Mitä presidentinvaaleissa tapahtui?

Presidentinvaalien jälkeen vastajytkyt nousivat yleisessä poliittisessa keskustelussa kaikkien huulille. Aina valpas Praavdan (Tiiman ainejärjestölehti –toim. huom.) politiikan toimituskin onnistui kuulemaan kyseisen termin Humuksen (Humanistisen killan) kahvipöydistä. Tutkiva journalisti ei tietenkään jäänyt toistamaan vain kahvipöydissä kuultuja väitteitä. Oli siis aika perehtyä vaalitilastoihin, ja niiden antamaan kuvaan asiasta. Tutkimuskohteiksi otettiin Linnanmaan ja Kaijonharjun äänestysalueet Oulussa, sillä näillä alueilla huomattavan osan väestöstä muodostaa opiskelijat, ja toimituksen saamien tietojen mukaan myös historianopiskelijat. Vertailukohdaksi otettiin vuoden 2011 eduskuntavaalit.

mitä presidentinvaaleissa tapahtui

Sinänsä Linnanmaan ja Kaijonharju tulos noudatteli vaalien yleistä linjaa. Niinistö, Haavisto ja Väyrynen olivat vaalien suurimpia voittajia, ja Lipponen ja Soini suurimmat häviäjät. Vaalien analysointi muuttuu vasta sen jälkeen huomattavasti mielenkiintoisemmaksi, kun henkilöt ja puolueet häivytetään taka-alalle, ja tilalle tuodaan selkeä blokkijako. Itse kehittämäni jaottelun pohjalta vasemmistoblokin muodostavat vihreät, demarit ja vasemmistoliitto. Toki ainakin osa vihreistä on hyvinkin oikeistolaisia, joten blokkipohjan mielekkyyttä voi toki myös kyseenalaistaa. Keskiryhmään puolestaan kuuluvat keskusta, perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit. Oikeistolaisuuden lippua kantaa tässä Mäki-Petäjän mallissa ainoastaan Kansallinen Kokoomus.

Kuten kuvaajasta huomamme, niin eduskuntavaalien ja presidentinvaalien välillä ainoa muutos tapahtui keskiryhmän ja oikeiston välillä. Eduskuntavaaleissa perussuomalaisia äänestäneet hajosivat presidentinvaaleissa kolmeen ryhmään. Osa jäi tukemaan Soinia, mutta enemmistö eduskuntavaalien perussuomalaisäänestäjistä loikkasi Väyrysen ja Niinistön kelkkaan. Vasemmistoblokki säilyi muuttumattomana, vaikka toki sen sisällä tapahtui äänestäjien siirtymistä pois perinteisistä vasemmistopuolueista kohti Vihreää Liittoa.

Nähtäväksi jää, onko presidentinvaaleissa tapahtunut Linnanmaan ja Kaijonharjun oikeistolaistuminen pysyvämpi ilmiö? Joka tapauksessa mistään antijytkystä ei voida ainakaan Haaviston kohdalla puhua näissä vaaleissa. Soinin ja perussuomalaisten kohtaloksi muodostuivat kaksi varsin konservatiivista ehdokasta. Vihreydellä ja yleisellä suvaitsevaisuudella ei Soinin kaadolla ollut ainakaan kyseisillä äänestysalueilla mitään merkitystä.

Keskiviikkona 9. tammikuuta 2013

Teksti ja kaaviot Jaakko Mäki-Petäjä
kirjoittaja on oululainen pitkän linjan Suomen ja Skandinavian historian opiskelija

Homohaentaa historiassa

Kuluneena syksynä olen osallistunut eräälle Salattu, hävetty ja vaiettu -kurssille, jonka kullakin luentokerralla yksi luennoitsija käsittelee yhtä tabuaihetta – siis käytännössä sellaista, josta ei ole arkaluonteisen aihepiirinsä vuoksi vaivatonta hankkia suoraa lähdeaineistoa. Omasta mielestäni kiinnostavin kaikista näistä esitelmöinneistä oli Jan Löfströmin luento homoseksuaalisuudesta suomalaisella maaseudulla vuosien 1870–1950 välillä ja siitä virinnyt luennon jälkeinen keskustelu, joihin tämä blogikirjoituskin perustuu. Näin sivuhuomautuksena mainitsen myös, että omat näkemykseni homoseksuaalisuuden historiasta perustuvat pitkälti Pieter Spierenburgin teokseen The Broken Spell. A Cultural and Anthropological History of Preindustrial Europe, joka on yksi talous- ja sosiaalihistorian tenttikirjoista, minkä takia ylipäätänsä muistankin siitä muutaman anekdootin.

Vaikka kysymys homoseksuaalisuuden sosiaalisesta konstruktiosta koskee oleellisesti historiatieteen perusongelmaa ihmisistä, joiden ääntä ei saada kuuluviin lähdemateriaalissa, tässä tutkimusaiheessa oli kyse muustakin. Nimittäin sen lisäksi, etteivät homoseksuaalisuutta harjoittaneet ihmiset todennäköisesti pitäneet peppuhumpastaan suurta meteliä, ei ole mitenkään itsestään selvää, että kyseisillä ihmisillä olisi ollut homoseksuaalisuutta identiteettiä modernissa mielessä. Näin ollen koko joudumme kohtaamaan anakronismin mahdollisuuden miettiessämme, missä määrin homoseksuaalisuutta tosiasiassa kupli pinnan alla suomalaisella maaseudulla.

Löfströmhän ei siis havainnut mitään viitteitä homoseksuaalisuudesta suomalaisessa agraariympäristössä vuosien välillä. Oliko kyse vain vaietusta tabusta vai aidosta olemattomuudesta? Löfström kallistuu sille kannalle, ettei homoja torppareita tosiaankaan ollut olemassa, koska edes perinteisissä kansankulttuurin kaskuissa ei ollut merkkejä tällaisesta seksuaalisuudesta, vaikka rivoja tarinoita mm. eläimiin sekaantumisestakin oli kirjattu muistiin. Jos läheisistä suhteista vuohiin ja lehmiin oli tehty pilkkaveisuja, miksei olisi miesten tai naistenkin välisistä? Tämä on jokseenkin erikoista jo siinä mielessä, että nykyisestihän usein todetaan homoseksuaalisuuden olevan geneettisesti periytyvää ja kattavan suhteellisen vakaan prosenttiluvun väestöstä. Eikö tuo ole selvä todiste sen puolesta, että kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa olisi pitänyt esiintyä homoja.

