Nykyinen ajattelu opiskelujen suhteen korostaa uraputkea, jossa toisen asteen opintojen jälkeen suoritetaan korkeakoulututkinto, jonka jälkeen siirrytään työelämään. Tällaista ajatusta korostaa politiikka, jossa opintotukikuukausia ja tutkinto-oikeutta rajoitetaan, ja täten kannustetaan nuoria siirtymään ripeästi eteenpäin. Sakkokierrokselle lähtemisen kynnys voi olla huomattavan korkea, vaikka itse olisikin uudesta tutkinnosta hyvin innoissaan.
Itse olen monella tapaa kummallisessa tilanteessa. Istun useamman ainejärjestön hallituksessa ja kirjoitan ensimmäisen tutkintoni gradua. Samaan aikaan elän toista fuksisyksyä ja olen lähtenyt Boomin toimintaan täysin rinnoin mukaan. Innostus aloittaa uusi tutkinto ja osallistua jo tutuksi tulleeseen ainejärjestötoimintaan uusissa piireissä kypsyi vähitellen. Vaikka mukaan oli helppo päästä, oman identiteetin uudelleenajattelu oli kovan työn takana.
Kynnys lähteä uudelleen toimintaan mukaan voi olla korkea, jos kokee jo siirtyneensä opiskelijaelämästä eteenpäin. Voi tuntua absurdilta istua fuksi-infossa, jossa kaikki muut ihmettelevät ensimmäistä päiväänsä yliopistossa. Todistusvalinnan uudistuksen jälkeen entistä suurempi osa opinnot aloittavista on juuri lukionsa päättäneitä. Tämänkaltaiset haasteet voivat olla monelle ratkaisevan vaikeita, eikä asenteen muutosta ole välttämättä helppo saada aikaan.
Ojasta allikkoon voi joutua, jos alkaa kyseenalaistaa sitä, miten hyvin sopii kuitenkin kohtuullisen homogeenisen fuksijoukon sekaan. Miten vanhempi tai jossain tapauksessa perheellinen opiskelija otetaan vastaan? Ymmärtävätkö tuutorit eri lähtökohdista saapuvia fukseja? Millä tavoin minut otetaan vastaan, kun saavun opiskelemaan kauppatieitä niin eri lähtökohdista kuin moni nuori?
Perinteet ja toimintatavat voivat erota järjestöjen välillä paljonkin. Parhaita esimerkkejä on sitsikulttuuri, jossa esiintyy valtavia eroja jo pelkästään yhden tiedekunnan sisällä. Pitkän linjan toimijan voi olla vaikeaa irrottautua omista vanhoista kuvioista. Kriiseily voi alkaa saunakulttuurista tai tavasta ommella haalarimerkkejä. Vaikka mukautuminen uuden kaupungin tai järjestön tapoihin voi tuntua vaikealta kannattaa mukaan lähteä avoimin mielin, sillä muuten saattaa löytää itsensä kotoa itsekseen istumasta.
Alan vaihtaminen saman yliopiston sisällä on jollain tapaa huomattavasti monimutkaisempaa kuin vaihtaminen toiseen kaupunkiin. Vanhaan järjestöön jäävät omat kaverit, tutut ja verkostot. Toisaalta ne kävelevät vastaan yliopiston käytävillä kuten ennenkin. Vanhojen ja uusien kaveriporukoiden, useamman järjestön tapahtumien ja toiminnan yhdisteleminen voi olla melkoista palapeliä, mutta parhaimmillaan hyvin antoisaa. Uskallus heittäytyä lähteä moneen mukaan tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia.
Nöyryys ja kärsivällisyys ovat silti tärkeitä. Uuteen järjestöön integroituminen vie aikansa. Kun olin tuutori ensimmäistä kertaa, fuksiryhmässäni oli minua arviolta pari vuotta vanhempi fuksi, joka kertoi opiskelleensa aikaisemmin ammattikorkeakoulussa. Vähänpä tyhmä tuutori tiesi puhuvansa monivuotiselle opiskelijakunnan puheenjohtajalle, jolla oli taskussaan enemmän excuja kuin minulla bileitä. Kokenutkaan toimija ei tee itsestään suurta numeroa, vaan antaa asioiden sujua omalla painollaan omaa aktiivisuutta unohtamatta.
Kaikesta huolimatta ainejärjestötoimintaan ei juuri lähde mukaan iältään vanhempia tai perheellisiä opiskelijoita. Ainejärjestökulttuuri nähdään helposti nuorten bilekulttuurina, jossa ei kaivata autolla kotiin ajavia, perheellisiä tai kokopäivätyössä käyviä. Laaja tapahtumakenttä erilaisten yritysekskursioiden ja muiden asiatapahtumien muodossa tarjoaa eväitä muuallekin kuin reissuvihkon täyttämiseen. Pelkkä tapahtumien määrä ei silti riitä. Tärkeää on, että toiminta on myös laadukasta.
Kaikista haasteista huolimatta uusi opiskelupaikka on aina mahdollisuus. Olen itse kokenut löytäneeni Boomista omanhenkisiä ihmisiä, ja toimintaan pääsee helposti mukaan, sillä volyymilla kun itse haluaa. Toki vanhat piirit ja toiminta vetävät edelleen puoleensa, mutta uudet ja vanhat kuviot eivät ole toisensa poissulkevia. Lisäksi yksi tutkinto takataskussa voi ottaa opiskelujen suhteenkin rennommin. Kokeneenkin toimijan pitää silti varoa, ettei opiskelu kallistu liiaksi laiskotteluun.
Ainejärjestötoiminnassa parasta on, ettei henkilön iällä tai aikaisemmalla elämänkokemuksella ole merkitystä. Laatikon ulkopuolelta tulevalla toimijalla on tarjota järjestön toimintaan usein sellaista näkemystä ja kokemusta, jota vain yhden alan opiskelijalla ei voi olla. Hyvinvoiva yhteisö kannustaa kaikkia tulemaan mukaan, riippumatta siitä onko alla maisterin vai ylioppilaan tutkinto. Avoimuus mahdollistaa sen, että mukaan pääsee mahdollisimman paljon innokkaita.
Max Liikka
Kirjoittaja on tamperelainen historian opiskelija, joka lähti kesken ensimmäisen HOPS-tapaamisen graduseminaariin ja myi lippuja Haalaribileisiin viininpunaiset haalarit päällä
Juttu on julkaistu alunperin Vapaaboomarissa 2/2018 ja Holkissa nr. 5.
