Viime vuoden joululomalla löysin itseni yllättäen yliopiston kirjastosta, jonne olin päätynyt etsiäkseni lähdemateriaalia opiskelijaradikalismia käsittelevään esseeseeni. Käsiini osui vuoden ensimmäinen Aviisi, jonka sivuilla puitiin tulevien presidentinvaalien ilmiselvää lopputulosta ja valitettiin yliopistokampuksen kohenneista kahvin hinnoista. Viimeisellä sivulla komeilivat vierekkäin otsikot ”Lisää takauksia” ja ”Uskomaton Kreikka”. Minua kyseinen lehti kiinnosti erityisesti siksi, että se oli kirjoitettu lähes puoli vuosisataa sitten. Tammikuussa 1968 Suomessa oli vielä voimassa vaalijärjestelmä, jossa kansa valitsi aina kuuden vuoden välein uuden Kekkosen. Takauksetkaan eivät tuoneet mieleen Kreikan tukipakettia tai Euroopan rahoitusmarkkinamekanismia, vaan opintotuen lainapainotteisuuden. Opiskelijoiden heikosta taloudellisesta asemasta tai puutteellisesta asuntotilanteesta lukiessaan oli kuitenkin vaikea käsittää, että kyseinen Aviisi ilmestyi jo 44 vuotta sitten. Opiskelijaelämän keskeiset peruselementit ovat yhä ennallaan.

Mitä pidemmälle vuoden 1968 Aviiseissa etenin, sitä selvemmäksi kävi, että jotakin oleellista on myös muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana. Aviisien kautta hahmottuva maailma oli huomattavasti poliittisempi kuin omamme. Antti Kuusi, jota on usein pidetty yhtenä Suomen opiskelijaradikalismin pääideologeista, esitti 1968 julkaistussa pamfletissaan Ylioppilaitten vallankumous, että ylioppilaiden maailmanvallankumousta yhdistivät Vietnamin sota, rotusyrjintä, kolmas maailma, isoisien ja -äitien ylivalta, Che Guevara ja ylitsepursuavat yliopistot. Kuusen väite näyttääAviisien valossa osuneen oikeaan. Edellisten aiheiden lisäksi Aviisissa ilmestyneissä artikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa kritisoitiin myös Springerin lehti-imperiumia Saksassa, Iranin shaahia sekä Prahan kevään tapahtumia. Lehden poliittisuudesta kertonee sekin, että Tampereen kaupunki lopetti Aviisin tilauksen kyllästyttyään lehden radikaaliin linjaan.

Pelkän lehtikirjoittelun lisäksi vuosi 1968 merkitsi myös opiskelijapoliittisen liikehdinnän alkua. Tampereen yliopiston opiskelijat asettuivat vuoden alussa vastustamaan niin sanottua Hervanta-suunnitelmaa, jonka päämääränä oli siirtää koko yliopisto kampuksineen Hervantaan. Opiskelijoiden vastarinta, johon kuuluivat kilpailevan keskuskampus-suunnitelman laatiminen sekä mielenosoituksellisen vappumarssin järjestäminen Hervantaan, tuotti tulosta. Yliopisto sai jäädä nykyiselle paikalleen. Hervantaan, jossa ei ollut vuonna 1968 muuta kuin kaatopaikka, joutuivat vain Tampereen teknillinen korkeakoulu ja teekkarit. Syksyllä Tampereen yliopiston opiskelijat puolestaan aloittivat maksulakon, jolla he protestoivat lukukausimaksuun tehtyä korotusta, josta yliopisto ei ollut opiskelijoiden mukaan tiedottanut asianmukaisesti. Maksusulku oli järjestetty tehokkaasti, minkä seurauksena neljän ensimmäisen lakkopäivän aikana yliopistoon oli jättänyt ilmoittautumatta yli 93 % yliopiston opiskelijoista. Hallintokollegio ja opiskelijat saivat neuvoteltua kompromissiratkaisun, jossa opiskelijoille myönnettiin muun muassa läsnäolo- ja puheoikeus erinäisiin yliopiston hallintoelimiin. Lopullinen ratkaisu lukukausimaksusta käytyyn kiistaan saatiin, kun valtion hintaviranomaiset julistivat päätöksensä opiskelijoiden hyväksi. Esimerkkejä orastavasta poliittisuudesta olisi helppo löytää lisääkin. Tunnetuin lienee kulttimaineeseen noussut Vanhan ylioppilastalon valtaus. Myös äänestysaktiivisuus alkoi nousta koko maassa 1960-luvun lopulla saavuttaen huippunsa seuraavina vuosikymmeninä.

Vaikka historioitsija ei saisikaan koskaan syyllistyä menneen glorifiointiin, en voi välttyä ajattelemasta, että vuoden 1968 Aviiseilla olisi jotain opetettavaa nykypäivän opiskelijoille. Liian harva opiskelija muistaa ottaa kantaa opiskelijoita koskeviin poliittisiin kysymyksiin, vaikka yliopistoja koskevat budjettileikkaukset ja ehdotukset lukukausimaksujen käyttöönotosta antavan täyden syyn olla huolissaan suomalaisesta yliopistokoulutuksesta. Toivottavasti mahdollisimman moni HOL:n jäsen muistaa täyttää kansalaisvelvollisuutensa ja käy uurnalla äänestämässä tämän kuun kunnallisvaaleissa.

Tiistaina 16. lokakuuta 2012

Jaakko Rantala,
Patina ry:n vpj. & HOL-vastaava

Joseph Karl Stielerin maalaus vuodelta 1847.

