Historia ja historian tapahtumat ovat muuttuvia ja kauaskantoisia jatkumoita, joihin suhtautuminen muuttuu merkittävästi ajan kuluessa ja tapahtumien siirtyessä menneisyyden hämärään. Tämä tapahtuu vääjäämättä siitä huolimatta, miten historioitsijat sen kirjoittavat ja kuinka se näkyy yhteiskunnassamme. Eilen tuli kuluneeksi päivälleen 80 vuotta siitä, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja talvisota syttyi. Talvisota on osa suurempaa kokonaisuutta toisessa maailmansodassa ja kaikki tapahtumat talvisodan jälkeen aina jatko-sodan päättäneeseen välirauhaan nivoutuvat yhteen. Sen jälkeiset tapahtumat ovatkin oma osansa erikoislaatuista muistamisen ketjua, sillä samalla kun muistamisen kulttuuri voimistuu toisaalla, unohtuu osa merkittävistä kehityskuluista. Tästä esimerkkinä toimiikin hienosti veteraanien arvostamisen kehittyminen, mutta menetetyn Karjalan hiipuminen.
Sotiemme veteraanien arvostaminen
ei ole ollut aina mitenkään pinnalla, saati erityisen sallittua, vaan
varsinaisen arvostamisen voidaan sanoa alkaneen vasta 1980-luvun lopulla,
jolloin suhteemme Neuvostoliittoon alkoi lievenemään ja voitiin puhua
avoimemmin 1900-luvun suurista sodista. Veteraanit ovatkin pelkällä
läsnäolollaan ankkuroineet suomalaisen tietouden menneisyyteen, joka näkyykin
suurena kiinnostuksena omaan menneisyyteen. Kun veteraanit saivat osakseen
suurempaa arvostusta yhteiskunnassa, menetetyn Karjalan muisto käytännön syistä
alkoi vähenemään, sillä uusille sukupolville Karjala ei ollut mitenkään
relevantti osa elämää tai aktiivista muistelua, sillä yhteydet Karjalaan ovat
täysin katkenneet. Nykyään ajatus Karjalasta onkin erikoislaatuinen, sillä se
ajatellaan täysin menetetyksi ja sen palauttamista kohdellaan kuin mahdotonta
ajatusleikkiä, jossa puntaroidaan hyödyt ja haitat ja lopuksi se heitetään
syrjään. Näissä asioissa onkin tärkeää pohtia muistamisen kulttuuria ja sitä,
miten menneisyyteen tulee suhtautua, sillä suuret ja merkityksellisetkin asiat
jäävät menneisyyteen ja siirtyvät pois aktiivisesta muistelun piiristä jos
niillä ei ole yhtymäkohtaa nykypäivään. Näin hämärtyy myös historiallisten
jatkumoiden merkitys ja sen ymmärtäminen laajemmassa kontekstissa.
Tämä kehitys on vääjäämätöntä ja
onkin historian tutkijoiden harteilla määrittää menneisyydelle tärkeitä
asioita, joita tulee kiinnittää yhteiskuntaan niin, että niiden muistaminen ja
arvostaminen tulevaisuudessakin on mahdollista. Talvisodan alkaminen on
erinomainen esimerkki juuri ajankohtaisuudellaan, mutta tämä ei suinkaan ole
ainoa asia joka tulisi ottaa huomioon. Historia on täynnä loistavia tarinoita,
kipeitä synkkiä kohtia ja erikoislaatuisia jatkumoita, joiden ymmärtämiseksi
niitä on käsiteltävä niin tutkimuksessa kuin julkisuudessa, sillä historia on
aina laajoja kaaria, joista pystytään irrottamaan mitä tahansa elementtejä ja
käyttämään poliittisina vipuvarsina ja pahimmillaan jopa lyömäaseina.
Menneisyydestä syntyvien palojen sammuttelu on tärkeä osa ammattiosaamistamme,
mutta meidän tehtävämme ei voi olla vain väärien anekdoottien vaihtamista
oikeisiin, vaan historiallisen ajattelun kehittäminen julkisessa keskustelussa,
jolloin omaa menneisyyttä ei tarvitse pelätä, vaan sitä voidaan arvostaa
valtavassa moninaisuudessaan.
Juho Aarikka Patina ry Kirjoittaja tykkää ydinpommeista ja imperialismista kaikilla mausteilla. Suuri osa niistä maistuu hirveiltä, mutta se kuuluu pakettiin.
Helsingin Hol-seminaari on jo niin lähellä, että jos kiipeää korkeaan paikkaan ja oikein tarkkaan katsoo, sen voi jo nähdä. Liittykää siis seuraani, kun kiipeän neljännessä kerroksessa olevaan asuntooni ja kerron teille, mitä syksyn 2019 Hol-seminaarissa tapahtuu. Tämä raportti julkaistaan tietysti sekä Holin blogissa, että Holkissa, joten osa lukijoista on varmaankin kokenut jo seminaarin ensimmäisen päivän. Raportin informatiivinen arvo saattaa hieman kärsiä tästä, mutta kun muistatte, että tämä on kirjoitettu jo kaksi viikkoa ennen seminaaria, tiedätte, että myös toista päivää koskevat havainnot ovat oikein.
