1994/2006), Three Kingdoms. A Historical Novel. Peking: Foreign ???????????????????????????????Languages Press.

Maanantaina 4. helmikuuta 2013

Rene Ranka
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston yleisen historian opiskelija, joka kirjoittaa graduaan aiheenaan Kiinan Kolmen kuningaskunnan aikakauden kungfutselaisen yhteiskunnan kuvaukset globaalissa populaarikulttuurissa.

Mitä presidentinvaaleissa tapahtui?

Presidentinvaalien jälkeen vastajytkyt nousivat yleisessä poliittisessa keskustelussa kaikkien huulille. Aina valpas Praavdan (Tiiman ainejärjestölehti –toim. huom.) politiikan toimituskin onnistui kuulemaan kyseisen termin Humuksen (Humanistisen killan) kahvipöydistä. Tutkiva journalisti ei tietenkään jäänyt toistamaan vain kahvipöydissä kuultuja väitteitä. Oli siis aika perehtyä vaalitilastoihin, ja niiden antamaan kuvaan asiasta. Tutkimuskohteiksi otettiin Linnanmaan ja Kaijonharjun äänestysalueet Oulussa, sillä näillä alueilla huomattavan osan väestöstä muodostaa opiskelijat, ja toimituksen saamien tietojen mukaan myös historianopiskelijat. Vertailukohdaksi otettiin vuoden 2011 eduskuntavaalit.

mitä presidentinvaaleissa tapahtui

Sinänsä Linnanmaan ja Kaijonharju tulos noudatteli vaalien yleistä linjaa. Niinistö, Haavisto ja Väyrynen olivat vaalien suurimpia voittajia, ja Lipponen ja Soini suurimmat häviäjät. Vaalien analysointi muuttuu vasta sen jälkeen huomattavasti mielenkiintoisemmaksi, kun henkilöt ja puolueet häivytetään taka-alalle, ja tilalle tuodaan selkeä blokkijako. Itse kehittämäni jaottelun pohjalta vasemmistoblokin muodostavat vihreät, demarit ja vasemmistoliitto. Toki ainakin osa vihreistä on hyvinkin oikeistolaisia, joten blokkipohjan mielekkyyttä voi toki myös kyseenalaistaa. Keskiryhmään puolestaan kuuluvat keskusta, perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit. Oikeistolaisuuden lippua kantaa tässä Mäki-Petäjän mallissa ainoastaan Kansallinen Kokoomus.

Kuten kuvaajasta huomamme, niin eduskuntavaalien ja presidentinvaalien välillä ainoa muutos tapahtui keskiryhmän ja oikeiston välillä. Eduskuntavaaleissa perussuomalaisia äänestäneet hajosivat presidentinvaaleissa kolmeen ryhmään. Osa jäi tukemaan Soinia, mutta enemmistö eduskuntavaalien perussuomalaisäänestäjistä loikkasi Väyrysen ja Niinistön kelkkaan. Vasemmistoblokki säilyi muuttumattomana, vaikka toki sen sisällä tapahtui äänestäjien siirtymistä pois perinteisistä vasemmistopuolueista kohti Vihreää Liittoa.

Nähtäväksi jää, onko presidentinvaaleissa tapahtunut Linnanmaan ja Kaijonharjun oikeistolaistuminen pysyvämpi ilmiö? Joka tapauksessa mistään antijytkystä ei voida ainakaan Haaviston kohdalla puhua näissä vaaleissa. Soinin ja perussuomalaisten kohtaloksi muodostuivat kaksi varsin konservatiivista ehdokasta. Vihreydellä ja yleisellä suvaitsevaisuudella ei Soinin kaadolla ollut ainakaan kyseisillä äänestysalueilla mitään merkitystä.