Aikansa maailmankuuluisuudesta, ”espanjalaisesta tanssijattaresta”, Lola Montezista löytyy Historiallisesta sanomalehtikirjastosta yli 100 osumaa. Niistä noin puolet ajoittuu hänen elinaikaansa, ja loput on julkaistu myöhemmin. Lehtiartikkeleista saa hajanaisen kuvan Montezin varhaisesta elämästä muun muassa Irlannissa ja Intiassa sekä 17-vuotiaana aloitetusta tanssijanurasta ja seurapiirielämästä. Lehdistön maininnat Montezista lisääntyivät selvästi, kun hänestä tuli Baijerin kuningas Ludvig I:n rakastajatar vuonna 1846. Baijerissa hän joutui kansan epäsuosioon vaikutettuaan maan politiikkaan. Montez kuohutti viktoriaanisen ajan ihmisiä siveettömillä esityksillään ja tiheään vaihtuvilla miehillään. Toisaalta hän ymmärsi myös lehdistön ohjailusta ja pyrki vaikuttamaan omaan julkisuuskuvaansa.

Monteziin liittyneitä artikkeleita julkaistiin melko säännöllisesti vuodesta 1845 eteenpäin jopa hänen kuolemansa 1861 jälkeenkin. Uutiset painottuvat selkeästi Montezin elämään Baijerissa vuosina 1846–1848. Tässä ajassa hänestä tuli jopa Suomessa niin tunnettu, että tähden nimi voitiin lehdessä korvata ”Landsfeldin kreivittärellä” tai ”espanjalaisella tanssijattarella”, jolloin oikea nimi (todellisuudessa taiteilijanimi) kirjoitettiin sulkeisiin ikään kuin vain selvennykseksi niille harvoille, jotka eivät sitä muistaneet tai tienneet. Hyvä esimerkki tanssijattaren kuuluisuudesta on Helsingfors Tidningarin vuonna 1853 julkaisema Krögerin sikaritehtaan mainos Lola Montez -sikareista. Sikaritehdas todisti trendikkyytensä hyödyntämällä ulkomaalaista kuuluisuutta markkinoinnissaan.

Ensimmäinen Suomen lehdistössä Lola Montezista kirjoitettu uutinen on melko tyypillinen Montez-julkaisu. Vuoden 1845 huhtikuussa julkaistussa kirjoituksessa mainitaan ”espanjalaisen tanssijattaren” menestyksestä Pariisissa. Usein lehdet uutisoivatkin Montezin menestymisestä tai epäonnistumisista, joita tuntui uutisten paljouden mukaan olevan jopa onnistumisia useammin. Montezin esiintymiset eri puolilla maailmaa eivät kuitenkaan ole lehtiartikkeleiden yleisin aihe, sillä hänen yksityiselämästään uutisoidaan selkeästi useammin. Joitakin yksityisasioista kertovia lehtijuttuja lukiessa saa mielikuvan kuin toimittaja olisi todella ollut mukana uutisoitavan tilanteen tapahtuessa, koska kuvailu on niin tarkkaa. Vanhat lehtiartikkelit ovatkin yllättävän lähellä nykyisiä viikkolehtiä – tosin 1800-luvun kirjoitusten sävy ei ole yhtä terävä ja sensaatiohakuinen.
Vaikka Montezin yksityiselämä on yleinen sanomalehtien aihe, siitä ei kerrota erityisen kattavasti. Kuuluisuuden monista avioeroista ei mainita juuri lainkaan, pikemminkin uusista aviomiehistä saatetaan kertoa kuin edeltäviä ei olisi ollutkaan. Lehdistö vaikenee myös tanssijattaren useista rakastajista; ihailijoista, joista yleensä tuli aviomiehiä, on muutamia mainintoja. Edellisiä miehiä useammin lehdissä kuvaillaan Montezin loistokasta elämää seurapiireissä monien kuuluisuuksien keskellä. Tanssijattaren aiheuttamat skandaalit ovat toinen suosittu aihe. Niitä tapahtui sekä teatterin lavalla että sen ulkopuolella. Montezia vastaan järjestetyistä mellakoista ja hänen aiheuttamistaan erimielisyyksistä Baijerissa 1847–48 julkaistiin jopa yhdeksän kirjoitusta, vaikka sensuuriasetus rajoitti erityisesti Euroopan hullusta vuodesta uutisoimista.

Suomalaisissa sanomalehdissä seurattiin Montezin elämää useiden vuosien ajan, mutta hänestä saa silti melko hajanaisen ja epäselvän kuvan. Artikkelit luovat kuuluisuudesta ailahtelevaisen ja hänen elämästään hyvin hektisen mielikuvan: tuntuu kuin hänen asunpaikkansa olisi vaihtunut jokaisessa ja miehensä lähes joka toisessa uutisessa. Hänen tanssitaidoistaankin annetaan hyvin ristiriitainen kuva, sillä joissakin lehdissä niitä ylistetään, toisissa vähätellään. Toisaalta ristiriitaisuus on yksi Monteziin liitetyistä legendoista; Ralph Friedman kirjoittaa artikkelissaan ”The Montez Legend”, miten jopa tanssijan naapurit olivat hänestä montaa mieltä. Kuvailuissa hiusten ja silmien väri vaihtelee, pituus muuttuu ja luonne vaihtelee sävyisästä vastenmieliseen. Lehdet ja aikalaiset olivat kuitenkin yksimielisiä Montezin häikäisevästä kauneudesta.

