”Ei ole ihmettelemistä siinä, että sodassa mukana olleet miehet näin jälkikäteen muistelevat sitä aikaa jopa nuorempien kyllästymiseen asti. Suotakoon se heille jo pelkästään mielenterveydellisistä syistä. — Ja pienestä, hyvin suoritetusta työstämme hienoista tyydytystä ja ylpeyttäkin tuntien.”
(Ryhänen Katri, joka toimi sairaanhoitajaoppilaana sodan aikana.)
Yli kolme vuotta kestäneestä jatkosodasta kotiutui joukko vaiteliaita miehiä, jotka olivat rintaman turruttamia. Väkivaltainen totaalinen sota, puute ja kaipaus oli koettu niin linjassa kuin kotirintamallakin. Sota oli jättänyt avonaisen haavan koko suomalaiseen yhteiskuntaan, mutta henkisesti raskaista vuosista kuitenkin vaiettiin. Jälleenrakentaminen vaati kaiken sivuuttamista, ja myöhemmin nuorison asenteet sotilaita kohtaan muuttuivat jopa vihamielisiksi. Muistelemiselle olisi ollut tarve, sillä vaikean kokemuksen pukeminen sanoiksi auttaa sen käsittelemisessä ja ymmärtämisessä. Sodatkin jatkuvat päätyttyään ihmisten muistoissa ja painajaisissa. Vuosina 1957-1986 ilmestynyt Kansa Taisteli -lehti toimi yhtenä alustana näiden ajatusten purkamiselle. Veteraanit pyrkivät siinä kertomaan väkivaltaisen realistista tarinaa henkilökohtaisista kokemuksistaan ihmisinä sodassa. Tätä hiljaista tarinaa olisi edelleen tärkeä kuunnella ihmisen toiminnan ymmärtämiseksi.
Rintamamiehille sota oli psyykkisesti raskas kokemus, josta puhuminen olisi ollut tervettä. Muiston sanallistaminen jäi kuitenkin lähinnä vain veteraanien keskiseen kyräilyyn. Oli kestettävä, kun ennenkin oli kestetty. Neuvostoliiton vaikutuksen alla ja 1960-luvulla ”sukupolvikonfliktin” aikana sodasta puhuminen oli sitä paitsi äärimmäisen hankalaa. Vaikenemiseen vaikuttivat jälleenrakentamiseen paneutuminen ja sotaväsymys, mutta myös Suomen asema hävinneenä maana. Moni veteraanijärjestö oli lakkautettu, sillä Neuvostoliitto koki ne ”fasistisiksi.” Sodasta puhuja taas leimattiin sodanlietsojaksi. Tutkija Sari Näre on kirjoittanut ajan hengestä ”hiljaisuuden salaliittona”, jolloin väkivaltaista lähihistoriaa oli kiusallista ja hankalaa käsitellä. Veteraanien puolesta tilanne oli hämmentävä. He olivat kasvaneet aikuisiksi sodassa ja käyneet koulunsa kansojen selviytymistä korostaneessa maailmassa. He olivat lähteneet sotaan velvollisuudentunnosta ja pakosta, eikä moni koskaan palannut. Tuskin kukaan enää ihannoi sotaa.
”Meitähän on tietysti moitittu tuosta matkasta, vaan kyllä suurin osa teki matkansa käskystä, sekä koitti tehdä tehtävänsä mahdollisimman hyvin.” (Viljam Halonen)
Järkyttävien tapahtumien sanallistaminen, kuten muistelukirjoittaminen, auttaa niiden jäsentämisessä. Vuonna 1957 toimintansa aloittanut Kansa Taisteli -lehti vastasi osaltaan tähän kertomisen tarpeeseen. Lehden tavoitteena oli julkaista ”tavallisten miesten” muistelmia sodan tapahtumista, jolloin raskaatkin kokemukset voitiin kirjata paperille yleisön luettaviksi. Päätoimittajien pyrkimyksenä oli nostattaa sotasukupolven omanarvontunnetta näiden puolustaessa kokemustaan hämmentävässä tilanteessa. Vuonna 2017 lehteen lähetetyistä kirjoituksista digitoitiin myös julkaisemattomat tekstit. Tämä arkisto käsittää yli 4000 kirjoitusta, noin 25 000 sivua. Kirjoitusmäärä heijastelee veteraanien tarvetta kertoa sodasta ja pyrkimyksestä luoda omaa sotakuvaa, joka olisi riippumatonta valtion propagandasta ja yhteiskunnan nuorison asenteista. Tutustuin itse tähän arkistoon kandityötäni tehdessä.