Keskiviikkona 9. tammikuuta 2013

Teksti ja kaaviot Jaakko Mäki-Petäjä
kirjoittaja on oululainen pitkän linjan Suomen ja Skandinavian historian opiskelija

Homohaentaa historiassa

Kuluneena syksynä olen osallistunut eräälle Salattu, hävetty ja vaiettu -kurssille, jonka kullakin luentokerralla yksi luennoitsija käsittelee yhtä tabuaihetta – siis käytännössä sellaista, josta ei ole arkaluonteisen aihepiirinsä vuoksi vaivatonta hankkia suoraa lähdeaineistoa. Omasta mielestäni kiinnostavin kaikista näistä esitelmöinneistä oli Jan Löfströmin luento homoseksuaalisuudesta suomalaisella maaseudulla vuosien 1870–1950 välillä ja siitä virinnyt luennon jälkeinen keskustelu, joihin tämä blogikirjoituskin perustuu. Näin sivuhuomautuksena mainitsen myös, että omat näkemykseni homoseksuaalisuuden historiasta perustuvat pitkälti Pieter Spierenburgin teokseen The Broken Spell. A Cultural and Anthropological History of Preindustrial Europe, joka on yksi talous- ja sosiaalihistorian tenttikirjoista, minkä takia ylipäätänsä muistankin siitä muutaman anekdootin.

Vaikka kysymys homoseksuaalisuuden sosiaalisesta konstruktiosta koskee oleellisesti historiatieteen perusongelmaa ihmisistä, joiden ääntä ei saada kuuluviin lähdemateriaalissa, tässä tutkimusaiheessa oli kyse muustakin. Nimittäin sen lisäksi, etteivät homoseksuaalisuutta harjoittaneet ihmiset todennäköisesti pitäneet peppuhumpastaan suurta meteliä, ei ole mitenkään itsestään selvää, että kyseisillä ihmisillä olisi ollut homoseksuaalisuutta identiteettiä modernissa mielessä. Näin ollen koko joudumme kohtaamaan anakronismin mahdollisuuden miettiessämme, missä määrin homoseksuaalisuutta tosiasiassa kupli pinnan alla suomalaisella maaseudulla.

Löfströmhän ei siis havainnut mitään viitteitä homoseksuaalisuudesta suomalaisessa agraariympäristössä vuosien välillä. Oliko kyse vain vaietusta tabusta vai aidosta olemattomuudesta? Löfström kallistuu sille kannalle, ettei homoja torppareita tosiaankaan ollut olemassa, koska edes perinteisissä kansankulttuurin kaskuissa ei ollut merkkejä tällaisesta seksuaalisuudesta, vaikka rivoja tarinoita mm. eläimiin sekaantumisestakin oli kirjattu muistiin. Jos läheisistä suhteista vuohiin ja lehmiin oli tehty pilkkaveisuja, miksei olisi miesten tai naistenkin välisistä? Tämä on jokseenkin erikoista jo siinä mielessä, että nykyisestihän usein todetaan homoseksuaalisuuden olevan geneettisesti periytyvää ja kattavan suhteellisen vakaan prosenttiluvun väestöstä. Eikö tuo ole selvä todiste sen puolesta, että kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa olisi pitänyt esiintyä homoja.

Vaikka kysymys on kieltämättä aivan kiinnostava, on muistettava sen tietynlainen anakronistisuus. Esimerkiksi historiaa tuntevat henkilöt ovat epäilemättä tietoisia antiikin kreikkalaisten vanhasta kunnon pederastiasta, jossa teinipoikien kasvatukseen kuului keskeisesti vanhojen miesten kanssa heilastelu. Miesten keskinäisiä akteja – ja vähemmässä määrin myös naisten välisiä – esiintyi aina keskiajalle ja uudelle ajalle asti. Muun muassa Ranskan hovissa ei olisi ollut mitenkään tavatonta, että aatelisrouva olisi läheisissä väleissä kamarineidon kanssa. Tätä pidettiin lämmittelynä aatelisparin varsinaista aktia varten. Kyse ei ole siis pelkästään siitä, kuinka paljon homoseksuaalisia akteja on ollut, vaan myös siitä, miten nuo aktit on käsitetty. Tärkeäähän on, että aina keskiajalle ja uudelle ajalle asti oli periytynyt antiikista ajatus penetraatiosta seksin keskeisenä elementtinä. Näin ollen kahden miehen välisen rykimisen idea oli pikemminkin se, kuka penetroi ja kuka oli penetroitavana – ei se, että tässä olisi harjoitettu kahden miehen välistä rakkautta. Samaten spekuloisin sen verran, ettei tuota aatelisnaisten hempeilyä ehkä edes ajateltu itsessään seksinä.