Joitakin Montezin elämää kuvailevia lehdistön julkaisuja on vaikea uskoa todeksi, sillä niiden asiasisältö on hyvin värikästä ja liioiteltua. Eräiden tapahtumien todenperäisyyttä onkin syytä kyseenalaistaa. Suomen lehdistön historia -tutkimuksessa kerrotaankin, että vielä 1840-luvulla asia-artikkelit ja ajanvietetarinat saattoivat sekoittua, jolloin faktaa ja fiktiota ei erottanut toisistaan. Esimerkiksi Helsingfors Tidningar (1.3.1847) kuvaa, miten Montez pystyi rajussa mellakassa uskomattomasti ottamaan kiinni häntä päin heitettyjä kiviä ja heittämään niitä takaisin väkijoukkoon. Tämänkaltaiset uutiset ovat varmasti osaltaan vaikuttaneet Lola Montezista kertovien mitä ihmeellisimpien tarinoiden syntyyn ja vahvistaneet ”espanjalaisen tanssijattaren” ympärille muodostunutta legendaa.

Artikkeleita lukiessa syntyy mielikuva Lola Montezista taitavana lehdistön käsittelijänä tai jopa manipuloijana. Ensimmäisissä hänestä kirjoitetuista artikkeleissa tarinan kertoja kuvaa Montezin rohkeita esityksiä ja yksityiselämän skandaaleja omasta näkökulmastaan, mutta vuoden 1847 Finlands Almänna Tidningin julkaisu sisältää myös Montezin omia kommentteja. Artikkelissa Montezin kerrotaan sanoneen, ettei hänellä ole mitään tekemistä Baijerin levottomuuksien kanssa. Lopuksi Montez vielä korostaa aikaisempien häneen liittyvien lehtikirjoitusten olevan valhetta. Lisäksi Friedman kirjoittaa artikkelissaan tanssijattaren ottaneen usein yhteyttä toimittajiin, jotka kirjoittivat hänestä negatiiviseen sävyyn ja häpäisivät häntä. Saattaa olla, ettei Montez onnistunut kovin vahvasti muokkaamaan hänestä kirjoitettuja uutisia, mutta ainakin hän pyrki vaikuttamaan niihin.

Uutisten paljoudesta päätellen Lola Montezin elämän eri vaiheet todella kiinnostivat aikalaisia. Jo 1800-luvulla tiedotusvälineissä uutisoitiin ulkomaalaisen kuuluisuuden elämästä ja ennen kaikkea hänen ongelmistaan. Montez oli esimerkkinä aikalaisille niin seurapiirielämän paheista ja moraalittomuudesta kuin arkisesta onnesta, rakastumisesta. Lyhyet uutispätkät ja pidemmät tarinat rakensivat hänestä herkullisia ja usein hämmästyttäviä mielikuvia. Lehdistössä kuvailtiin yleisistä mielikuvista poiketen myös hyvin viihteellisiä asioita, kuten tanssijattaren kuuluisan ”hämähäkkitanssin” vietteleviä liikkeitä ja ihonmyötäistä asua. Vaikka tutkin kymmeniä Montezista kirjoitettuja julkaisuja, hänen elämänsä jäi osittain suureksi mysteeriksi. Ehkä ratkaisevin syy ”espanjalaisen tanssijattaren” legendan syntymiseen onkin tanssijattaren oma persoona, joka kiehtoi jo aikalaisia ja sai heidät kiinnostumaan hänestä.

LÄHDELUETTELO
Aikalaisaineisto
Historiallinen sanomalehtikirjasto, http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/query.html [7.4.2012]
Tutkimuskirjallisuus
Friedman, Ralph: The Montez Legend, Western Folklore Vol. 10, No. 4, Oct. 1951, http://www.jstor.org.ezproxy.utu.fi:2048/stable/1496067 [10.4.2012]
Tommila, Päiviö: Suomen lehdistön historia. Osa 1: Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kustannuskiila, Kuopio 1988.

Keskiviikkona 12. syyskuuta 2012

Emmi Saari
kirjoittaja on turkulainen historian opiskelija

Nu i våras hade några studeranden från Åbo Akademi chansen att delta i en intensivkurs som hölls inom ramen för Nordplus-nätverket. Temat för kursen var historiebruk och den ägde rum i den vackra och anrika universitetsstaden Lund. Under kursen fick vi lyssna på föreläsningar som handlade om allt från folkmord till film, och vi lärde oss en hel del om historiebruk i de nordiska länderna. En viktig del av kursen var givetvis också knytandet av kontakter mellan studeranden inom Norden, och åtminstone den delen av kursen lyckades perfekt. Det är ändå den mera akademiska kontentan av kursen som denna text ska handla om.

Den huvudansvariga för kursen var professor Klas-Göran Karlsson som på senaste tiden profilerat sig som en av de ledande debattörerna vad gäller hur man i olika länder har behandlat nazismen och kommunismen och dessa ideologiers konsekvenser. Således var också ett tema för kursen hur man kan jämföra kommunism och nazism. Detta är en fråga som Karlsson forskat kring bland annat genom att studera olika encyklopedier. Jag var själv närvarade då Karlsson höll ett föredrag om detta i Åbo under konferensen Shared Past, Conflicting Histories för ett knappt år sedan, och det föredraget byggde på tematiken om ”a lesser evil”. Kan kommunismen anses vara ett mindre ont än nazismen? Några av de studiekompisar som jag diskuterade med efter föredraget tyckte att det var helt ofruktbart och banalt- kanske till och med ovetenskapligt- att försöka jämställa eller jämföra dessa två. Även under vår vistelse i Lund togs den här frågan upp. För mig har det alltid varit självklart att kommunismen inte är någonting lika absolut ont som nazismen. Mina föräldrar var unga under en tid då det finska samhället tydligt präglades av en ganska vänlig relation till Sovjet, så det är inte alls länge sedan som kommunism inte alls ansågs vara så konstigt eller dåligt. Snarast ansågs det av många vara någonting beundransvärt. Ännu idag finns det många i Finland, både unga och gamla, som tycker att ett kommunistiskt samhälle kunde hämta med sig stora förbättringar. I andra nordiska länder kanske detta inte är lika påtagligt, men det är klart att toleransen för kommunism också där är avsevärt högre än för nazism. Mina tankar kring hur ond en ideologi är förknippas således till hur man idag upplever ett ord. Nazist. Kommunist. Det är en väldigt stor skillnad på dessa ord.