Pidemmittä puheitta aloitan nyt kuvaukseni. Seminaari
tosiaankin alkaa yliopistonlehtori Risto Marjomaan ohjaamalla peli-illalla,
kuten on suunniteltukin. Tänne asti näkyy, että Marjomaan peli pitää
opiskelijat jännityksessä ja eläytyneinä samalla kun he oppivat uudella tavalla
ymmärtämään ensimmäiseen maailmansotaan johtaneita diplomaattisia olosuhteita.
Tänne myös näkyy aivan selvästi, miten pelissä käy, mutta en halua kertoa sitä
– muutenhan pelistä häviäisi kaikki jännitys. Tieto on raskas taakka, ja tässä
tapauksessa kannan sen yksin. Olkaa kiitollisia.
Pelin päätyttyä siirrytään jatkoille. Huomaan, että tässä
kohtaa korkataan lukuisia pulloja ja tölkkejä korkataan. Ei siinä mitään, eihän
tässä nyt kieltolain aikana eletä. Kieltolaki ei itseasiassa ole edes
näköetäisyydellä, ellei kiipeä vielä huomattavasti korkeampaan paikkaan kuin
tämä, mutta Helsinkihän ei ole mikään Dubai. Näen tietysti tänne asti, että
jatkoista nauttii täysin poikkeuksetta aivan joka ikinen osallistuja. En tässä
kohtaa kerro kenenkään henkilökohtaisista keskusteluista, vaikka ne ovatkin
aivan uskomattoman mielenkiintoisia. Elämänsä suurimpia salaisuuksia
kavereilleen paljastavat voivat siis tässä kohtaa kiittää minua
hienotunteisuudestani.
Tätä on siis luvassa seminaariperjantaina, marraskuun 15. päivänä. Seuraavaksi onkin aika kääntää katseemme 16. päivään, Hol-seminaarin pääpäivään. On pakko myöntää, että täältä on hieman vaikea saada hyvää tarkastelukulmaa luentojen sisältöön tai muihin tällaisiin yksityiskohtiin. Jos sitä epäilette, tämä ei johdu siitä, että minä en ole se, joka on keskustellut puhujien kanssa. Asiahan on niin, että kaikkea ei millään voi nähdä. Mutta siis luentoja on luvassa, erittäin mielenkiintoisia ja kansainväliseen diplomatiaan liittyviä.
Seminaariohjelmaan kuuluu myös alumnipaneeli. Alumnipaneelissa
näkyy olevan rento meininki. Sanoisin jotain siitä, kuinka moni osallistuja
löytää tulevan työuransa, mutta en valitettavasti näe täältä kenenkään työuraan
asti. Näen kuitenkin selvästi, että alumnipaneeli on informatiivinen, mukava ja
osatapahtuma, eikä kukaan sitä seuraamaan jäävä vaikuta katuvan päätöstään.
Alumnipaneelin jälkeen on tauko, joka on juuri riittävän
pitkä, että sitseihin ehtii valmistautua ja sitten saapua paikalle. Sitseilläpä
sitten onkin aivan uskomattoman hauskaa. Näen ainakin, että sitseillä lauletaan
lauluja. Ne, jotka haluavat tehdä niin, juovat alkoholia. Joillekin nämä sitsit
ovat jokseenkin erilainen kokemus, kuin mihin he ovat tottuneet – isoimpana
erona se, että sitseillä ei jaeta minkäänlaisia rangaistuksia. Sen sijaan
sitseillä keskitytään laulamiseen sekä toisten seurasta nauttimiseen. Sitsien
jälkeen luvassa ovat samassa tilassa järjestettävät, mutta kaikille avoimet
jatkot, joihin näen ainakin joidenkin uusien ihmisten ilmestyvän.
Niin kuin aina, sitsit ovat kaikille myös rankka kokemus. Veikkaisin, että tämän takia kovinkaan moni ei selviä seuraamaan hallituksen kokoukseen aamulla. Tätä en voi kuitenkaan enää sanoa tiedoksi, sillä sunnuntai on jo sen verran kaukana, että sinne asti täältä ei näe. Voisin ehkä koputtaa yläkerran naapurin oveen, mutta en aio tehdä niin.
Sander Kööbi Kirjoittaja on ilmeisesti selvännäkijän kyvyillä varustettu Holin varapuheenjohtaja
Millainen tulee olemaan meidän aikamme tulevien
historiankirjoittajien silmissä? Tunnistaisimmeko oman aikamme tulevista
kirjoituksista? Korostuisivatko ilmastoahdistus, Greta Thunbergin purjehdus New
Yorkin ilmastokokoukseen, Amazonin sademetsän palo, ISIS, #MeToo, Donald Trump
ja Brexit? Kertoilisimmeko lapsillemme, kuinka he ovat velttoja, eivätkä ole
kiinnostuneet maailman asioista, koska me opiskeluaikoinamme allekirjoitimme
ilmastoveivin ja kritisoimme pikamuotia. Vai tuntuvatko ne teot myöhemmin
mitättömiltä?