Näitä olettamuksia tosin murentaa jossain määrin havainnot miespareista, jotka asuivat keskenään ainakin uuden ajan tuntumassa. Naisparejakin kyllä ilmeisesti oli, mutta huomattavasti vähemmän kuin urosvastineitaan. Toisaalta itse epäilisin, että havainnot olivat nimenomaan kaupungeista eivätkä maaseudulta. Joka tapauksessa olisi luontevaa olettaa, että kahden samaa sukupuolta olevan henkilön yhteiselo olisi selkeä viite meidän aikakautemme homoseksuaalisuutta vastaavasta asiasta, ainakin suuremmassa määrin kuin kreikkalainen pederastia.

Loppukaneettina toteaisin jo varsin pulmallisen kokonaisuuden lisäksi, että vaikuttaisi myös, ettei aikamme seksuaalisuuskäsitys ole välttämättä historiallisesti yleinen. Luennon loppukeskustelussa taidettiin arvella seksuaalisen vallankumouksen muuttaneen omaa käsitystämme seksistä. Suomalaisessa torpassa ei ollut juurikaan mahdollisuuksia piilotella isän ja äidin perheenlisäystä, mitä ei ehkä sinällään edes pidetty niin erikoisena asiana. Tietenkin viktoriaanisen Britannian porvarillismoraali voi olla sitten aivan toisenlaista, mutta noin yleisesti ottaen Euroopan lähiaikojen kehityksessä seksistä on tullut eräänlainen kulutustuote, jota mainonnan avulla pidetään jatkuvasti esillä, mutta joka on samaten niin suuresti hypetetty, ettei sitä voi pitää täysin jokapäiväisenäkään.

Ehkäpä asia olikin niin, että seksi oli yksinkertaisesti suomalaisella maaseudulla niin itsestään selvää, etteivät ihmiset kokeneet tarvetta sen suurempaan käsittelyyn. Mahdollinen vaitonaisuus ei silloin johtuisi seksuaalisuuteen liittyvästä häpeästä niin kuin nykyään oletetaan. Ja ehkei (homo)seksuaalisuuskaan voinut aiemmin olla ihmisen identiteetin muodostaja niin kuin se 2000-luvulla monella tuntuu olevan.

Keskiviikkona 28. marraskuuta 2012

Kasperi Lavikainen
Kirjoittaja on helsinkiläinen talous- ja sosiaalihistorian opiskelija

Historiantutkimuksen problematiikkaa susirajan tuolla puolen

Jyväskylässä 9.–10. marraskuuta järjestetyn HOL-seminaarin Learning Café -tilaisuudessa puhuttiin yllättävän paljon siitä, mitä on historia ja mitä ovat historiantutkimuksen metodit. Ennakkomateriaalin täyttäneenä odotin keskustelun käsittelevän ennemminkin henkilökunnan ja opiskelijoiden välistä vuorovaikutusta, ja siten myös kenties tarjoavan joitain kouriintuntuvia kehitysideoita kotiin vietäväksi.
Sen sijaan keskustelu jumiutui pitkäksi aikaa juuri yleiseen pohdiskeluun siitä, mitä me oikeastaan teemme tai miten meidän pitäisi se tehdä. Metodien määrittely on tietenkin itsestään selvästi tärkeä juttu opiskelijoiden kannalta, mutta ei historiantutkimus loppupeleissä mitään rakettitiedettä ole – tai kenties juuri se on ongelma. Fysiikassa eri teoriat vaikuttavat toimivan, ja niiden avulla voi päästä kuuhun; historian tapahtumien syyt ovat menneisyydessä, eikä niitä voida toistaa laboratorio-oloissa. Historia ei huhupuheista huolimatta myöskään toista itse itseään, vaikka talouskriisejä onkin kiva käsitellä siitä näkökulmasta.

Luonnontieteilijöiden piirissä historia usein näyttäytyy jonkinlaisena muka-tieteenä. Tieteenalojen erilaisuuksien vuoksi niitä on kuitenkin hankala verrata. Välillä tuntuu, että historiantutkimuksessa ei ole mitään toimivaa teoriaa, koska eri teorioiden soveltuvuus menneisyyden tapahtumiin on tulkintakysymys. Toisinaan myös tuntuu, että historiaa yritetään väkisin änkeä johonkin muottiin tai muottia historiaan. Koen ongelmalliseksi pyrkimyksemme yksinkertaistaa mennyttä, valita polkuja, jotka näyttävät johdonmukaisilta, vaikka ne eivät sitä olisi. Saatamme jättää huomiotta tietoa, joka ei näytä sopivan muottiin.