Man kunde därför kort säga att det nog antagligen är så att kommunismen var ”the lesser evil”, men frågan är fortfarande varför man skulle fundera över detta. Kan man som historiker studera en sådan fråga och göra sådana ställningstaganden? Och hur kan man i så fall göra det vetenskapligt?

Den här frågan är bara en av många som väcker starka känslor då det kommer till den delen av historieforskningen som kallas historiebruk. Att forska i hur vi idag använder historia för olika ändamål kanske är en av de svåraste utmaningarna för oss historiker. Det är ett ämne som tvingar oss att gå nära in på oss själva och ibland fundera på så grundläggande frågor som vår egen identitet. Vi kan visserligen också syssla med historiebruk i det förflutna eller i andra delar av världen, och då kanske det kan vara lättare att ta det avstånd till sina forskningsobjekt som man måste. Under vår kurs i Lund fick vi med oss många redskap för att tolka hur historia används för olika ändamål. Motiven för att blicka bakåt kan handla om allt från legitimering av en nation till att försöka sälja en produkt. Genom att använda historia vill man göra vissa saker synliga medan annat göms undan. Faktum är att historiebruk är en otroligt spännande del av vår vetenskapliga disciplin, och jag hoppas att det i framtiden blir ännu mera populärt bland forskare. Historiebruk är också tacksamt eftersom att man kan iaktta det i sin vardag; en butik kanske börjar sitt namn med ”ye olde”, en politiker kan tala om det förflutna för att understryka sin åsikt, för att inte tala om hur populärt det är med datorspel, TV-serier och böcker som utspelar sig i en förgången tid. Historien finns alltså med oss hela tiden. Vare sig vi vill det eller inte.

Maanantaina 3. syyskuuta 2012

Kajsa Varjonen
Historikerföreningen Kleio

Historicus deltog för förta gången på flera år på HSF årsmöte den 3.3.2012. HSF står för det hackiga ”Historie Studerandenas Förbund r.f., på finska HOL. Medlemmar av HSF är alla historieämnesföreningar (elva stycken). Under ett antal år har det i förbundsmötets protokoll uppräknats alla medlemsföreningars representanter, och sist på listan, efter ett litet mellanrum, har det stått ”Historicus ei nimennyt edustajaa”.

Vår delegation bestod av Svante Thilman, Tomi Rautoma och Oskar Dikert, d.v.s. ordförande, vice ordförande och kulturansvarig. Glädjande var att vår delegation var större än Kronos delegation, vilket naturligtvis var huvudsaken.

Seminariet var planerat att börja redan på morgonen och hade ett tema som hade någonting med arbetslivet att göra. Historicus anlände aningen sent, dels för att vi tog ett senare tåg, dels för att vi tvingades stanna på kebab i Tammerfors före vi kom fram. Väl framme fick vi lyssna på ett strålande föredrag varefter vi blev bjudna på skumppa. Sedan försökte vi mingla litet, men beslöt oss snart för att gå på lite ”omaa kivaa” till närmaste pub före själva mötet.

Väl uppfriskade representerade vi därefter föreningen under förbundsmötet. Stämningen på mötet var god, trots att vi satt i bakrummet av en svindyr hipsterbar (senare framkom det att Tammerfors universitets studentkår är fattigt och de erbjuder inga utrymmen åt sina medlemsföreningar, så de tvingas festa i barer. Stackrarna!).

Sedan stack vi iväg till en mysigare krog (via butiken, där vi inhandlade en backe öl). I detta skede lämnade gruppen av Talhoiter och Polhoiter vårt sällskap (tidigare hade de likt iglar hängt med oss, naturligtvis, för vi var ju coolast). De var faktiskt riktigt trevliga, men alla var nykterister och (typ) gulisar som tog det här med HSF seriöst, haha.

Nåja, men kanske HSF inte är ett så stort skämt i varje fall som man lätt kunde tro. Jatkona ordnades nämligen i en mysig lokal med en superb bastu på sjunde våningen mitt i centrum. Stämningen var otroligt god och Historicus blev väl emottaget. Faktiskt hörde man flera uttala sig om hur trevligt det är att Historicus är på plats.

Allt som allt var det en riktigt bra upplevelse som öppnade ögonen för hur många olika historiestuderandeföreningar det finns och hur liknande folk som är aktiva i dem, trots att en del bor i Jyväskylä och en del t.o.m. (Gud förbjude) i Joensuu. Jag vågar påstå att vi fick våra förutfattade meningar korrigerade med besked. HSF kanske ändå är nåt att bry sig om, och Historicus kommer definitivt att försöka odla sina nyvunna kontakter i framtiden.

