Ulkopaikkakuntalaisena ja ympäri Suomea opiskelleena olen henkilökohtaisesti tutustunut useampaan eri opiskelijakaupunkiin, ja vaikka Helsinki ei aina erotu edukseen hintatasonsa tai lämpimän ilmapiirinsä ansiosta, on se itselleni nimenomaan historian opiskelijana tietyllä tapaa kiehtovampi kuin moni muu suomalainen yliopistokaupunki.
Keväällä 1640 perustettiin silloiseen pääkaupunkiimme kuninkaallinen Turun akatemia, josta Helsingin yliopisto katsoo olevansa suoraa jatkumoa ja siten siis Suomen vanhin yliopisto. Täytyy kuitenkin muistaa, että vaikka nykyiset Turun yliopisto ja Åbo Akademi ovat siihen verrattuna suhteellisen nuoria, ulottuu Turun historia yliopistokaupunkina aina tuohon vuoteen 1640 asti. Turun akatemian perinnöstä ja esimerkiksi sen irtaimiston omistuksesta ollaan tänäkin päivänä montaa eri mieltä; paljonpuhuvana esimerkkinä eräskin otsikko Turun ylioppilaslehdessä nimeltään Palo säästi, Helsinki vei vuodelta 2014.
1809 siirryttyämme Venäjän yhteyteen Turun akatemiasta tuli Keisarillinen Turun akatemia, joka Turun palon jälkeen siirrettiin uuteen hallintokeskukseen Helsinkiin. Nimeksi vaihtui Suomen Keisarillinen Aleksanterin yliopisto. Yliopisto oli monella tapaa Suomen kansallisen elämän keskus ja sillä oli merkittävä rooli kansallisidentiteetin rakentamisessa. Ajan akateemisiin vaikuttajiin kuuluikin sellaisia nimiä kuin Lönnrot, Runeberg, Topelius sekä Snellman. Itsenäistymisen jälkeen yliopisto tunnettiin hetken aikaa Suomen tasavallan yliopistona, kunnes 1919 nimeksi vakiintui Helsingin yliopisto, josta tuli merkittävä tekijä kansallisvaltion rakentamisessa, ja yliopistopiireissä osallistuttiin aktiivisesti poliittiseen toimintaan.
Helsingin yliopiston historian opiskelijoina pääasiallinen tukikohtamme on keskustakampus, jonka kruununjalokivi on päärakennuksemme. Sen vanha puoli valmistui vuonna 1832, ja on osa Engelin kaunista empire-keskustaa. Historian laitos sijaitsee Topeliassa, humanistisen tiedekunnan laitoskorttelissa, jonka historia juontaa aina 1820-luvulle, jolloin se toimi kantonistikouluna eli sotilasoppilaitoksena. Sen tilalle tuli pian venäläinen sotilassairaala, ja oma opiskelijahuoneemme tunnetaankin tuttavallisemmin myös ruumishuoneen nimellä. Itsenäistymisestä aina 1990-luvulle asti Topelia toimi yliopistollisen sairaalan tiloina, kunnes sinne vakiintuivat Helsingin yliopiston historia- ja kulttuuriaineiden laitokset.
Kuvassa toukokuussa 2018 järjestetyt suursitsit Senaatintorilla, joihin osallistui 2000 sitsaajaa. Kanssamme samassa pöydässä istui mm. presidentti Tarja Halonen (!), jolle tapahtumavastaavamme kävivät kohteliaasti tarjoamassa punssit.
Historian opiskelussa tällaisessa ympäristössä on mielestäni jotain todella erityislaatuista. Yliopistollamme on ollut keskeinen asema maan sivistyshistoriassa ja luennoillamme kulutamme samoja penkkejä kuin useat suomalaiset merkkihenkilöt; yliopiston entisiä opiskelijoita ovat esimerkiksi Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Mika Waltari sekä suurin osa maamme presidenteistä. Sen lisäksi kampuksemme sijainti on vertaansa vailla, sillä aivan lähistöllä sijaitsevat esimerkiksi Kansalliskirjasto ja Kansallisarkisto. Myös monet opiskelijatapahtumamme järjestetään historiallisissa kohteissa. Fuksiaiset ja vappuaatto järjestetään perinteisesti Suomenlinnassa, Ruotsin vallan aikaisen merilinnoituksen turvissa, ja jokavappuinen fuksivalamme on pidetty Senaatintorilla Aleksanteri II:n patsaan äärellä, joka on seissyt paikallaan aina suurruhtinaskunnan ajoista asti.