Vaikka historian suurilla kertomuksilla voi myydä iltapäivälehtien erikoisliitteitä, ne voivat saada meidät jonkinlaisen itsevarmuuden ja oikeassa olemisen tunteen syleilevään pöhnään. Tässä pöhnässä voi ajautua harhaan. Mikä kaikista kirjoitetuista historian kertomuksista on se paikkansa pitävin? Miksi joistakin asioista pitää luoda jokin suuri kertomus, vaikka sitä ei ole? Haluamme nähdä suuren syy-seuraussuhde-kertomuksen siellä, missä sitä ei yleensä ole, ja siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Tämä ongelma tulee esille hyvin vanhoista oppikirjoista, joiden kertomuksille on nykyään helppo nauraa.

Ongelmista huolimatta ei voi väittää, ettei historian tutkiminen olisi tarkoituksenmukaista. Meillä on tarve tulkita menneisyyttä, se on osa identiteettiämme. Vaikka esimerkiksi vuoden 1918 sodan syntyyn ei löydy lopullista totuutta, se ei tarkoita ymmärryksen tavoittelun olevan arvotonta. Sanotaan että menneisyyden virheistä pitäisi oppia; pitäisi ainakin yrittää. Meidän ei kannata kulkea laput silmillä ja toistaa tietämättämme menneisyyden virheitä. Tämäkin tosin kuulostaa narratiiviselta harhalta – osaammeko erottaa, mikä oli virhe ja mikä ei?

Keskiviikkona 14. marraskuuta 2012

Teemu Perhiö
Kirjoittaja on poliittisen historian opiskelija Helsingistä

Oodi poliittisuudelle

Viime vuoden joululomalla löysin itseni yllättäen yliopiston kirjastosta, jonne olin päätynyt etsiäkseni lähdemateriaalia opiskelijaradikalismia käsittelevään esseeseeni. Käsiini osui vuoden ensimmäinen Aviisi, jonka sivuilla puitiin tulevien presidentinvaalien ilmiselvää lopputulosta ja valitettiin yliopistokampuksen kohenneista kahvin hinnoista. Viimeisellä sivulla komeilivat vierekkäin otsikot ”Lisää takauksia” ja ”Uskomaton Kreikka”. Minua kyseinen lehti kiinnosti erityisesti siksi, että se oli kirjoitettu lähes puoli vuosisataa sitten. Tammikuussa 1968 Suomessa oli vielä voimassa vaalijärjestelmä, jossa kansa valitsi aina kuuden vuoden välein uuden Kekkosen. Takauksetkaan eivät tuoneet mieleen Kreikan tukipakettia tai Euroopan rahoitusmarkkinamekanismia, vaan opintotuen lainapainotteisuuden. Opiskelijoiden heikosta taloudellisesta asemasta tai puutteellisesta asuntotilanteesta lukiessaan oli kuitenkin vaikea käsittää, että kyseinen Aviisi ilmestyi jo 44 vuotta sitten. Opiskelijaelämän keskeiset peruselementit ovat yhä ennallaan.

Mitä pidemmälle vuoden 1968 Aviiseissa etenin, sitä selvemmäksi kävi, että jotakin oleellista on myös muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana. Aviisien kautta hahmottuva maailma oli huomattavasti poliittisempi kuin omamme. Antti Kuusi, jota on usein pidetty yhtenä Suomen opiskelijaradikalismin pääideologeista, esitti 1968 julkaistussa pamfletissaan Ylioppilaitten vallankumous, että ylioppilaiden maailmanvallankumousta yhdistivät Vietnamin sota, rotusyrjintä, kolmas maailma, isoisien ja -äitien ylivalta, Che Guevara ja ylitsepursuavat yliopistot. Kuusen väite näyttääAviisien valossa osuneen oikeaan. Edellisten aiheiden lisäksi Aviisissa ilmestyneissä artikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa kritisoitiin myös Springerin lehti-imperiumia Saksassa, Iranin shaahia sekä Prahan kevään tapahtumia. Lehden poliittisuudesta kertonee sekin, että Tampereen kaupunki lopetti Aviisin tilauksen kyllästyttyään lehden radikaaliin linjaan.