Som sista kommentar vill jag ännu peka på två intressanta incidenter. Den första var att vår egen Dikert valdes till Kleios reservmedlem i HSF styrelse eftersom ingen Kleioit ville ställa upp (vi skämtade om att Kleio får betala vår nota som ”edustuskuluja” ). Det andra var att Matti Klinge tydligen står högt i kurs även i Jyväskylä och Joensuu, för det räknades upp som det enda goda som svenskspråkiga historiestuderande har kommit med under 70 år. Till detta kontrade dock Svante att: ”On meillä Meinanderkin”. Godkännande nickanden.

Torstaina 24. toukokuuta 2012

Tomi  Rautoma
Historicus r.f.

Aina neljän vuoden välein järjestetään sirkus, joka ei pelkästään tarjoa koko maailmalle viihdykettä, vaan joka myös hieman kärjistäen sinetöi koko maailman suunnan seuraavan nelivuotiskauden ajaksi. Tämä vuoden mittainen esitys, johon välillä viitataan myös Yhdysvaltojen presidentinvaaleina, on taas täällä vuonna 2012. Moni kyseistä päänarrin titteliä havittelee, mutta yksin ei tähän pysty kukaan. Tässä vaiheessa vuotta onkin hyvä tarkastella hieman nimenomaan presidentin puolison, ns. First Ladyn, roolia.

Itse nimitys ”First Lady” juontaa juurensa 1800-luvun puolivälistä, jolloin Yhdysvaltain presidentti sattui olemaan naimaton ja nimitystä ”presidentin puoliso” ei voitu käyttää silloisesta Valkoisen Talon emännästä. Historiallisesti First Ladyt ovat useimmiten olleet koko kansan parissa tunnettuja julkisuuden henkilöitä ja he ovat toimineet lähinnä roolimalleina muille yhdysvaltalaisille naisille. Lainsäädännöllisesti First Ladylla ei siis ole virallista asemaa, hänelle ei makseta palkkaa, eikä hänellä ole muodollisia velvollisuuksia. Tärkein rooli on ollut ja on vieläkin toimia edustus- ja seremoniallisissa tehtävissä presidentin rinnalla ja emännöidä mm. Valkoisessa Talossa pidettäviä kutsuja. Vasta Eleanor Rooseveltin kauden (1933-1945) aikana ja jälkeen ovat presidentin puolisot alkaneet ottaa näkyvämpää roolia ja pyrkineet vaikuttamaan myös konkreettisesti yhteiskunnallisiin asioihin. Erityisen vahvoilla persoonilla onkin mahdollisuus vaikuttaa hyvinkin paljon jopa päivänpolitiikassa.

Eleanor Roosevelt oli aikoinaan maailmanlaajuisestikin tunnettu ja vaikutusvaltainen persoona, jonka aktiiviset toimet mm. ihmisoikeus- ja naiskysymyksissä jatkuivat myös Franklin Rooseveltin kuoleman jälkeen. Rooseveltin kausia seurasivat hieman hiljaisemmat vuodet, mutta viimeistään Jacqueline Kennedy räjäytti pankin ja saavutti harvinaisen suuren määrän huomiota ja suosiota jopa presidentin puolisoiden mittapuulla. Charminsa lisäksi hänet tunnettiin ennen kaikkea taiteen ystävänä ja erinomaisena kutsuemäntänä. Kennedyn jälkeen First Ladyjen tavaksi tuli ottaa itselleen jokin teema, jota he sitten Valkoisessa Talossa ollessaan pyrkivät edistämään. Valitut teemat/ongelmat eivät ole yleensä olleet poliittisesti kansaa jakavia asioita, ja aihealueet ovat pyörineet luonnonsuojelusta aikuisten lukutaidottomuuteen.

Tie Valkoiseen taloon käy kuitenkin ankaran kampanjoinnin kautta. Presidentinvaalien kampanjointiin kuuluu Yhdysvalloissa kiinteästi avoin keskustelu perhesuhteistaan, ja nyky-Amerikassa ei yksineläjällä homoseksuaaleista puhumattakaan olisi kisassa juuri mahdollisuuksia. Itse presidentin suosion kannalta on lähes elintärkeää, että hänellä on ainakin ulkoapäin katsottuna onnellinen (ja sovinnainen) perhe-elämä. Tämän faktan sai viimeksi tuta republikaanien ehdokkuutta havitellut Herman Cain, jonka ehdokkuus kaatui ahdistelusyytöksiin. Mitt Romney ja äärikonservatiivinen Rick Santorum ovatkin käyttäneet pitkäaikaisia vaimojaan valttikortteina Newt Gingrichiä vastaan, sillä jälkimmäisen nykyinen vaimo on hänen kolmantensa. Presidentin imago on monesti ratkaisevampaa kuin hänen tietonsa tai osaamisensa, ja presidentin puolisot pyrkivät julkisilla lausunnoillaan tuomaan esille ehdokkaista myös näiden inhimillisen puolen ja tekemään näistä enemmän ”tavallisen tallaajan” kaltaisia, mikä madaltaa huomattavasti monien yhdysvaltalaisten äänestyskynnystä. Michelle Obaman tarinat miehestään arjen keskellä ovat tulleet tunnetuksi, ja monien mielestä on nimenomaan hänen ansiotaan, että Obama voitti aikoinaan Hillary Clintonin demokraattien esivaaleissa. Myöhemmin First Ladyna Michelle Obama on nostanut esille nuorten ylipainon, terveellisen ruuan merkityksen ja pyrkinyt tukemaan sotilaiden perheitä. Hieman haparoivasta alusta huolimatta hänestä on kuoriutunut kansansuosiota nauttiva roolimalli, jota kannattavat myös jotkin republikaanit.