“Sotaa ei kannata ihannoida – ei kukaan järkevä ihminen sitä tee.” (Reino Olmala)
Muistelijat toivat kirjoituksissaan esiin rujoja henkilökohtaisia kokemuksia, jotka loivat kuvan sotilaasta nuorukaisena maailman mielettömyyden pyörteissä. Veteraanit olivat kirjoittaneet lehteen hyvin rehellisesti. Kertomuksissa käsiteltiin usein arkojakin aiheita; seksiä ja alkoholia, väkivaltaa ja pelkoa. Joissakin tarinoissa arvosteltiin rintamatovereita, mikä ei sopinut yhtenäiskertomukseen veljinä kamppailleista puhtoisista urhoista. Mennyttä haluttiin perustella lukijoille ja jakaa kokemuksia veteraanien kesken. Sotaan lähteneet olivat kertomuksissa nuoria ja tietämättömiä, naiivejakin. Muistelmissa sotaa ja ”herrojen” päätöksiä saatettiin jo kritisoida, unohtamatta kuitenkaan veteraanien uhrausta ja arvostusta.
”Kuljettiin eteenpäin kuin unimaailmassa – innostuksen, pelon ja ahdistuksen välimaastossa. – Jokainen tiesi, ettei tämä tähän lopu, vaan kohta yritetään uudestaan. Se pelotti.” (Pentti Tolonen)
”– tuskallista valitusta, lottien lohdutuksia, virren veisausta, ruhjoumia, epätoivoa, kiroilua – sitä, mitä sota suo!” (Eino Härmänen)
Kirjoittaminen purkaa vaikeita muistijälkiä, jotka sivuutettuina olisivat uhka hyvinvoinnille. Kansa Taisteli -lehteen miehet saattoivat kuvailla asioita, jotka olivat jääneet vuosiksi kertomatta. Mukana oli tietenkin seikkailukertomuksia, mutta myös retrospektiivisesti uudelleen käsitettyjä vaikutelmia ja ajatuksia sodasta. Perspektiivi oli muuttunut kokemuksen myötä. Sota ei ollut hohdokasta, mutta sen kokeneita tulisi ymmärtää ja antaa muistoille mahdollisuus. Tämä oli tie eheytymiseen. Joillekin velvollisuuteen sidottu surmaaminen jäi vaivaamaan koko elämän ajaksi. Toisille toki ei, eivätkä kaikki traumatisoituneet vaikeasti loppuiäkseen. Suurin osa veteraaneista onnistui jatkamaan elämäänsä sodan jälkeen suhteellisen hyvin. Yhteiskunnallinen unohtaminen ja tuomitseminen oli kaikkein haitallisinta.