Joka päivä ylitän koulumatkallani Pitkänsillan, joka aikanaan erotti työläis- ja porvariväen toisistaan, ja jonka kivirakenteissa on näkyvillä jälkiä sisällissodan taisteluista sekä jatkosodan pommituksista. Yliopistomme henkilökunta on sekin hyvin tunnettua, ja on ollut mieleenpainuvaa osallistua esimerkiksi Mirkka Lappalaisen proseminaariin tai kaupunkikävelylle Matti Klingen ja kurssitovereideni kanssa. Ajoittain tähän kaikkeen tottuu ja asiat alkavat arkipäiväistyä, mutta aina välillä tulee hetkiä, jolloin taas havahdun asuinkaupunkiini. Eräs tällainen hetki tapahtui toissa vuonna, kun ylioppilaiden soihtukulkueen jälkeen jouduin poikkeamaan tavallisesta reitistäni itsenäisyyspäivän vastaanoton aiheuttamien erikoisjärjestelyiden vuoksi. Asuin tuolloin Katajanokalla, ja päivittäinen kotimatkani kulki aivan Presidentinlinnan vierestä.
Kotiseutuylpeys on mielestäni maltillisina määrinä tervettä ja tervetullutta, ja tunnenkin ylpeyttä niin omista juuristani kuin uudesta kotikaupungistanikin. Tarkoitukseni ei ole millään lailla väheksyä muiden Suomen kaupunkien historiallista arvoa tai korostaa Helsingin statusta; ainoastaan jakaa oma kokemukseni pääkaupungissa asumisesta ja opiskelemisesta. Jokaisella paikkakunnalla on oma arvokas historiansa ja samalla tavalla muualla opiskelevat ovat varmasti ylpeitä omasta opiskelukaupungistaan.
Miksi sitten itse valitsin Helsingin? Valinta ei ollut itsestään selvä ja hainkin useampaan yliopistoon. Halusin muutosta, ja siirtyminen suurempaan kaupunkiin kiinnosti. Työllistymisellä oli myös iso rooli. Tiesin etten todennäköisesti aikoisi tutkijaksi enkä opettajaksi. Tällöin yleensä täytyy entistä aktiivisemmin luoda itse omaa urapolkuaan, ja parhaiten koin sen onnistuvan mahdollisimman isossa kaupungissa. Lisäksi täältä on helppo myös lähteä ulkomaille töiden perässä, jos ja kun mahdollisuudet sen vain suovat.
Opiskelun kautta olen onnekseni saanut paljon ihania uusia ystäviä ja tuttavia täältä, mutta toki siitäkin huolimatta on aina välillä haikeaa olla useiden satojen kilometrien päässä perheestään ja sukulaisistaan. Kuitenkin koti-ikävän iskiessä puhelin toimii ja juna kulkee. Yliopistolla toimii myös useita aktiivisia osakuntia, ja itse esimerkiksi olen Pohjois-Pohjalaisen osakunnan jäsen. Muutettuani tänne haikailin jonkun aikaa takaisin edelliseen kotikaupunkiini Tampereelle, ja aina tasaisin väliajoin kyseenalaistin päätökseni lähteä täysin vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan. Sittemmin olen kuitenkin kotiutunut tänne ja viihdyn Helsingissä paremmin kuin hyvin. Siltikin, kuten M. Nykänen aikanaan tiesi, maailma ei lopu Joroisiin. Nähtävää ja koettavaa on vaikka kuinka paljon ja vaikka missä – kuka tietää mihin päin palloa sitä itse kukainenkin meistä lopulta päätyy?
Jutta Riepula
Kirjoittaja on nykyään artikkelin perusteella helsinkiläinen historian opiskelija ja Kronos ry:n edustaja Holin hallituksessa
Osa tekstistä on julkaistu aiemmin Fuksikronikassa 2017. Muokattu Holin blogia varten.