Naisten emansipaatio, mikäli se on viime vuosikymmeninä ylipäätänsä Yhdysvalloissa edennyt, ei kuitenkaan ole vielä heijastunut politiikkaan siinä mielessä, että vieläkin presidentin puoliso on usein sidottu seisomaan ja hymyilemään miehensä rinnalla. Sen sijaan puolisoilta harvoin halutaan kannanottoja poliittisesti herkistä aiheista. Betty Ford (1974-1977) herätti aikoinaan keskustelua kärkkäillä, liberaaleilla mielipiteillään kannattaessaan aborttia ja perustuslakikorjausta, joka olisi kieltänyt sukupuolten eriarvoisen kohtelun lain edessä. Ottamalla kantaa lähes kaikkiin päivänpolttaviin kysymyksiin Ford oli yksi kaikkein poliittisesti näkyvimmistä presidentin puolisoista.

Myös Hillary Clinton tuntui olevan lähes aina jonkin kohun keskellä. Jälkimmäinen tuomitsi ennen vuoden 1992 presidentinvaaleja jyrkästi muun muassa perinteiset käsitykset naisen roolista kotiäitinä, ”teekutsuja pitävänä pikkuleipien leipojana”, ja nämä poliittisesti epäviisaina pidetyt lausunnot toivatkin hänelle runsaasti negatiivista julkisuutta varsinkin konservatiivien piireissä. Monia lausuntojaan hän joutui jälkikäteen pyytämään myös anteeksi. Hillary kuitenkin pelasti miehensä kampanjan esiintymällä julkisuudessa miehensä kanssa silloin, kun tätä kesken kampanjansa epäiltiin pettäneen vaimoaan kantrilaulaja Gennifer Flowersin kanssa. Joka tapauksessa Hillary Clinton lienee ollut yksi viime vuosien vahvimmista ja vaikutusvaltaisimmista Valkoisen Talon emännistä. Hänen poliittiseen agendaansa kuuluivat esimerkiksi Clintonin terveydenhuoltouudistus ja naisten oikeudet Yhdysvalloissa ja maailmalla.

Tähän mennessä olen voinut vielä melko huoletta käyttää sanoja ”presidentin puoliso” ja ”First Lady” toistensa synonyymeinä, sillä naispuolisia presidenttejä ei ole Yhdysvalloilla vielä ollut. Hillary Clinton kävi lähimpänä, mutta hävisi vuoden 2008 esivaalit Obamalle. Odotellessamme ensimmäistä naispuolista presidenttiä Yhdysvaltoihin voimme vaikka spekuloida, mikä olisi miespuolisen presidentin titteli. ”First Man”, ”First Mister”… Mahdollisuudet ovat loputtomat. Tosin, jos naispuoliset ehdokkaat ovat tulevaisuudessakin samaa luokkaa kuin Sarah Palin ja Michele Bachman, voi olla, että saamme vielä odottaa jonkin aikaa Ensimmäistä Herraa.

Keskiviikkona 2. toukokuuta 2012

Shiuy Miao
Kirjoittaja on turkulainen poliittisen historian opiskelija ja Turun yliopiston Politiikan tutkimuksen klubi ry:n eli P-klubin jäsen

Tulin valituksi HOL:n puheenjohtajaksi maaliskussa, vaikken ehkä olekaan historianopiskelija perinteisimmästä päästä. Tunnustan, pääaineeni on poliittinen historia, opiskelen politiikan tutkimuksen laitoksella yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa, ja jos joskus valmistun, lukee tutkintotodistuksessani valtiotieteiden maisteri. Silti tunnen itseni historianopiskelijaksi. HOL vei sydämeni jo viime vuoden hallituksessa, ja lähdin innolla toiseksi vuodeksi tekemään työtä hienon järjestön eteen.

Aidan ”väärältä” puolelta huuteleminen ei ole välttämättä haitta, vaan osaan ehkä tarkastella asioita hieman erilaisesta vinkkelistä. Olemme myös pitkälti samassa veneessä. Niin yhteiskuntatieteet kuin humanistinen historiakin ovat oppialoja, jotka eivät keiku tämän hetken rahoitusvirtausten kärjessä. Joko muiden tieteenalojen kolleegamme ovat onnistuneet tuotteistamisessaan paremmin, tai sitten emme vain yksinkertaisesti kykene tuottamaan riittävästi innovaatiopotentiaalia seuraavalle kvartaalille… tai jotain. Niin tai näin, ihmistieteet taistelevat jatkuvasti hyvin kapeakatseisen asenneilmapiirin kanssa. Me emme tuota valmiita tuotteita, myy niitä tai valmistu tiettyyn ammattiin. Kaikki tällainen on helppoa tuomita hyödyttömäksi humanismiksi, mutta ainakaan minä en ole vielä mitään tällaista kategorista humanistia tavannut. Ihmistieteitä opiskelevilla on uskomattoman paljon erilaista osaamista ja kiinnostuksen kohteita. Suurin yhdistävä tekijä lienee palava into omaa alaa kohtaan, mitä ei minusta voi pitää heikkoutena.