Vaikka kysymys on kieltämättä aivan kiinnostava, on muistettava sen tietynlainen anakronistisuus. Esimerkiksi historiaa tuntevat henkilöt ovat epäilemättä tietoisia antiikin kreikkalaisten vanhasta kunnon pederastiasta, jossa teinipoikien kasvatukseen kuului keskeisesti vanhojen miesten kanssa heilastelu. Miesten keskinäisiä akteja – ja vähemmässä määrin myös naisten välisiä – esiintyi aina keskiajalle ja uudelle ajalle asti. Muun muassa Ranskan hovissa ei olisi ollut mitenkään tavatonta, että aatelisrouva olisi läheisissä väleissä kamarineidon kanssa. Tätä pidettiin lämmittelynä aatelisparin varsinaista aktia varten. Kyse ei ole siis pelkästään siitä, kuinka paljon homoseksuaalisia akteja on ollut, vaan myös siitä, miten nuo aktit on käsitetty. Tärkeäähän on, että aina keskiajalle ja uudelle ajalle asti oli periytynyt antiikista ajatus penetraatiosta seksin keskeisenä elementtinä. Näin ollen kahden miehen välisen rykimisen idea oli pikemminkin se, kuka penetroi ja kuka oli penetroitavana – ei se, että tässä olisi harjoitettu kahden miehen välistä rakkautta. Samaten spekuloisin sen verran, ettei tuota aatelisnaisten hempeilyä ehkä edes ajateltu itsessään seksinä.

Näitä olettamuksia tosin murentaa jossain määrin havainnot miespareista, jotka asuivat keskenään ainakin uuden ajan tuntumassa. Naisparejakin kyllä ilmeisesti oli, mutta huomattavasti vähemmän kuin urosvastineitaan. Toisaalta itse epäilisin, että havainnot olivat nimenomaan kaupungeista eivätkä maaseudulta. Joka tapauksessa olisi luontevaa olettaa, että kahden samaa sukupuolta olevan henkilön yhteiselo olisi selkeä viite meidän aikakautemme homoseksuaalisuutta vastaavasta asiasta, ainakin suuremmassa määrin kuin kreikkalainen pederastia.

Loppukaneettina toteaisin jo varsin pulmallisen kokonaisuuden lisäksi, että vaikuttaisi myös, ettei aikamme seksuaalisuuskäsitys ole välttämättä historiallisesti yleinen. Luennon loppukeskustelussa taidettiin arvella seksuaalisen vallankumouksen muuttaneen omaa käsitystämme seksistä. Suomalaisessa torpassa ei ollut juurikaan mahdollisuuksia piilotella isän ja äidin perheenlisäystä, mitä ei ehkä sinällään edes pidetty niin erikoisena asiana. Tietenkin viktoriaanisen Britannian porvarillismoraali voi olla sitten aivan toisenlaista, mutta noin yleisesti ottaen Euroopan lähiaikojen kehityksessä seksistä on tullut eräänlainen kulutustuote, jota mainonnan avulla pidetään jatkuvasti esillä, mutta joka on samaten niin suuresti hypetetty, ettei sitä voi pitää täysin jokapäiväisenäkään.

Ehkäpä asia olikin niin, että seksi oli yksinkertaisesti suomalaisella maaseudulla niin itsestään selvää, etteivät ihmiset kokeneet tarvetta sen suurempaan käsittelyyn. Mahdollinen vaitonaisuus ei silloin johtuisi seksuaalisuuteen liittyvästä häpeästä niin kuin nykyään oletetaan. Ja ehkei (homo)seksuaalisuuskaan voinut aiemmin olla ihmisen identiteetin muodostaja niin kuin se 2000-luvulla monella tuntuu olevan.

Keskiviikkona 28. marraskuuta 2012

Kasperi Lavikainen
Kirjoittaja on helsinkiläinen talous- ja sosiaalihistorian opiskelija

Historiantutkimuksen problematiikkaa susirajan tuolla puolen

Jyväskylässä 9.–10. marraskuuta järjestetyn HOL-seminaarin Learning Café -tilaisuudessa puhuttiin yllättävän paljon siitä, mitä on historia ja mitä ovat historiantutkimuksen metodit. Ennakkomateriaalin täyttäneenä odotin keskustelun käsittelevän ennemminkin henkilökunnan ja opiskelijoiden välistä vuorovaikutusta, ja siten myös kenties tarjoavan joitain kouriintuntuvia kehitysideoita kotiin vietäväksi.
Sen sijaan keskustelu jumiutui pitkäksi aikaa juuri yleiseen pohdiskeluun siitä, mitä me oikeastaan teemme tai miten meidän pitäisi se tehdä. Metodien määrittely on tietenkin itsestään selvästi tärkeä juttu opiskelijoiden kannalta, mutta ei historiantutkimus loppupeleissä mitään rakettitiedettä ole – tai kenties juuri se on ongelma. Fysiikassa eri teoriat vaikuttavat toimivan, ja niiden avulla voi päästä kuuhun; historian tapahtumien syyt ovat menneisyydessä, eikä niitä voida toistaa laboratorio-oloissa. Historia ei huhupuheista huolimatta myöskään toista itse itseään, vaikka talouskriisejä onkin kiva käsitellä siitä näkökulmasta.

Luonnontieteilijöiden piirissä historia usein näyttäytyy jonkinlaisena muka-tieteenä. Tieteenalojen erilaisuuksien vuoksi niitä on kuitenkin hankala verrata. Välillä tuntuu, että historiantutkimuksessa ei ole mitään toimivaa teoriaa, koska eri teorioiden soveltuvuus menneisyyden tapahtumiin on tulkintakysymys. Toisinaan myös tuntuu, että historiaa yritetään väkisin änkeä johonkin muottiin tai muottia historiaan. Koen ongelmalliseksi pyrkimyksemme yksinkertaistaa mennyttä, valita polkuja, jotka näyttävät johdonmukaisilta, vaikka ne eivät sitä olisi. Saatamme jättää huomiotta tietoa, joka ei näytä sopivan muottiin.

Vaikka historian suurilla kertomuksilla voi myydä iltapäivälehtien erikoisliitteitä, ne voivat saada meidät jonkinlaisen itsevarmuuden ja oikeassa olemisen tunteen syleilevään pöhnään. Tässä pöhnässä voi ajautua harhaan. Mikä kaikista kirjoitetuista historian kertomuksista on se paikkansa pitävin? Miksi joistakin asioista pitää luoda jokin suuri kertomus, vaikka sitä ei ole? Haluamme nähdä suuren syy-seuraussuhde-kertomuksen siellä, missä sitä ei yleensä ole, ja siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Tämä ongelma tulee esille hyvin vanhoista oppikirjoista, joiden kertomuksille on nykyään helppo nauraa.

Ongelmista huolimatta ei voi väittää, ettei historian tutkiminen olisi tarkoituksenmukaista. Meillä on tarve tulkita menneisyyttä, se on osa identiteettiämme. Vaikka esimerkiksi vuoden 1918 sodan syntyyn ei löydy lopullista totuutta, se ei tarkoita ymmärryksen tavoittelun olevan arvotonta. Sanotaan että menneisyyden virheistä pitäisi oppia; pitäisi ainakin yrittää. Meidän ei kannata kulkea laput silmillä ja toistaa tietämättämme menneisyyden virheitä. Tämäkin tosin kuulostaa narratiiviselta harhalta – osaammeko erottaa, mikä oli virhe ja mikä ei?