Pelkän lehtikirjoittelun lisäksi vuosi 1968 merkitsi myös opiskelijapoliittisen liikehdinnän alkua. Tampereen yliopiston opiskelijat asettuivat vuoden alussa vastustamaan niin sanottua Hervanta-suunnitelmaa, jonka päämääränä oli siirtää koko yliopisto kampuksineen Hervantaan. Opiskelijoiden vastarinta, johon kuuluivat kilpailevan keskuskampus-suunnitelman laatiminen sekä mielenosoituksellisen vappumarssin järjestäminen Hervantaan, tuotti tulosta. Yliopisto sai jäädä nykyiselle paikalleen. Hervantaan, jossa ei ollut vuonna 1968 muuta kuin kaatopaikka, joutuivat vain Tampereen teknillinen korkeakoulu ja teekkarit. Syksyllä Tampereen yliopiston opiskelijat puolestaan aloittivat maksulakon, jolla he protestoivat lukukausimaksuun tehtyä korotusta, josta yliopisto ei ollut opiskelijoiden mukaan tiedottanut asianmukaisesti. Maksusulku oli järjestetty tehokkaasti, minkä seurauksena neljän ensimmäisen lakkopäivän aikana yliopistoon oli jättänyt ilmoittautumatta yli 93 % yliopiston opiskelijoista. Hallintokollegio ja opiskelijat saivat neuvoteltua kompromissiratkaisun, jossa opiskelijoille myönnettiin muun muassa läsnäolo- ja puheoikeus erinäisiin yliopiston hallintoelimiin. Lopullinen ratkaisu lukukausimaksusta käytyyn kiistaan saatiin, kun valtion hintaviranomaiset julistivat päätöksensä opiskelijoiden hyväksi. Esimerkkejä orastavasta poliittisuudesta olisi helppo löytää lisääkin. Tunnetuin lienee kulttimaineeseen noussut Vanhan ylioppilastalon valtaus. Myös äänestysaktiivisuus alkoi nousta koko maassa 1960-luvun lopulla saavuttaen huippunsa seuraavina vuosikymmeninä.

Vaikka historioitsija ei saisikaan koskaan syyllistyä menneen glorifiointiin, en voi välttyä ajattelemasta, että vuoden 1968 Aviiseilla olisi jotain opetettavaa nykypäivän opiskelijoille. Liian harva opiskelija muistaa ottaa kantaa opiskelijoita koskeviin poliittisiin kysymyksiin, vaikka yliopistoja koskevat budjettileikkaukset ja ehdotukset lukukausimaksujen käyttöönotosta antavan täyden syyn olla huolissaan suomalaisesta yliopistokoulutuksesta. Toivottavasti mahdollisimman moni HOL:n jäsen muistaa täyttää kansalaisvelvollisuutensa ja käy uurnalla äänestämässä tämän kuun kunnallisvaaleissa.

Tiistaina 16. lokakuuta 2012

Jaakko Rantala,
Patina ry:n vpj. & HOL-vastaava

Lola Montez Suomen lehdistössä

Joseph Karl Stielerin maalaus vuodelta 1847.

Joseph Karl Stielerin maalaus vuodelta 1847.

Aikansa maailmankuuluisuudesta, ”espanjalaisesta tanssijattaresta”, Lola Montezista löytyy Historiallisesta sanomalehtikirjastosta yli 100 osumaa. Niistä noin puolet ajoittuu hänen elinaikaansa, ja loput on julkaistu myöhemmin. Lehtiartikkeleista saa hajanaisen kuvan Montezin varhaisesta elämästä muun muassa Irlannissa ja Intiassa sekä 17-vuotiaana aloitetusta tanssijanurasta ja seurapiirielämästä. Lehdistön maininnat Montezista lisääntyivät selvästi, kun hänestä tuli Baijerin kuningas Ludvig I:n rakastajatar vuonna 1846. Baijerissa hän joutui kansan epäsuosioon vaikutettuaan maan politiikkaan. Montez kuohutti viktoriaanisen ajan ihmisiä siveettömillä esityksillään ja tiheään vaihtuvilla miehillään. Toisaalta hän ymmärsi myös lehdistön ohjailusta ja pyrki vaikuttamaan omaan julkisuuskuvaansa.