”Kerkesi siinä ajattelemaan, että olen ampunut ihmisen, mutta toinen tuntoni sanoi, että olemme sodassa, sodassa on sodan lait tappaa tai kuolla itse ja vielä kolmas tuntoni sanoi että puolustamme isänmaatamme vierasta maahantunkeutujaa vastaan niin kuin olemme sotilasvalassamme luvanneet.” (Esko Törmä)
Valtion tiukka sensuuri oli sota-aikana tuottanut valikoivaa muistia, mutta omien kokemusten unohtaminen oli mahdotonta. Sodassa tapahtui paljon sellaista, jota viralliset totuudet eivät ottaneet huomioon. Tappaminenkin oli julkisuudessa riisuttu tunnesidoksistaan. Muistelmissa ihmiselämän riistämistä perusteltiin sodan laein, jossa surmaaminen oli pakollinen teko. Kuten Eino Härmänen kirjoitti: ”Kuin tahtoa vailla olevat hullut, päättömästi kuin kanaparvi, reuhasi vihollinen. Tietämättä minne mennä. Räjähtävien kranaattien tulenlieskat näyttivät nielaisevan ihmisiä tappavan kuumaan syleilyynsä. Mutta sodan ankaran lain: tappaa tai tule tapetuksi, muisti oma jalkaväkemme. Se rupesi konetuliaseillaan avustamaan tykistöä. Kaiken elollisen se kaatoi, mihin tykistöltä jäi.”
Yksityinen kokemusmaailma oli aina suuria sankaritarinoita enemmän läsnä. Sota saattoi olla elämys, joka haluttiin kokea, mutta sen merkitys muuttui retrospektiivisessä tarkastelussa. On mahdollista, että veteraanit pyrkivät väkivaltakuvauksilla herättämään juuri sankaruudesta eroavaa diskurssia lisätäkseen ymmärrystä vaietusta mielettömyyden olotilasta. Pelon ja taistelemisen lisäksi jouduttiin äärimmäisen fyysisen rasituksen kohteeksi. Unen ja ruoan puute, loiset ja kuoleman näkeminen tekivät oloista tuskallisia. Raakuuksia, pelkoja ja negatiivisia tunteita pyrittiin sensuroimaan kirjeissä kotirintamalle, mutta henkilökohtaisissa muistelmissa ne saatettiin ottaa esille. Niissä on nähtävissä nuorukaisia toiveineen ja unelmineen, joilla oli sotaan lähdettäessä kaikki edessä – perheen perustus, työ ja eläminen. Sota keskeytti kaiken tämän.
Ympärillä oli jatkuva kuolemanvaara. Vuonna 1917 syntyneistä miehistä kuoli sotavuosien aikana joka viides. Kuolemaa käsiteltiinkin muistoissa monin tavoin. Toverin menehtyminen oli koskettavaa, ahdistavaakin. Sankarikuoleman ihannointi sota-ajan julkisuudessa herätti jälkeenpäin sarkastistakin kritiikkiä. Kaatuminen ei ollut nuorten haaveilema kohtalo, ja isänmaalliseen paatokseen saatu etäisyys herätti kiusallisia tuntemuksia. Kuolemaan ja vammoihin kuitenkin liittyivät sodassa annettu uhri. Koska muistelukertomuksilla pyritään järkeistämään tapahtumia itselle kuin muillekin, jopa enemmän muille, uhrin antamista korostettiin. Kärsimykset eivät saaneet olleet turhia. Kirjoittamisen kautta haettiin sisäistä hyväksyntää, ja tietoisesti ymmärrystä lukevalta yleisöltä. Mahdollisesti raakuuksia ei peitelty, koska realistisia kuvauksiahan pidetään ennen kaikkea sodan vastaisina. 1960- ja 1980-lukujen hiljainen hämmennys näkyi pyrkimyksissä selittää sotaan osallistumisen ja siellä olemisen saavutuksia. Sota oli pakkotilanne, josta Suomi oli sittemmin selvinnyt itsenäisenä. Toiveena oli, että nuoriso ymmärtäisi ponnisteluja – tai edes koettaisi kuunnella.