Keskiviikkona 14. marraskuuta 2012

Teemu Perhiö
Kirjoittaja on poliittisen historian opiskelija Helsingistä

Oodi poliittisuudelle

Viime vuoden joululomalla löysin itseni yllättäen yliopiston kirjastosta, jonne olin päätynyt etsiäkseni lähdemateriaalia opiskelijaradikalismia käsittelevään esseeseeni. Käsiini osui vuoden ensimmäinen Aviisi, jonka sivuilla puitiin tulevien presidentinvaalien ilmiselvää lopputulosta ja valitettiin yliopistokampuksen kohenneista kahvin hinnoista. Viimeisellä sivulla komeilivat vierekkäin otsikot ”Lisää takauksia” ja ”Uskomaton Kreikka”. Minua kyseinen lehti kiinnosti erityisesti siksi, että se oli kirjoitettu lähes puoli vuosisataa sitten. Tammikuussa 1968 Suomessa oli vielä voimassa vaalijärjestelmä, jossa kansa valitsi aina kuuden vuoden välein uuden Kekkosen. Takauksetkaan eivät tuoneet mieleen Kreikan tukipakettia tai Euroopan rahoitusmarkkinamekanismia, vaan opintotuen lainapainotteisuuden. Opiskelijoiden heikosta taloudellisesta asemasta tai puutteellisesta asuntotilanteesta lukiessaan oli kuitenkin vaikea käsittää, että kyseinen Aviisi ilmestyi jo 44 vuotta sitten. Opiskelijaelämän keskeiset peruselementit ovat yhä ennallaan.

Mitä pidemmälle vuoden 1968 Aviiseissa etenin, sitä selvemmäksi kävi, että jotakin oleellista on myös muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana. Aviisien kautta hahmottuva maailma oli huomattavasti poliittisempi kuin omamme. Antti Kuusi, jota on usein pidetty yhtenä Suomen opiskelijaradikalismin pääideologeista, esitti 1968 julkaistussa pamfletissaan Ylioppilaitten vallankumous, että ylioppilaiden maailmanvallankumousta yhdistivät Vietnamin sota, rotusyrjintä, kolmas maailma, isoisien ja -äitien ylivalta, Che Guevara ja ylitsepursuavat yliopistot. Kuusen väite näyttääAviisien valossa osuneen oikeaan. Edellisten aiheiden lisäksi Aviisissa ilmestyneissä artikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa kritisoitiin myös Springerin lehti-imperiumia Saksassa, Iranin shaahia sekä Prahan kevään tapahtumia. Lehden poliittisuudesta kertonee sekin, että Tampereen kaupunki lopetti Aviisin tilauksen kyllästyttyään lehden radikaaliin linjaan.

Pelkän lehtikirjoittelun lisäksi vuosi 1968 merkitsi myös opiskelijapoliittisen liikehdinnän alkua. Tampereen yliopiston opiskelijat asettuivat vuoden alussa vastustamaan niin sanottua Hervanta-suunnitelmaa, jonka päämääränä oli siirtää koko yliopisto kampuksineen Hervantaan. Opiskelijoiden vastarinta, johon kuuluivat kilpailevan keskuskampus-suunnitelman laatiminen sekä mielenosoituksellisen vappumarssin järjestäminen Hervantaan, tuotti tulosta. Yliopisto sai jäädä nykyiselle paikalleen. Hervantaan, jossa ei ollut vuonna 1968 muuta kuin kaatopaikka, joutuivat vain Tampereen teknillinen korkeakoulu ja teekkarit. Syksyllä Tampereen yliopiston opiskelijat puolestaan aloittivat maksulakon, jolla he protestoivat lukukausimaksuun tehtyä korotusta, josta yliopisto ei ollut opiskelijoiden mukaan tiedottanut asianmukaisesti. Maksusulku oli järjestetty tehokkaasti, minkä seurauksena neljän ensimmäisen lakkopäivän aikana yliopistoon oli jättänyt ilmoittautumatta yli 93 % yliopiston opiskelijoista. Hallintokollegio ja opiskelijat saivat neuvoteltua kompromissiratkaisun, jossa opiskelijoille myönnettiin muun muassa läsnäolo- ja puheoikeus erinäisiin yliopiston hallintoelimiin. Lopullinen ratkaisu lukukausimaksusta käytyyn kiistaan saatiin, kun valtion hintaviranomaiset julistivat päätöksensä opiskelijoiden hyväksi. Esimerkkejä orastavasta poliittisuudesta olisi helppo löytää lisääkin. Tunnetuin lienee kulttimaineeseen noussut Vanhan ylioppilastalon valtaus. Myös äänestysaktiivisuus alkoi nousta koko maassa 1960-luvun lopulla saavuttaen huippunsa seuraavina vuosikymmeninä.

Vaikka historioitsija ei saisikaan koskaan syyllistyä menneen glorifiointiin, en voi välttyä ajattelemasta, että vuoden 1968 Aviiseilla olisi jotain opetettavaa nykypäivän opiskelijoille. Liian harva opiskelija muistaa ottaa kantaa opiskelijoita koskeviin poliittisiin kysymyksiin, vaikka yliopistoja koskevat budjettileikkaukset ja ehdotukset lukukausimaksujen käyttöönotosta antavan täyden syyn olla huolissaan suomalaisesta yliopistokoulutuksesta. Toivottavasti mahdollisimman moni HOL:n jäsen muistaa täyttää kansalaisvelvollisuutensa ja käy uurnalla äänestämässä tämän kuun kunnallisvaaleissa.

Tiistaina 16. lokakuuta 2012

Jaakko Rantala,
Patina ry:n vpj. & HOL-vastaava

Lola Montez Suomen lehdistössä

Joseph Karl Stielerin maalaus vuodelta 1847.

Joseph Karl Stielerin maalaus vuodelta 1847.

Aikansa maailmankuuluisuudesta, ”espanjalaisesta tanssijattaresta”, Lola Montezista löytyy Historiallisesta sanomalehtikirjastosta yli 100 osumaa. Niistä noin puolet ajoittuu hänen elinaikaansa, ja loput on julkaistu myöhemmin. Lehtiartikkeleista saa hajanaisen kuvan Montezin varhaisesta elämästä muun muassa Irlannissa ja Intiassa sekä 17-vuotiaana aloitetusta tanssijanurasta ja seurapiirielämästä. Lehdistön maininnat Montezista lisääntyivät selvästi, kun hänestä tuli Baijerin kuningas Ludvig I:n rakastajatar vuonna 1846. Baijerissa hän joutui kansan epäsuosioon vaikutettuaan maan politiikkaan. Montez kuohutti viktoriaanisen ajan ihmisiä siveettömillä esityksillään ja tiheään vaihtuvilla miehillään. Toisaalta hän ymmärsi myös lehdistön ohjailusta ja pyrki vaikuttamaan omaan julkisuuskuvaansa.