Monteziin liittyneitä artikkeleita julkaistiin melko säännöllisesti vuodesta 1845 eteenpäin jopa hänen kuolemansa 1861 jälkeenkin. Uutiset painottuvat selkeästi Montezin elämään Baijerissa vuosina 1846–1848. Tässä ajassa hänestä tuli jopa Suomessa niin tunnettu, että tähden nimi voitiin lehdessä korvata ”Landsfeldin kreivittärellä” tai ”espanjalaisella tanssijattarella”, jolloin oikea nimi (todellisuudessa taiteilijanimi) kirjoitettiin sulkeisiin ikään kuin vain selvennykseksi niille harvoille, jotka eivät sitä muistaneet tai tienneet. Hyvä esimerkki tanssijattaren kuuluisuudesta on Helsingfors Tidningarin vuonna 1853 julkaisema Krögerin sikaritehtaan mainos Lola Montez -sikareista. Sikaritehdas todisti trendikkyytensä hyödyntämällä ulkomaalaista kuuluisuutta markkinoinnissaan.

Ensimmäinen Suomen lehdistössä Lola Montezista kirjoitettu uutinen on melko tyypillinen Montez-julkaisu. Vuoden 1845 huhtikuussa julkaistussa kirjoituksessa mainitaan ”espanjalaisen tanssijattaren” menestyksestä Pariisissa. Usein lehdet uutisoivatkin Montezin menestymisestä tai epäonnistumisista, joita tuntui uutisten paljouden mukaan olevan jopa onnistumisia useammin. Montezin esiintymiset eri puolilla maailmaa eivät kuitenkaan ole lehtiartikkeleiden yleisin aihe, sillä hänen yksityiselämästään uutisoidaan selkeästi useammin. Joitakin yksityisasioista kertovia lehtijuttuja lukiessa saa mielikuvan kuin toimittaja olisi todella ollut mukana uutisoitavan tilanteen tapahtuessa, koska kuvailu on niin tarkkaa. Vanhat lehtiartikkelit ovatkin yllättävän lähellä nykyisiä viikkolehtiä – tosin 1800-luvun kirjoitusten sävy ei ole yhtä terävä ja sensaatiohakuinen.
Vaikka Montezin yksityiselämä on yleinen sanomalehtien aihe, siitä ei kerrota erityisen kattavasti. Kuuluisuuden monista avioeroista ei mainita juuri lainkaan, pikemminkin uusista aviomiehistä saatetaan kertoa kuin edeltäviä ei olisi ollutkaan. Lehdistö vaikenee myös tanssijattaren useista rakastajista; ihailijoista, joista yleensä tuli aviomiehiä, on muutamia mainintoja. Edellisiä miehiä useammin lehdissä kuvaillaan Montezin loistokasta elämää seurapiireissä monien kuuluisuuksien keskellä. Tanssijattaren aiheuttamat skandaalit ovat toinen suosittu aihe. Niitä tapahtui sekä teatterin lavalla että sen ulkopuolella. Montezia vastaan järjestetyistä mellakoista ja hänen aiheuttamistaan erimielisyyksistä Baijerissa 1847–48 julkaistiin jopa yhdeksän kirjoitusta, vaikka sensuuriasetus rajoitti erityisesti Euroopan hullusta vuodesta uutisoimista.

Suomalaisissa sanomalehdissä seurattiin Montezin elämää useiden vuosien ajan, mutta hänestä saa silti melko hajanaisen ja epäselvän kuvan. Artikkelit luovat kuuluisuudesta ailahtelevaisen ja hänen elämästään hyvin hektisen mielikuvan: tuntuu kuin hänen asunpaikkansa olisi vaihtunut jokaisessa ja miehensä lähes joka toisessa uutisessa. Hänen tanssitaidoistaankin annetaan hyvin ristiriitainen kuva, sillä joissakin lehdissä niitä ylistetään, toisissa vähätellään. Toisaalta ristiriitaisuus on yksi Monteziin liitetyistä legendoista; Ralph Friedman kirjoittaa artikkelissaan ”The Montez Legend”, miten jopa tanssijan naapurit olivat hänestä montaa mieltä. Kuvailuissa hiusten ja silmien väri vaihtelee, pituus muuttuu ja luonne vaihtelee sävyisästä vastenmieliseen. Lehdet ja aikalaiset olivat kuitenkin yksimielisiä Montezin häikäisevästä kauneudesta.