Ihmistieteilijöiden huonon imagon kohdalla on myös ihan aito peiliin katsomisen paikka. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut historianopiskelijan toteavan opiskelevansa työttömyyskortistoon, vaikka tilastot kertoisivat aivan muunlaista kieltä. Omasta osaamisesta ei uskalleta olla ylpeitä, tarjoudutaan mielummin vaikka puoli-ilmaiseksi töihin, että ”saataisiin edes jotain”. Aina löytyy joku, joka on valmis kategorisoimaan meidät hyödyttömiksi ja tuottamattomiksi haihattelijoiksi, sitä on turha epäillä. Mutta ei meidän sitä itse tarvitse tehdä! Meillä on taitoja, motivaatiota ja kykyä pärjätä lukemattomissa erilaisissa tehtävissä. Ollaan ylpeitä siitä, eikä lähdetä vähättelyn tielle. Lähdetään mielummin siitä, ettei ainakaan HOL:ssa ole mitään kategorisia humanisteja, vaan ennemmin yhteiskunnallis-historiallisen-alan moniosaajia.

Historian opiskelu ei ehkä valmista ammattiin. Filosofian maisteri (tai VTM/YTM) on ehkä yleisluontoinen ja mitäänsanomaton titteli, mutta opimme silti uskomattoman paljon taitoja, joita muilla ei ole. Historiaa opiskelleet osaavat käsitellä laajoja tietomääriä ja erottaa oleellisen tiedon epäoleellisesta. Lähdekritiikki on tarpeen työssä kuin työssä. Osaamme ajatella analyyttisesti ja vieläpä kirjoittaa ajatuksemme paperille selkeästi ja ymmärrettävästi. Jokainen on lisäksi voinut rakentaa tutkintoaan juuri itsensä näköiseksi esimerkiksi sivuainevalintoja hyödyntämällä. Meidän on vain opittava tunnistamaan nuo taidot ja muutettava ne aidoksi osaamiseksi. Ennen kaikkea meidän pitää uskaltaa olla ylpeitä alastamme. Olemmehan jo opiskelupaikkaa hakiessamme läpäisseet valtavan tiukan seulan. Kyllä me osaamme!

Näiden sanojen myötä toivotan kaikille oikein miellyttävää ja aurinkoista kevättä. HOLlilaiseille minulla on yksi pieni pyyntö: Älkää sanoko olevanne matkalla kortistoon. Luottakaa itseenne ja osaamiseenne. Historiaa opiskelleiden taitoja tarvitaan aivan varmasti myös tulevaisuudessa, ja jos yhteiskunta ei sitä muuten ymmärrä, on meidän kerrottava se heille.

Perjantaina 20. huhtikuuta 2012

Tuomas Pulsa
Kirjoittaja opiskelee poliittista historiaa Turun yliopistossa ja toimii HOL:n hallituksen puheenjohtajana kaudella 2012.

HOL:n syysseminaari vuosimallia 2011 kokoontui Suomen Turkuun lauantaina 19. marraskuuta. Nykypäivän yliopisto-opiskelijan houkutteleminen lauantaipäiväksi akateemisen ohjelman pariin ei kenties ole tehtävistä kaikkein helpoimpia. Tästä huolimatta saimme liikkeelle varsin kelpo joukon historianopiskelijoita keskustelemaan opiskelijavaikuttamisen historiasta ja nykypäivästä.

Aamupäivän luento-osuus opiskelija-aktivismin historiasta oli varsin mielenkiintoinen, mutta ainakin allekirjoittanut innostui eniten iltapäivän workshopeista, joissa pääsimme itse pohtimaan nykypäivän opiskelijavaikuttamista ja opiskelijan roolia modernissa yliopistossa. Tarkemmin kaksi workshopiamme käsittelivät opiskelijoiden ja laitosten/oppiaineiden välisiä suhteita ja Turun yliopiston ylioppilaskunnan vuoden 2011 teemaa: opiskelijan vastuuta.

Workshopien ajatuksena oli puhtaan keskustelun lisäksi tarjota eri kaupungeista saapuneille opiskelijoille mahdollisuus tutustua muiden ainejärjestöjen hyviin käytänteisiin ja kenties viedä jotakin myös tuliaisina kotiin. Osallistuin itse keskusteluun opiskelijoiden ja laitosten suhteista. Oli mahtavaa huomata, että eri yliopistokaupungit ovat täynnä erilaisia keinoja ja yhtälaista halua parantaa opiskelijoiden ja henkilökunnan kanssakäymistä. Ainakin jollain tasolla käsitys akateemisesta yhteisöstä siis on edelleen hengissä ja hyvissä voimissa.

Toinen keskustelunaiheemme, opiskelijan vastuu, on myös erittäin mielenkiintoinen ja tärkeää pohdittavaa varmasti jokaiselle opiskelijalle – alasta riippumatta. Kyse on siis siitä, mitä tämän päivän korkeakouluopiskelijalta voidaan vaatia? Onko yliopisto vain paikka, josta opiskelijat nostavat tiettyjä palveluita, ja lopulta tutkinnon? Riittääkö se, että saapuu luennoille ja pääsee tenteistä läpi – vai onko meiltä kenties lupa vaatia enemmänkin? Mitä mieltä opiskelijat ovat yliopiston vaikeustasosta ylipäätänsä? Minkälaista opintoihin liittyvää vapaa-ajantoimintaa ainejärjestöt voisivat järjestää? Siinä muutamia kysymyksiä, joiden pohtimiseen esimerkiksi tämä uudenkarhea HOL-blogi toimii loistavana alustana.

Loppuun vielä iso kiitos kaikille syysseminaariin osallistuneille ja sitä tekemässä olleille. Meininki oli mahtavaa! Seuraavaksi hollilaiset suuntavat katseensa maaliskuun alkuun ja Tampereen kevätseminaariin. Siellä nähdään!

Lauantaina 21. tammikuuta 2012

Tuomas Pulsa, P-Klubi, Turku
Kirjoittaja on HOL:n varapuheenjohtaja kaudella 2011-2012.