Monteziin liittyneitä artikkeleita julkaistiin melko säännöllisesti vuodesta 1845 eteenpäin jopa hänen kuolemansa 1861 jälkeenkin. Uutiset painottuvat selkeästi Montezin elämään Baijerissa vuosina 1846–1848. Tässä ajassa hänestä tuli jopa Suomessa niin tunnettu, että tähden nimi voitiin lehdessä korvata ”Landsfeldin kreivittärellä” tai ”espanjalaisella tanssijattarella”, jolloin oikea nimi (todellisuudessa taiteilijanimi) kirjoitettiin sulkeisiin ikään kuin vain selvennykseksi niille harvoille, jotka eivät sitä muistaneet tai tienneet. Hyvä esimerkki tanssijattaren kuuluisuudesta on Helsingfors Tidningarin vuonna 1853 julkaisema Krögerin sikaritehtaan mainos Lola Montez -sikareista. Sikaritehdas todisti trendikkyytensä hyödyntämällä ulkomaalaista kuuluisuutta markkinoinnissaan.

Ensimmäinen Suomen lehdistössä Lola Montezista kirjoitettu uutinen on melko tyypillinen Montez-julkaisu. Vuoden 1845 huhtikuussa julkaistussa kirjoituksessa mainitaan ”espanjalaisen tanssijattaren” menestyksestä Pariisissa. Usein lehdet uutisoivatkin Montezin menestymisestä tai epäonnistumisista, joita tuntui uutisten paljouden mukaan olevan jopa onnistumisia useammin. Montezin esiintymiset eri puolilla maailmaa eivät kuitenkaan ole lehtiartikkeleiden yleisin aihe, sillä hänen yksityiselämästään uutisoidaan selkeästi useammin. Joitakin yksityisasioista kertovia lehtijuttuja lukiessa saa mielikuvan kuin toimittaja olisi todella ollut mukana uutisoitavan tilanteen tapahtuessa, koska kuvailu on niin tarkkaa. Vanhat lehtiartikkelit ovatkin yllättävän lähellä nykyisiä viikkolehtiä – tosin 1800-luvun kirjoitusten sävy ei ole yhtä terävä ja sensaatiohakuinen.
Vaikka Montezin yksityiselämä on yleinen sanomalehtien aihe, siitä ei kerrota erityisen kattavasti. Kuuluisuuden monista avioeroista ei mainita juuri lainkaan, pikemminkin uusista aviomiehistä saatetaan kertoa kuin edeltäviä ei olisi ollutkaan. Lehdistö vaikenee myös tanssijattaren useista rakastajista; ihailijoista, joista yleensä tuli aviomiehiä, on muutamia mainintoja. Edellisiä miehiä useammin lehdissä kuvaillaan Montezin loistokasta elämää seurapiireissä monien kuuluisuuksien keskellä. Tanssijattaren aiheuttamat skandaalit ovat toinen suosittu aihe. Niitä tapahtui sekä teatterin lavalla että sen ulkopuolella. Montezia vastaan järjestetyistä mellakoista ja hänen aiheuttamistaan erimielisyyksistä Baijerissa 1847–48 julkaistiin jopa yhdeksän kirjoitusta, vaikka sensuuriasetus rajoitti erityisesti Euroopan hullusta vuodesta uutisoimista.

Suomalaisissa sanomalehdissä seurattiin Montezin elämää useiden vuosien ajan, mutta hänestä saa silti melko hajanaisen ja epäselvän kuvan. Artikkelit luovat kuuluisuudesta ailahtelevaisen ja hänen elämästään hyvin hektisen mielikuvan: tuntuu kuin hänen asunpaikkansa olisi vaihtunut jokaisessa ja miehensä lähes joka toisessa uutisessa. Hänen tanssitaidoistaankin annetaan hyvin ristiriitainen kuva, sillä joissakin lehdissä niitä ylistetään, toisissa vähätellään. Toisaalta ristiriitaisuus on yksi Monteziin liitetyistä legendoista; Ralph Friedman kirjoittaa artikkelissaan ”The Montez Legend”, miten jopa tanssijan naapurit olivat hänestä montaa mieltä. Kuvailuissa hiusten ja silmien väri vaihtelee, pituus muuttuu ja luonne vaihtelee sävyisästä vastenmieliseen. Lehdet ja aikalaiset olivat kuitenkin yksimielisiä Montezin häikäisevästä kauneudesta.

Joitakin Montezin elämää kuvailevia lehdistön julkaisuja on vaikea uskoa todeksi, sillä niiden asiasisältö on hyvin värikästä ja liioiteltua. Eräiden tapahtumien todenperäisyyttä onkin syytä kyseenalaistaa. Suomen lehdistön historia -tutkimuksessa kerrotaankin, että vielä 1840-luvulla asia-artikkelit ja ajanvietetarinat saattoivat sekoittua, jolloin faktaa ja fiktiota ei erottanut toisistaan. Esimerkiksi Helsingfors Tidningar (1.3.1847) kuvaa, miten Montez pystyi rajussa mellakassa uskomattomasti ottamaan kiinni häntä päin heitettyjä kiviä ja heittämään niitä takaisin väkijoukkoon. Tämänkaltaiset uutiset ovat varmasti osaltaan vaikuttaneet Lola Montezista kertovien mitä ihmeellisimpien tarinoiden syntyyn ja vahvistaneet ”espanjalaisen tanssijattaren” ympärille muodostunutta legendaa.

Artikkeleita lukiessa syntyy mielikuva Lola Montezista taitavana lehdistön käsittelijänä tai jopa manipuloijana. Ensimmäisissä hänestä kirjoitetuista artikkeleissa tarinan kertoja kuvaa Montezin rohkeita esityksiä ja yksityiselämän skandaaleja omasta näkökulmastaan, mutta vuoden 1847 Finlands Almänna Tidningin julkaisu sisältää myös Montezin omia kommentteja. Artikkelissa Montezin kerrotaan sanoneen, ettei hänellä ole mitään tekemistä Baijerin levottomuuksien kanssa. Lopuksi Montez vielä korostaa aikaisempien häneen liittyvien lehtikirjoitusten olevan valhetta. Lisäksi Friedman kirjoittaa artikkelissaan tanssijattaren ottaneen usein yhteyttä toimittajiin, jotka kirjoittivat hänestä negatiiviseen sävyyn ja häpäisivät häntä. Saattaa olla, ettei Montez onnistunut kovin vahvasti muokkaamaan hänestä kirjoitettuja uutisia, mutta ainakin hän pyrki vaikuttamaan niihin.