Joitakin Montezin elämää kuvailevia lehdistön julkaisuja on vaikea uskoa todeksi, sillä niiden asiasisältö on hyvin värikästä ja liioiteltua. Eräiden tapahtumien todenperäisyyttä onkin syytä kyseenalaistaa. Suomen lehdistön historia -tutkimuksessa kerrotaankin, että vielä 1840-luvulla asia-artikkelit ja ajanvietetarinat saattoivat sekoittua, jolloin faktaa ja fiktiota ei erottanut toisistaan. Esimerkiksi Helsingfors Tidningar (1.3.1847) kuvaa, miten Montez pystyi rajussa mellakassa uskomattomasti ottamaan kiinni häntä päin heitettyjä kiviä ja heittämään niitä takaisin väkijoukkoon. Tämänkaltaiset uutiset ovat varmasti osaltaan vaikuttaneet Lola Montezista kertovien mitä ihmeellisimpien tarinoiden syntyyn ja vahvistaneet ”espanjalaisen tanssijattaren” ympärille muodostunutta legendaa.

Artikkeleita lukiessa syntyy mielikuva Lola Montezista taitavana lehdistön käsittelijänä tai jopa manipuloijana. Ensimmäisissä hänestä kirjoitetuista artikkeleissa tarinan kertoja kuvaa Montezin rohkeita esityksiä ja yksityiselämän skandaaleja omasta näkökulmastaan, mutta vuoden 1847 Finlands Almänna Tidningin julkaisu sisältää myös Montezin omia kommentteja. Artikkelissa Montezin kerrotaan sanoneen, ettei hänellä ole mitään tekemistä Baijerin levottomuuksien kanssa. Lopuksi Montez vielä korostaa aikaisempien häneen liittyvien lehtikirjoitusten olevan valhetta. Lisäksi Friedman kirjoittaa artikkelissaan tanssijattaren ottaneen usein yhteyttä toimittajiin, jotka kirjoittivat hänestä negatiiviseen sävyyn ja häpäisivät häntä. Saattaa olla, ettei Montez onnistunut kovin vahvasti muokkaamaan hänestä kirjoitettuja uutisia, mutta ainakin hän pyrki vaikuttamaan niihin.

Uutisten paljoudesta päätellen Lola Montezin elämän eri vaiheet todella kiinnostivat aikalaisia. Jo 1800-luvulla tiedotusvälineissä uutisoitiin ulkomaalaisen kuuluisuuden elämästä ja ennen kaikkea hänen ongelmistaan. Montez oli esimerkkinä aikalaisille niin seurapiirielämän paheista ja moraalittomuudesta kuin arkisesta onnesta, rakastumisesta. Lyhyet uutispätkät ja pidemmät tarinat rakensivat hänestä herkullisia ja usein hämmästyttäviä mielikuvia. Lehdistössä kuvailtiin yleisistä mielikuvista poiketen myös hyvin viihteellisiä asioita, kuten tanssijattaren kuuluisan ”hämähäkkitanssin” vietteleviä liikkeitä ja ihonmyötäistä asua. Vaikka tutkin kymmeniä Montezista kirjoitettuja julkaisuja, hänen elämänsä jäi osittain suureksi mysteeriksi. Ehkä ratkaisevin syy ”espanjalaisen tanssijattaren” legendan syntymiseen onkin tanssijattaren oma persoona, joka kiehtoi jo aikalaisia ja sai heidät kiinnostumaan hänestä.

LÄHDELUETTELO
Aikalaisaineisto
Historiallinen sanomalehtikirjasto, http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/query.html [7.4.2012]
Tutkimuskirjallisuus
Friedman, Ralph: The Montez Legend, Western Folklore Vol. 10, No. 4, Oct. 1951, http://www.jstor.org.ezproxy.utu.fi:2048/stable/1496067 [10.4.2012]
Tommila, Päiviö: Suomen lehdistön historia. Osa 1: Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kustannuskiila, Kuopio 1988.

