Häpeä on osa jokaisen meidän opiskelijan elämää. Tämä usein räjähdyksen tai romahduksen kaltaiseksi kuvattu sisäinen tunne pystyy valtamaan niin vauvan kuin vanhuksen mielen ja se ei helpota hevillä. Häpeää usein vielä pahentavat sen mukanaan tuomat seurannaiset reaktiot punastumisesta apatiaan, mitkä lisäävät pahan olon tunnetta, joka osalla meistä voi jatkua pidempään koko elämään vaikuttavan häpeälamaannuksen muodossa. Tällaisten tapausten ennalta ehkäisemisen vuoksi Hol-blogissa käsitelläänkin tällä kertaa häpeän ehkäisemistä sen yhden alalajin kautta, mikä on erityisen tuttu akateemiselta iältään nuorempien piireissä: häpeä omasta tietämättömyydestä.
Häpeä omasta tietämättömyydestä on ilmiönä tuttu monelle opiskelijalle. Se ilmenee yleensä opintojen alussa tai sen varrella kesken keskustelujen, luentojen tai akateemisten tekstien selailun. Näiden opiskelijan arkipäivän tilanteiden keskellä meistä jokainen jossain vaiheessa joutuu toteamaan itselleen hiljaa ajatuksissaan: En tiedä, mihin suureen filosofiin, teoriaan, tai uuteen teokseen tässä taas viitataan. Vaikka tämä varsin inhimilliseltä ja pieneltä kuulostava toteamus saattaa vaikuttaakin osalle lukijoista harmittomalta, on se usein kokijalleen kaikkea muuta. Oman tietämättömyyden kohtaaminen ja etenkin tunnustaminen on meistä kaikille vaikeaa, minkä takia koemmekin siitä häpeää. Tähän ikävään tunteeseen meistä jokainen reagoi omalla tavallaan aina suurista suunnitelmista lukea kaikki tieteen klassikot yleisestä keskustelusta syrjään jäämiseen oman tiedon puutteen takia. Kumpikaan toimintamalli ei ole kuitenkaan se oikea tapa päihittää tätä häpeän alalajia.
Ensimmäiseksi oman tietämättömyyden häpeän käsittelyn kohdalla on hyvä todeta alkuun, että tiedon määrä maailmassa on loputon. Jo pelkästään tärkeimpinä tiedonlähteinämme pitämiämme kirjoja Google Booksin vuonna 2010 teettämän arvion mukaan on julkaistu maailmassa noin 129 864 880 kappaletta. Googlen laskuista kuitenkin puuttuivat lukuisat eri lehdet, nettijulkaisut tai tieteelliset artikkelikokoelmat, mitkä pidentäisivät entisestään jo loputtomalta tuntuvaa lukulistaa. Tietoa, jota voisi haalia on siis loputtomasti, mihin ei elämää kannata missään nimessä kuluttaa. Tämän varsin rationaalisen ajatuksen myöntäminen itselleen on ensimmäinen askel tietämättömyyden häpeän torjumisessa, koska se asettaa meille oman ihmisyytemme rajat, jonka jälkeen on hyvä lähteä asettamaan itselleen ne henkilökohtaiset.
Omaa rooliamme henkilökohtaisen tietomme rajoja muodostaessa on nähtävä itsensä suvereenina rajojen piirtäjänä. Me itse siis päätämme loppupeleissä, minkälaisia tietoa ja taitoja keräämme yhteiskunnan meiltä edellyttämän omaa ammattiosaamistamme kehittäessä. Tässä prosessissa osittain auttavat tietysti niin yliopistojen erilaiset kirjapaketit, opintokokonaisuudet, tukipalvelut kuin muut kanssa ihmiset. Projektin vetovastuu on kuitenkin täysin sinulla, joka tietää, että riittääkö oma mielenkiintosi Minna Canthiin perehtymiseen tai tarvitseeko sinun elämäntavoitteesi saavuttaakseen tutustua Pierre Bourdieun teorioihin. Tietoa voi tietysti hankkia pelkkä yleissivistys tavoitteenaan, mutta samalla on myös hyvä pysähtyä pohtimaan sen tarpeellisuutta itsellesi ja voisiko saman ajan käyttää itseään enemmän kiinnostavien ja omaa ammattiosaamista kehittävien aiheiden parissa. Omien tiedon rajojen määrittäminen on siis lopulta erilaisten tietojen arvottamisesta elämässä ja tämä päätös osaltaan auttaa poistamaan taas turhan häpeän tunnetta.
Sen lisäksi, että itse päätämme oman tietomme rajoista, niin samalla päätämme paikoista, mistä haemme sitä. Vaikka edellisissä kappaleissa onkin lukemisen merkitystä tiedon hankinnan menetelmänä, niin me historian opiskelijoina tiedostamme ehkä kaikista parhaiten sen, että muutkin tiedon lähteet ovat yhtä tärkeitä aina podcasteista TV-ohjelmiin. Osittain tämä nykyajan tiedon lähteiden rajaton valikoima antaakin mahdollisuuden meistä jokaiselle valita itselleen se sopivin kanava niin tieteellisen kuin viihteellisen tiedon kartuttamiselle. Etenkin myös jälkimmäisen tiedon laadun kartuttaminen on myös tärkeää. Vaikka Temptation Island – ohjelman juonenkäänteillä ei välttämättä maisterinpapereita saisikaan, niin ainakin niissä on aiheita, joista meillä kaikilla löytyy sanottavaa.
Oman tiedon jakaminen onkin yksi tärkeimmistä häpeää poistavista keinoista, koska oman osaamisen esille tuominen siihen sopivissa eri asiayhteyksissä on tärkeä asia oman itsetunnon kehittymisen kannalta. Kun ihmiset esimerkiksi pääsevät puhumaan tasavertaisesti erilaisista elämän aiheista, niin tiedon monipuolisen luonteen huomioon ottaen keskusteluissa tulee aina hetkiä, joiden kautta jokainen siihen osallistuva pääse puhumaan. Tämä yhdenvertaisuus lisää yhteisöllisyyttä ja samalla vähentää yksilöiden häpeän tunnetta omasta tietämättömyydestään, kun ympäristö keskustelulle on kaikkia kannustava. Oman tietoisuuden ylikorostaminen kuitenkaan ei keskusteluissa ole suotavaa, koska se on vain yksi herruustekniikka, jolla tietoisesti pyritään esimerkiksi luomaan keinotekoista hierarkiaa tai poissulkemaan yksilöitä keskustelusta. Tämän takia kaikille yliopistossa onkin tärkeä vastuu ylläpitää tasavertaista vuorovaikutuksen ilmapiiriä yllä.
Oman tietämättömyyden häpeä on siis tunne, joka syntyy pitkälti yhteisön toimintamallien ja yksilön oman ajattelun yhteisvaikutuksesta. Meillä jokaisella historian opiskelijalla ympäri Suomea on tärkeä yhteisvastuu, että emme anna tietämättömyydestä aiheutuvaa häpeän tunteen vaikuttaa itseemme tai toisiin kanssa ihmisiimme pitkää aikaa. Tätä kautta annamme kaikille meille tasavertaiset mahdollisuudet tulla sellaisiksi osaajiksi kuin haluamme. Sen takia haluankin päättää tämän tekstin lyhyeen neuvoon, joka auttaa meitä voittamaan häpeän tunteen yhdessä ja jonka Samuli Putro oman kappaleensa kertosäkeeseensä hyvin tiivisti: Älkää unohtako toisianne.
Juho Kankare
Kirjoittaja on Holin taloudenhoitaja 2018 ja paremmasta maailmasta haaveksia