Uutisten paljoudesta päätellen Lola Montezin elämän eri vaiheet todella kiinnostivat aikalaisia. Jo 1800-luvulla tiedotusvälineissä uutisoitiin ulkomaalaisen kuuluisuuden elämästä ja ennen kaikkea hänen ongelmistaan. Montez oli esimerkkinä aikalaisille niin seurapiirielämän paheista ja moraalittomuudesta kuin arkisesta onnesta, rakastumisesta. Lyhyet uutispätkät ja pidemmät tarinat rakensivat hänestä herkullisia ja usein hämmästyttäviä mielikuvia. Lehdistössä kuvailtiin yleisistä mielikuvista poiketen myös hyvin viihteellisiä asioita, kuten tanssijattaren kuuluisan ”hämähäkkitanssin” vietteleviä liikkeitä ja ihonmyötäistä asua. Vaikka tutkin kymmeniä Montezista kirjoitettuja julkaisuja, hänen elämänsä jäi osittain suureksi mysteeriksi. Ehkä ratkaisevin syy ”espanjalaisen tanssijattaren” legendan syntymiseen onkin tanssijattaren oma persoona, joka kiehtoi jo aikalaisia ja sai heidät kiinnostumaan hänestä.

LÄHDELUETTELO
Aikalaisaineisto
Historiallinen sanomalehtikirjasto, http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/query.html [7.4.2012]
Tutkimuskirjallisuus
Friedman, Ralph: The Montez Legend, Western Folklore Vol. 10, No. 4, Oct. 1951, http://www.jstor.org.ezproxy.utu.fi:2048/stable/1496067 [10.4.2012]
Tommila, Päiviö: Suomen lehdistön historia. Osa 1: Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kustannuskiila, Kuopio 1988.

Keskiviikkona 12. syyskuuta 2012

Emmi Saari
kirjoittaja on turkulainen historian opiskelija

Att använda historia

Nu i våras hade några studeranden från Åbo Akademi chansen att delta i en intensivkurs som hölls inom ramen för Nordplus-nätverket. Temat för kursen var historiebruk och den ägde rum i den vackra och anrika universitetsstaden Lund. Under kursen fick vi lyssna på föreläsningar som handlade om allt från folkmord till film, och vi lärde oss en hel del om historiebruk i de nordiska länderna. En viktig del av kursen var givetvis också knytandet av kontakter mellan studeranden inom Norden, och åtminstone den delen av kursen lyckades perfekt. Det är ändå den mera akademiska kontentan av kursen som denna text ska handla om.

Den huvudansvariga för kursen var professor Klas-Göran Karlsson som på senaste tiden profilerat sig som en av de ledande debattörerna vad gäller hur man i olika länder har behandlat nazismen och kommunismen och dessa ideologiers konsekvenser. Således var också ett tema för kursen hur man kan jämföra kommunism och nazism. Detta är en fråga som Karlsson forskat kring bland annat genom att studera olika encyklopedier. Jag var själv närvarade då Karlsson höll ett föredrag om detta i Åbo under konferensen Shared Past, Conflicting Histories för ett knappt år sedan, och det föredraget byggde på tematiken om ”a lesser evil”. Kan kommunismen anses vara ett mindre ont än nazismen? Några av de studiekompisar som jag diskuterade med efter föredraget tyckte att det var helt ofruktbart och banalt- kanske till och med ovetenskapligt- att försöka jämställa eller jämföra dessa två. Även under vår vistelse i Lund togs den här frågan upp. För mig har det alltid varit självklart att kommunismen inte är någonting lika absolut ont som nazismen. Mina föräldrar var unga under en tid då det finska samhället tydligt präglades av en ganska vänlig relation till Sovjet, så det är inte alls länge sedan som kommunism inte alls ansågs vara så konstigt eller dåligt. Snarast ansågs det av många vara någonting beundransvärt. Ännu idag finns det många i Finland, både unga och gamla, som tycker att ett kommunistiskt samhälle kunde hämta med sig stora förbättringar. I andra nordiska länder kanske detta inte är lika påtagligt, men det är klart att toleransen för kommunism också där är avsevärt högre än för nazism. Mina tankar kring hur ond en ideologi är förknippas således till hur man idag upplever ett ord. Nazist. Kommunist. Det är en väldigt stor skillnad på dessa ord.

Man kunde därför kort säga att det nog antagligen är så att kommunismen var ”the lesser evil”, men frågan är fortfarande varför man skulle fundera över detta. Kan man som historiker studera en sådan fråga och göra sådana ställningstaganden? Och hur kan man i så fall göra det vetenskapligt?

Den här frågan är bara en av många som väcker starka känslor då det kommer till den delen av historieforskningen som kallas historiebruk. Att forska i hur vi idag använder historia för olika ändamål kanske är en av de svåraste utmaningarna för oss historiker. Det är ett ämne som tvingar oss att gå nära in på oss själva och ibland fundera på så grundläggande frågor som vår egen identitet. Vi kan visserligen också syssla med historiebruk i det förflutna eller i andra delar av världen, och då kanske det kan vara lättare att ta det avstånd till sina forskningsobjekt som man måste. Under vår kurs i Lund fick vi med oss många redskap för att tolka hur historia används för olika ändamål. Motiven för att blicka bakåt kan handla om allt från legitimering av en nation till att försöka sälja en produkt. Genom att använda historia vill man göra vissa saker synliga medan annat göms undan. Faktum är att historiebruk är en otroligt spännande del av vår vetenskapliga disciplin, och jag hoppas att det i framtiden blir ännu mera populärt bland forskare. Historiebruk är också tacksamt eftersom att man kan iaktta det i sin vardag; en butik kanske börjar sitt namn med ”ye olde”, en politiker kan tala om det förflutna för att understryka sin åsikt, för att inte tala om hur populärt det är med datorspel, TV-serier och böcker som utspelar sig i en förgången tid. Historien finns alltså med oss hela tiden. Vare sig vi vill det eller inte.

Maanantaina 3. syyskuuta 2012

Kajsa Varjonen
Historikerföreningen Kleio

HSF- Vem bryr sig?

Historicus deltog för förta gången på flera år på HSF årsmöte den 3.3.2012. HSF står för det hackiga ”Historie Studerandenas Förbund r.f., på finska HOL. Medlemmar av HSF är alla historieämnesföreningar (elva stycken). Under ett antal år har det i förbundsmötets protokoll uppräknats alla medlemsföreningars representanter, och sist på listan, efter ett litet mellanrum, har det stått ”Historicus ei nimennyt edustajaa”.

Vår delegation bestod av Svante Thilman, Tomi Rautoma och Oskar Dikert, d.v.s. ordförande, vice ordförande och kulturansvarig. Glädjande var att vår delegation var större än Kronos delegation, vilket naturligtvis var huvudsaken.