”Kukaan normaali-ihminen ei toivo omalle kohdalleen sankarikuolemaa, niin ihanteellisesti kun siitä puhutaankin. Jokaisella ihmisellä, varsinkin nuorella on voimakas elämisen halu.” (Eero Haapiainen)
Tuntematon sotilas oli monelle tärkeä teos, sillä se kuvasi sodan mielettömyyttä sen kokeneiden kaipaamalla tavalla. Tarina ei ollut siloteltu tai kiillotettu. Historioitsija Ari Uino on todennut, että realistinen väkivalta, raakuudet ja kuolema olivat tärkeä osa miesten suosimaa kerrontaa. Kansa Taisteli -arkistossa tällainen sanasto ja pelon tunteiden avaaminen luovat kuvan raskaasta, väkivaltaisesta ja häiritsevästäkin kokemuksesta. Tulikaste oli innon ja kauhun sekainen miehisyysriitti, jonka kautta suurin osa totutettiin rintaman raadollisiin oloihin. Kaukaa katsottuna oudon väkivaltainen kieli voi vaikuttaa kummalliselta, mutta se oli tapa totuttautua rintaman rajuun maailmaan ja suojautua tapahtumilta, joita oli mahdoton kuvitella juoksuhautojen ulkopuolella.
”En kertonut tätä siksi, että tämä olisi niinkään sankaritarina tai uroteko, kaukana siitä. Onpahan vain nuoren miehen mietteitä ensi kohtaamisesta vihollisen kanssa, vihollisen joka ampui ”kovilla”, mutta johon emme voineet luodeillakaan vastata.” (Kaino Weckman)
”Olimme aikanaan yhteisellä asialla. Sen asian puolesta, jossa nyt elämme, mehän elämme maailman parhaassa maassa. Jos sattuu entisiä kavereita lukemaan tätä niin mitä parhaimmat terveiset teille ja hyvää jatkoa–” (Matti Rinkinen)
Sota oli kokemus, johon nuoret miehet ajautuivat ja jossa he enemmän tai vähemmän järkkyivät. Suomalainen sotilas ei aina ollut se suurin sankari, vaan tavallinen velvollisuudentuntoinen ihminen. Kun rauha oli saavutettu, olisi nuorison ymmärrettävä sotilaiden kokemusta. Sota ei ollut mukavaa, eikä rintamalle lähtö ollut aina yksilön oma valinta. Vaikeneminen ja kokemuksen vähättely eivät auttaneet veteraaneja, sillä historian synkät tapahtumat koettiin ja muistot jäivät. Muistamisen prosessi sittemmin suhteutti tulkintoja väkivallasta, nuoruuden naiiviudesta ja sodan merkityksestä. Lukiessamme ja tutkiessamme sotakokemuksia tarvitsemme ennen kaikkea kykyä empatiaan. Se ei tarkoita, että kaikkea vastaantulevaa tarvitsee hyväksyä, mutta sitä tulee pyrkiä ymmärtämään. Näin käsitämme kenties paremmin ihmiskokemusta ja sen synkkiäkin puolia. Kokemuksen ja ajatusten tuomitseminen suoralta kädeltä sulkee silmämme traumalta, järkytykseltä ja juurisyiltä. Samalla aiheutamme katkeruutta ja surua sekä mahdollisesti saatamme uusia vaikeaa menneisyyttämme.
Juho Pitkänen, P-klubi
Kirjoituksen lähteet:
Kirjoitus pohjautuu kirjoittajan kandidaatintyöhön.
Kansa Taisteli -lehden arkisto ja julkaistut numerot löytyvät osoitteesta kansataisteli.sshs.fi
Tekstin lainaukset:
Kansa Taisteli-lehden julkaisemattomien tekstien arkisto.
Käytettyjä teoksia:
Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki: Ihminen sodassa (2006).
Jenni Kirves & Sari Näre: Ruma sota (2008).
Ville Kivimäki: Murtuneet mielet (2013).
Ari Uino: Sotiemme veteraanit (2014).
Kuvat:
SA-kuva.
Kirjoitus on aiemmin julkaistu P-klubin julkaisussa Walpossa. Walpo ilmestyy viisi kertaa vuodessa ja sen julkaisuja voi lukea Issuu-palvelussa.