Keskiviikkona 12. syyskuuta 2012

Emmi Saari
kirjoittaja on turkulainen historian opiskelija

Att använda historia

Nu i våras hade några studeranden från Åbo Akademi chansen att delta i en intensivkurs som hölls inom ramen för Nordplus-nätverket. Temat för kursen var historiebruk och den ägde rum i den vackra och anrika universitetsstaden Lund. Under kursen fick vi lyssna på föreläsningar som handlade om allt från folkmord till film, och vi lärde oss en hel del om historiebruk i de nordiska länderna. En viktig del av kursen var givetvis också knytandet av kontakter mellan studeranden inom Norden, och åtminstone den delen av kursen lyckades perfekt. Det är ändå den mera akademiska kontentan av kursen som denna text ska handla om.

Den huvudansvariga för kursen var professor Klas-Göran Karlsson som på senaste tiden profilerat sig som en av de ledande debattörerna vad gäller hur man i olika länder har behandlat nazismen och kommunismen och dessa ideologiers konsekvenser. Således var också ett tema för kursen hur man kan jämföra kommunism och nazism. Detta är en fråga som Karlsson forskat kring bland annat genom att studera olika encyklopedier. Jag var själv närvarade då Karlsson höll ett föredrag om detta i Åbo under konferensen Shared Past, Conflicting Histories för ett knappt år sedan, och det föredraget byggde på tematiken om ”a lesser evil”. Kan kommunismen anses vara ett mindre ont än nazismen? Några av de studiekompisar som jag diskuterade med efter föredraget tyckte att det var helt ofruktbart och banalt- kanske till och med ovetenskapligt- att försöka jämställa eller jämföra dessa två. Även under vår vistelse i Lund togs den här frågan upp. För mig har det alltid varit självklart att kommunismen inte är någonting lika absolut ont som nazismen. Mina föräldrar var unga under en tid då det finska samhället tydligt präglades av en ganska vänlig relation till Sovjet, så det är inte alls länge sedan som kommunism inte alls ansågs vara så konstigt eller dåligt. Snarast ansågs det av många vara någonting beundransvärt. Ännu idag finns det många i Finland, både unga och gamla, som tycker att ett kommunistiskt samhälle kunde hämta med sig stora förbättringar. I andra nordiska länder kanske detta inte är lika påtagligt, men det är klart att toleransen för kommunism också där är avsevärt högre än för nazism. Mina tankar kring hur ond en ideologi är förknippas således till hur man idag upplever ett ord. Nazist. Kommunist. Det är en väldigt stor skillnad på dessa ord.

Man kunde därför kort säga att det nog antagligen är så att kommunismen var ”the lesser evil”, men frågan är fortfarande varför man skulle fundera över detta. Kan man som historiker studera en sådan fråga och göra sådana ställningstaganden? Och hur kan man i så fall göra det vetenskapligt?

Den här frågan är bara en av många som väcker starka känslor då det kommer till den delen av historieforskningen som kallas historiebruk. Att forska i hur vi idag använder historia för olika ändamål kanske är en av de svåraste utmaningarna för oss historiker. Det är ett ämne som tvingar oss att gå nära in på oss själva och ibland fundera på så grundläggande frågor som vår egen identitet. Vi kan visserligen också syssla med historiebruk i det förflutna eller i andra delar av världen, och då kanske det kan vara lättare att ta det avstånd till sina forskningsobjekt som man måste. Under vår kurs i Lund fick vi med oss många redskap för att tolka hur historia används för olika ändamål. Motiven för att blicka bakåt kan handla om allt från legitimering av en nation till att försöka sälja en produkt. Genom att använda historia vill man göra vissa saker synliga medan annat göms undan. Faktum är att historiebruk är en otroligt spännande del av vår vetenskapliga disciplin, och jag hoppas att det i framtiden blir ännu mera populärt bland forskare. Historiebruk är också tacksamt eftersom att man kan iaktta det i sin vardag; en butik kanske börjar sitt namn med ”ye olde”, en politiker kan tala om det förflutna för att understryka sin åsikt, för att inte tala om hur populärt det är med datorspel, TV-serier och böcker som utspelar sig i en förgången tid. Historien finns alltså med oss hela tiden. Vare sig vi vill det eller inte.

Maanantaina 3. syyskuuta 2012

Kajsa Varjonen
Historikerföreningen Kleio