Seminariet var planerat att börja redan på morgonen och hade ett tema som hade någonting med arbetslivet att göra. Historicus anlände aningen sent, dels för att vi tog ett senare tåg, dels för att vi tvingades stanna på kebab i Tammerfors före vi kom fram. Väl framme fick vi lyssna på ett strålande föredrag varefter vi blev bjudna på skumppa. Sedan försökte vi mingla litet, men beslöt oss snart för att gå på lite ”omaa kivaa” till närmaste pub före själva mötet.

Väl uppfriskade representerade vi därefter föreningen under förbundsmötet. Stämningen på mötet var god, trots att vi satt i bakrummet av en svindyr hipsterbar (senare framkom det att Tammerfors universitets studentkår är fattigt och de erbjuder inga utrymmen åt sina medlemsföreningar, så de tvingas festa i barer. Stackrarna!).

Sedan stack vi iväg till en mysigare krog (via butiken, där vi inhandlade en backe öl). I detta skede lämnade gruppen av Talhoiter och Polhoiter vårt sällskap (tidigare hade de likt iglar hängt med oss, naturligtvis, för vi var ju coolast). De var faktiskt riktigt trevliga, men alla var nykterister och (typ) gulisar som tog det här med HSF seriöst, haha.

Nåja, men kanske HSF inte är ett så stort skämt i varje fall som man lätt kunde tro. Jatkona ordnades nämligen i en mysig lokal med en superb bastu på sjunde våningen mitt i centrum. Stämningen var otroligt god och Historicus blev väl emottaget. Faktiskt hörde man flera uttala sig om hur trevligt det är att Historicus är på plats.

Allt som allt var det en riktigt bra upplevelse som öppnade ögonen för hur många olika historiestuderandeföreningar det finns och hur liknande folk som är aktiva i dem, trots att en del bor i Jyväskylä och en del t.o.m. (Gud förbjude) i Joensuu. Jag vågar påstå att vi fick våra förutfattade meningar korrigerade med besked. HSF kanske ändå är nåt att bry sig om, och Historicus kommer definitivt att försöka odla sina nyvunna kontakter i framtiden.

Som sista kommentar vill jag ännu peka på två intressanta incidenter. Den första var att vår egen Dikert valdes till Kleios reservmedlem i HSF styrelse eftersom ingen Kleioit ville ställa upp (vi skämtade om att Kleio får betala vår nota som ”edustuskuluja” ). Det andra var att Matti Klinge tydligen står högt i kurs även i Jyväskylä och Joensuu, för det räknades upp som det enda goda som svenskspråkiga historiestuderande har kommit med under 70 år. Till detta kontrade dock Svante att: ”On meillä Meinanderkin”. Godkännande nickanden.

Torstaina 24. toukokuuta 2012

Tomi  Rautoma
Historicus r.f.

Huippupuoliso haussa: USA – Jackie Kennedystä Michelle Obamaan

Aina neljän vuoden välein järjestetään sirkus, joka ei pelkästään tarjoa koko maailmalle viihdykettä, vaan joka myös hieman kärjistäen sinetöi koko maailman suunnan seuraavan nelivuotiskauden ajaksi. Tämä vuoden mittainen esitys, johon välillä viitataan myös Yhdysvaltojen presidentinvaaleina, on taas täällä vuonna 2012. Moni kyseistä päänarrin titteliä havittelee, mutta yksin ei tähän pysty kukaan. Tässä vaiheessa vuotta onkin hyvä tarkastella hieman nimenomaan presidentin puolison, ns. First Ladyn, roolia.

Itse nimitys ”First Lady” juontaa juurensa 1800-luvun puolivälistä, jolloin Yhdysvaltain presidentti sattui olemaan naimaton ja nimitystä ”presidentin puoliso” ei voitu käyttää silloisesta Valkoisen Talon emännästä. Historiallisesti First Ladyt ovat useimmiten olleet koko kansan parissa tunnettuja julkisuuden henkilöitä ja he ovat toimineet lähinnä roolimalleina muille yhdysvaltalaisille naisille. Lainsäädännöllisesti First Ladylla ei siis ole virallista asemaa, hänelle ei makseta palkkaa, eikä hänellä ole muodollisia velvollisuuksia. Tärkein rooli on ollut ja on vieläkin toimia edustus- ja seremoniallisissa tehtävissä presidentin rinnalla ja emännöidä mm. Valkoisessa Talossa pidettäviä kutsuja. Vasta Eleanor Rooseveltin kauden (1933-1945) aikana ja jälkeen ovat presidentin puolisot alkaneet ottaa näkyvämpää roolia ja pyrkineet vaikuttamaan myös konkreettisesti yhteiskunnallisiin asioihin. Erityisen vahvoilla persoonilla onkin mahdollisuus vaikuttaa hyvinkin paljon jopa päivänpolitiikassa.

Eleanor Roosevelt oli aikoinaan maailmanlaajuisestikin tunnettu ja vaikutusvaltainen persoona, jonka aktiiviset toimet mm. ihmisoikeus- ja naiskysymyksissä jatkuivat myös Franklin Rooseveltin kuoleman jälkeen. Rooseveltin kausia seurasivat hieman hiljaisemmat vuodet, mutta viimeistään Jacqueline Kennedy räjäytti pankin ja saavutti harvinaisen suuren määrän huomiota ja suosiota jopa presidentin puolisoiden mittapuulla. Charminsa lisäksi hänet tunnettiin ennen kaikkea taiteen ystävänä ja erinomaisena kutsuemäntänä. Kennedyn jälkeen First Ladyjen tavaksi tuli ottaa itselleen jokin teema, jota he sitten Valkoisessa Talossa ollessaan pyrkivät edistämään. Valitut teemat/ongelmat eivät ole yleensä olleet poliittisesti kansaa jakavia asioita, ja aihealueet ovat pyörineet luonnonsuojelusta aikuisten lukutaidottomuuteen.