Kritiikin hallituksen pestijaossa minulle lankesi lyhenteet ISHA, HOL ja THY. Kirjainten takana on International Students of History Association, Historian Opiskelijain Liitto sekä Turun Historiallinen Yhdistys.  Tehtäväni on edustaa Kritiikkiä mainituissa järjestöissä. Kuvittelin saaneeni pikkuhomman, onhan kyseessä kolmesta perinteisesti pienestä ”kakkospestistä”.

HOL-vastaavuus vei minut maaliskuun alussa Joensuussa pidettyym HOL-seminaariin. Mukaani lähtivät myös Leena Leppänen ja Juuso Suutari sekä P-Klubista  Justus Koski. Seminaarin teemana oli historioitsijat työelämässä. Lisäksi viikonlopun yhteydessä pidettiin liiton vuosikokous.

Seminaarissa oli puhumassa eri aloille työllistyneitä historioitsijoita. Mukana oli mm.  graafisen alan yrittäjä (=TV-toimittaja)  kirjastovirkailija, arkisto-alan johtaja sekä järjestötyön tekijä. Tavoitteena oli murtaa käsitys huonosti työllistyvistä filosofian maistereista. Mielestäni seminaariin onnistui osoittaamna että historialla työllistytään monille eri aloille. Sain sellaisen käsityksen että työllistyminen on kiinni vastavalmistuneen maisterin aikaisemmasta kokemuksesta ja ennen kaikkea kiinnostuksen kohteista.

Esiintyjistä mielenkiintoisin oli yrittäjä Jukka Partanen. Hän pyörittää Historietti Oy:tä Partanen työllistää itsensä ja joukon muita kirjoittajia tekemällä tilaushistorioita. Yritys on kirjoittanut esimerkiksi Rajavartiolaitoksen ja Abloyn historiikit. Tilaushistorioiden kirjoittamisessa opiskelijoilla olisi mahdollisuus hyödyntää osaamistaan ja rahoittaa opintojaan oman alan töillä. Partasen mukana monet yhdistykset jättävät historiikitn tilaamatta kuultuaan mitä se maksaa ammattikirjoittajan tekemänä. Voisiko opiskelijat täyttää tämän markkinaraon? Opiskelija voisi tehdä pieniä historiikkeja ehkä edullisemmin kuin ammattilainen. Opiskelijan ei kuitenkaan kannata myydä työpanostaan liaan halvalla tai polkea hintoja. Ajatus tilaushistorian kirjoittamisesta jäi kuitenkin elämään ajatuksissani. Kehittelyn arvoinen idea!

Historian Opiskelijain Liiton vuosikokouksesta tuli mielenkiintoinen. Ongelmia tuottivat viime vuoden tilinpäätös ja toimintakertomus. Niissä havaittiin huomattavia puutteita ja ristiriitoja. Lisäksi uudelle hallitukselle alunperin ehdotettu toimintasuunnitelma oli epäselvä ja hajanainen. Papereita saattoi kommentoida vain yhdellä tavalla: ”Kritiikki ei pidä tästä!” Sellaisinaan niitä ei voitu hyväksyä.  Kritiikin lisäksi tyytymättömiä olivat myös P-Klubi, Kleio ja tamperelainen Patina. Niimpä sekä toimintakertomus että tilinpäätös kaatuivat. Myös itse tilinpäätöksen laatija oli sitä mieltä, että paperia ei kannata hyväksyä. Kritiikkimme ei kuitenkaan kohdistunut henkilöön, vaan huonoihin toimintatapoihin.

Vuotta 2011 HOL alkaa tekemään hyvillä ideoilla. Edunvalvontaa kehitetään ylläpitämällä yhteyksiä Akavan Erityisaloihin ja avaamalla uusia Suomen Humanistiopiskelijoiden Liittoon. HOL-jäsenyydelle kerätään uusia etuja esimerkiksi museoiden pääsymaksujen allennuksen muodossa.  Liiton hallitus kokoontuu tiheämmin ja pitää aktiivisemmin yhteyttä kokousten välillä. HOL:n syysseminaari järjestetään Turussa marraskuussa. Seminaarissa on tarkoitus korvata luennoilla istuminen osallistavammalla toiminnalla esimerkiksi järjestötoimijatapaamisen merkeissä.

HOL:n puheenjohtajaksi valittiin Maiju Hämäläinen Patinasta. Turkulaiset ovat kaksi vuotta Historian Opiskelijain Liiton ”ytimessä”. Tänä vuonna varapuheenjohtajana toimii Tuomas Pulsa P-Klubista. Ensi vuonna  HOL:n puheenjohtajaksi valitaan turkulainen. Turkulaiset ovat hyvin edustettuina nykyisessä hallituksessa. Pulsan lisäksi  hallitukseen valittiin Heikki Laurila, Leena Leppänen sekä Johan Enkvist. Itse näen tilanteen mahdollisuutena kehittää HOL:n toimintaa. Osallistun mielummin rakentavasti ja aloitteellisesti ainejärjestöjen yhteistyöhön kuin kritisoin muita tekemättä jääneistä tai huonosti hoidetuista töistä. Nyt loppuu toimiston sohvanpohjalta kaikuva HOL-kärinä! Kuvitelmani HOL-vastaavuudesta helppona kakkospestinä osoittautui vääräksi.

Keskiviikkona 2. marraskuuta 2011

Heikki Laurila, Kritiikki ry, Turku
Artikkeli julkaistiin alunperin  Kritiikki-lehdessä 2/2011