Tie Valkoiseen taloon käy kuitenkin ankaran kampanjoinnin kautta. Presidentinvaalien kampanjointiin kuuluu Yhdysvalloissa kiinteästi avoin keskustelu perhesuhteistaan, ja nyky-Amerikassa ei yksineläjällä homoseksuaaleista puhumattakaan olisi kisassa juuri mahdollisuuksia. Itse presidentin suosion kannalta on lähes elintärkeää, että hänellä on ainakin ulkoapäin katsottuna onnellinen (ja sovinnainen) perhe-elämä. Tämän faktan sai viimeksi tuta republikaanien ehdokkuutta havitellut Herman Cain, jonka ehdokkuus kaatui ahdistelusyytöksiin. Mitt Romney ja äärikonservatiivinen Rick Santorum ovatkin käyttäneet pitkäaikaisia vaimojaan valttikortteina Newt Gingrichiä vastaan, sillä jälkimmäisen nykyinen vaimo on hänen kolmantensa. Presidentin imago on monesti ratkaisevampaa kuin hänen tietonsa tai osaamisensa, ja presidentin puolisot pyrkivät julkisilla lausunnoillaan tuomaan esille ehdokkaista myös näiden inhimillisen puolen ja tekemään näistä enemmän ”tavallisen tallaajan” kaltaisia, mikä madaltaa huomattavasti monien yhdysvaltalaisten äänestyskynnystä. Michelle Obaman tarinat miehestään arjen keskellä ovat tulleet tunnetuksi, ja monien mielestä on nimenomaan hänen ansiotaan, että Obama voitti aikoinaan Hillary Clintonin demokraattien esivaaleissa. Myöhemmin First Ladyna Michelle Obama on nostanut esille nuorten ylipainon, terveellisen ruuan merkityksen ja pyrkinyt tukemaan sotilaiden perheitä. Hieman haparoivasta alusta huolimatta hänestä on kuoriutunut kansansuosiota nauttiva roolimalli, jota kannattavat myös jotkin republikaanit.

Naisten emansipaatio, mikäli se on viime vuosikymmeninä ylipäätänsä Yhdysvalloissa edennyt, ei kuitenkaan ole vielä heijastunut politiikkaan siinä mielessä, että vieläkin presidentin puoliso on usein sidottu seisomaan ja hymyilemään miehensä rinnalla. Sen sijaan puolisoilta harvoin halutaan kannanottoja poliittisesti herkistä aiheista. Betty Ford (1974-1977) herätti aikoinaan keskustelua kärkkäillä, liberaaleilla mielipiteillään kannattaessaan aborttia ja perustuslakikorjausta, joka olisi kieltänyt sukupuolten eriarvoisen kohtelun lain edessä. Ottamalla kantaa lähes kaikkiin päivänpolttaviin kysymyksiin Ford oli yksi kaikkein poliittisesti näkyvimmistä presidentin puolisoista.

Myös Hillary Clinton tuntui olevan lähes aina jonkin kohun keskellä. Jälkimmäinen tuomitsi ennen vuoden 1992 presidentinvaaleja jyrkästi muun muassa perinteiset käsitykset naisen roolista kotiäitinä, ”teekutsuja pitävänä pikkuleipien leipojana”, ja nämä poliittisesti epäviisaina pidetyt lausunnot toivatkin hänelle runsaasti negatiivista julkisuutta varsinkin konservatiivien piireissä. Monia lausuntojaan hän joutui jälkikäteen pyytämään myös anteeksi. Hillary kuitenkin pelasti miehensä kampanjan esiintymällä julkisuudessa miehensä kanssa silloin, kun tätä kesken kampanjansa epäiltiin pettäneen vaimoaan kantrilaulaja Gennifer Flowersin kanssa. Joka tapauksessa Hillary Clinton lienee ollut yksi viime vuosien vahvimmista ja vaikutusvaltaisimmista Valkoisen Talon emännistä. Hänen poliittiseen agendaansa kuuluivat esimerkiksi Clintonin terveydenhuoltouudistus ja naisten oikeudet Yhdysvalloissa ja maailmalla.

Tähän mennessä olen voinut vielä melko huoletta käyttää sanoja ”presidentin puoliso” ja ”First Lady” toistensa synonyymeinä, sillä naispuolisia presidenttejä ei ole Yhdysvalloilla vielä ollut. Hillary Clinton kävi lähimpänä, mutta hävisi vuoden 2008 esivaalit Obamalle. Odotellessamme ensimmäistä naispuolista presidenttiä Yhdysvaltoihin voimme vaikka spekuloida, mikä olisi miespuolisen presidentin titteli. ”First Man”, ”First Mister”… Mahdollisuudet ovat loputtomat. Tosin, jos naispuoliset ehdokkaat ovat tulevaisuudessakin samaa luokkaa kuin Sarah Palin ja Michele Bachman, voi olla, että saamme vielä odottaa jonkin aikaa Ensimmäistä Herraa.

Keskiviikkona 2. toukokuuta 2012

Shiuy Miao
Kirjoittaja on turkulainen poliittisen historian opiskelija ja Turun yliopiston Politiikan tutkimuksen klubi ry:n eli P-klubin jäsen

Historian opiskelijat, moniosaajia vai kategorisia humanisteja?

Tulin valituksi HOL:n puheenjohtajaksi maaliskussa, vaikken ehkä olekaan historianopiskelija perinteisimmästä päästä. Tunnustan, pääaineeni on poliittinen historia, opiskelen politiikan tutkimuksen laitoksella yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa, ja jos joskus valmistun, lukee tutkintotodistuksessani valtiotieteiden maisteri. Silti tunnen itseni historianopiskelijaksi. HOL vei sydämeni jo viime vuoden hallituksessa, ja lähdin innolla toiseksi vuodeksi tekemään työtä hienon järjestön eteen.

Aidan ”väärältä” puolelta huuteleminen ei ole välttämättä haitta, vaan osaan ehkä tarkastella asioita hieman erilaisesta vinkkelistä. Olemme myös pitkälti samassa veneessä. Niin yhteiskuntatieteet kuin humanistinen historiakin ovat oppialoja, jotka eivät keiku tämän hetken rahoitusvirtausten kärjessä. Joko muiden tieteenalojen kolleegamme ovat onnistuneet tuotteistamisessaan paremmin, tai sitten emme vain yksinkertaisesti kykene tuottamaan riittävästi innovaatiopotentiaalia seuraavalle kvartaalille… tai jotain. Niin tai näin, ihmistieteet taistelevat jatkuvasti hyvin kapeakatseisen asenneilmapiirin kanssa. Me emme tuota valmiita tuotteita, myy niitä tai valmistu tiettyyn ammattiin. Kaikki tällainen on helppoa tuomita hyödyttömäksi humanismiksi, mutta ainakaan minä en ole vielä mitään tällaista kategorista humanistia tavannut. Ihmistieteitä opiskelevilla on uskomattoman paljon erilaista osaamista ja kiinnostuksen kohteita. Suurin yhdistävä tekijä lienee palava into omaa alaa kohtaan, mitä ei minusta voi pitää heikkoutena.

Ihmistieteilijöiden huonon imagon kohdalla on myös ihan aito peiliin katsomisen paikka. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut historianopiskelijan toteavan opiskelevansa työttömyyskortistoon, vaikka tilastot kertoisivat aivan muunlaista kieltä. Omasta osaamisesta ei uskalleta olla ylpeitä, tarjoudutaan mielummin vaikka puoli-ilmaiseksi töihin, että ”saataisiin edes jotain”. Aina löytyy joku, joka on valmis kategorisoimaan meidät hyödyttömiksi ja tuottamattomiksi haihattelijoiksi, sitä on turha epäillä. Mutta ei meidän sitä itse tarvitse tehdä! Meillä on taitoja, motivaatiota ja kykyä pärjätä lukemattomissa erilaisissa tehtävissä. Ollaan ylpeitä siitä, eikä lähdetä vähättelyn tielle. Lähdetään mielummin siitä, ettei ainakaan HOL:ssa ole mitään kategorisia humanisteja, vaan ennemmin yhteiskunnallis-historiallisen-alan moniosaajia.

Historian opiskelu ei ehkä valmista ammattiin. Filosofian maisteri (tai VTM/YTM) on ehkä yleisluontoinen ja mitäänsanomaton titteli, mutta opimme silti uskomattoman paljon taitoja, joita muilla ei ole. Historiaa opiskelleet osaavat käsitellä laajoja tietomääriä ja erottaa oleellisen tiedon epäoleellisesta. Lähdekritiikki on tarpeen työssä kuin työssä. Osaamme ajatella analyyttisesti ja vieläpä kirjoittaa ajatuksemme paperille selkeästi ja ymmärrettävästi. Jokainen on lisäksi voinut rakentaa tutkintoaan juuri itsensä näköiseksi esimerkiksi sivuainevalintoja hyödyntämällä. Meidän on vain opittava tunnistamaan nuo taidot ja muutettava ne aidoksi osaamiseksi. Ennen kaikkea meidän pitää uskaltaa olla ylpeitä alastamme. Olemmehan jo opiskelupaikkaa hakiessamme läpäisseet valtavan tiukan seulan. Kyllä me osaamme!

Näiden sanojen myötä toivotan kaikille oikein miellyttävää ja aurinkoista kevättä. HOLlilaiseille minulla on yksi pieni pyyntö: Älkää sanoko olevanne matkalla kortistoon. Luottakaa itseenne ja osaamiseenne. Historiaa opiskelleiden taitoja tarvitaan aivan varmasti myös tulevaisuudessa, ja jos yhteiskunta ei sitä muuten ymmärrä, on meidän kerrottava se heille.

Perjantaina 20. huhtikuuta 2012

Tuomas Pulsa
Kirjoittaja opiskelee poliittista historiaa Turun yliopistossa ja toimii HOL:n hallituksen puheenjohtajana kaudella 2012.

Ajatuksia puheenjohtajalta

Kaudella 2011-2012 sain tilaisuuden toimia yhteistyössä historianopiskelijoiden kanssa yhdestätoista eri ainejärjestöstä ja kuudesta eri kaupungista.

Itselleni jokainen näistä kaupungeista on jollain tavalla tuttu. Joensuusta on kotoisin puolet suvustani ja Ouluun liittyy ehkä suloisimmat nuoruuden kesämuistot. Helsingissä olen viettänyt kesät töissä ja Kalliossa. Jyväkylässä taas olen herännyt, kun muutaman viinilasillisen jälkeen olen nukahtanut junaan matkallani Tampereelle. Siellä on mukava hotelli jossa yöpyä, kun viimeiset junat ovat jo menneet. Turussa olen syntynyt, mutta historianopiskelijana olen Tampereelta.

Aikaa sitten näiden kuuden kaupungin historian opiskelijoiden ainejärjestöt ovat liittyneet yhteen ja perustaneet itselleen kattojärjestön, Historian opiskelijain liitto ry.:n, jonka tehtävänä oli muun muassa pitää yllä yhteyksiä eri kaupunkien historianopiskelijoiden välillä. Se, onko HOL onnistunut tässä tehtävässään voidaan varmasti kyseenalaistaa. Omasta mielestäni kehitettävää on paljon.

Jotta liittomuotoinen toiminta jatkuisi ja kehittyisi, tarvitaan hallituksen kokoinen joukko motivoituneita tekijöitä. Motivaatiota taas ei voi luoda tyhjästä. Työtä on hauskaa ja palkitsevaa ainoastaan silloin, mikäli tietää Miksi ja Kenelle sitä tekee. Näihin kysymyksiin taas voivat vastata ainoastaan liiton jäsenet, 11 aktiivista ainejärjestöä. Tietenkin lisäksi olisi hyvä jos syntyvä vastaus olisi yksimielinen tai vähintään sellainen, että jokainen ainejärjestö voi seistä sen takana.

Vaihtoehtoja löytyy niin yhteisistä juhlista, akateemisista seminaareista, hyvien käytäntöjen jakamisesta aina siihen, että liitto luo foorumin keskustelulle, jossa voidaan muodostaa ja tuoda julkisuuteen historianopiskelijoiden kanta meitä koskeviin yhteiskunnallisiin päätöksiin tai mikä vielä parempi, päätöksien valmisteluun. Haluankin itse tuoda kiitokseni kaikille niille historianopiskelijoille, jotka ovat tämän kauden aikana tuoneet aktiivisesti esiin kehitysideoitaan.

Kuitenkaan pelkkä ideoiden esiin heitteleminen ja mahdollisuuksien suullinen maisteleminen ei riitä. Paljon puhetta, vähän tekoja –tyyli ei johda mihinkään ja voi jopa vahingoittaa yhdistystä, sillä saattaa peittää alleen ne ehdotukset, jotka lopulta voisivat myös tosiasiallisesti toteutua. Ajatustyön jälkeen onkin ideat aina konkretisoitava lopulta myös käytäntöön, tehtävä pitää aikatauluttaa ja vastuu jakaa. Lopulta asioiden eteneminen tarvitsee työtä ja aikaa. Mikäli koet kutsumusta tämän työn tekijäksi, ota yhteyttä ainejärjestösi HOL-vastaavaan!

Kahdesti vuodessa järjestettävät seminaarit ovat osoittaneet, että ahkeria toimijoita löytyy tarvittaessa jokaisesta kaupungista. Lisäksi, kun katsotaan historian opiskelijoiden työllistymistä tai liikehdintää muissa järjestöissä, voidaan todeta porukan olevan aktiivista ja aikaansaavaa. Olen itse huomannut, että harvoin on sellaista porukkaa, ettei joukosta löytyisi jossain vaiheessa yksi toinen historian opiskelija.
Vaikka Matti Klingen mukaan historianopiskelijoiden tulisikin olla kaihtamatta pitkiä virkkeitä, haluan lopettaa ytimekkäällä. Nautitaan opiskeluajasta, ystävyydestä ja yhteistyöstä (no joo, avunannosta myös)!
Terveisin, Maiju

P.S: Tässä on lanseerattu Historian opiskelijain liiton uusi tiedoituskanava: Blogi! Mikäli sinulla on halua sanoa jotain, ota yhteyttä ainejärjestösi hol-vastaavaan (yhteystiedot löytyvät osoitteesta hol.fi) tai mailaa suoraan blogin päätoimittajallemaiju hämäläinen

Lauantaina 21. tammikuuta 2012

Maiju Hämäläinen
Kirjoittaja on HOL:n puheenjohtaja kaudella 2011-2012.