Vai voiko olla niin, ettemme edes ole huomanneet niitä
asioita, jotka jälkikäteen tullaan punomaan selkeiksi tapahtumasarjoiksi.
Kenties meidän lapsemme osaavat paremmin Kiinan historiaa, ja kalifaatti olisi
heille yhtä latautunut sana kuin kuningaskunta. Entä jos saammekin jotain
aikaan? Monella vuosikymmenellä on ennustettu, että lopun ajat ovat käsillä.
Kuitenkin nyt, paremmin kuin koskaan aiemmin, yhä useammalla on mahdollisuus
saada tietoa maailmasta. Meillä kaikilla tällä pallolla ei ole samalla tavalla
mahdollisuuksia tehdä valintoja, sillä siihen ei ole aina varaa – valinnat ovat
yhä enemmän kuluttamista tai sen tietoista vähentämistä.
Ylipainoa ja pahaa oloa. Mutta onko siihen aihetta? Entä jos
elämmekin maailmanhistorian hilpeintä aikaa, mutta emme vain itse huomaa sitä.
Historia ei ole meidän historianopiskelijoiden mielestä
kuivaa ja tylsää, mutta monen mielestä se sitä on. Luulen, että yhtenä syynä on
se, ettei sen nähdä liittyvän omaan elämään, vaan se on jokin omasta itsestä
erillinen kouluaine. Aivan meidän kaltaisemme ihmiset ovat eläneet tavallista
arkeaan, kun historiassa on nähtävissä suuria käännekohtia. Se, että minä
kirjoitan tätä blogia, on osa suurta sattumien ja päätösten ketjua. Se,
minkälaisia valintoja me elämässämme teemme, tulee vaikuttavaan paitsi meihin
itseemme, myös tuleviin sukupolviin. Se saattaa kuulostaa painavalta taakalta,
mutta minun mielestäni historiaan tutustuminen on vapauttavaa: asioille voi
tehdä jotakin. On ennenkin tehty ja ollaan muutettu maailmaa. Se, mikä joskus
on ollut ”normaalia”, on nyt laitonta. Historia, ei kulje mitään kohti, kuin
luonnonvoima, vaan se muokkautuu jokaisella teolla ja tekemättä jättämisellä.
”Kehitys” ei ole kuitenkaan automaattista, ei ole olemassa suoraa linjaa, jota kulkea kohti kehittyneempää, parempaa yhteiskuntaa. Meidän on jatkuvasti valittava, mikä on hyvää ja mikä on arvokasta.
Annetaan kättemme jälkien näkyä!
Marie von Bell Kirjoittaja on Holin blogivastaava kaudella 2019.
Pari viikkoa sitten minua
ahdisteltiin baarissa. Mieskollega lähenteli minua ensin baaripöydän suojassa
salaa seurueen kolmannelta osapuolelta työntämällä jalkojaan minua vasten ja
tuijottaen minua röyhkeästi samalla kun itse yritin paeta hivuttautumalla
nurkkaan. Kolmannen henkilön poistuessa baaritiskille lähentelijä käytti
tilanteen hyväkseen, ottaen käyttöönsä suoremmat ja verbaaliset keinot.
Lamaannuin. En osannut sanoa mitään ja poistuin baarista ahdistuneena,
mumisten, että on jo aivan liian myöhä. Pelkäsin, että jokainen kadulla
kohtaamani satunnainen mies on potentiaalinen ahdistelija.
Yllä oleva kauhistuttava kokemus on lainaus tohtorikoulutettava Taija Roihan omassa elämässään kokemasta seksuaalisesta häirinnästä, mikä sai sanallisen muodon hänen blogissaan Keskentoukokuussa 2018. Taijan kirjoitus on hyvä esimerkki siitä, että seksuaalinen häirintä ilmiönä ei ole vieläkään vieras niin yliopistoissa tai ympäröivässä maailmassa tänä #MeToo-liikkeen jälkeisenä aikakautenakaan, vaan epäasiallinen käytös jatkaa ilmenemistään edelleen työpaikoilla, oppilaitoksissa, yökerhoissa, kaduilla ja pahimmissa tapauksissa kotona. Tasa-arvobarometrin 2017mukaan 38 prosenttia naisista ja 17 prosenttia miehistä kertoikin kohdanneensa omassa elämässään seksuaalista häirintää, mitkä lukuina suuruudeltaan kertovat ongelman yleisyydestä ja samalla osoittavat, että seksuaalisen väkivallan ja häirinnän kitkemiseen yhteiskunnasta vaaditaan meiltä jokaiselta sitkeää työtä rakennemuutoksen aikaansaamiseksi yhteiskunnassa.
Suurimpien rakennemuutosten asiassa on tapahduttava naisoletettujen asemien parantamisessa suomalaisessa yhteiskunnassa. Syynä tähän on pitkälti se, että juuri he ja etenkin nuoret naiset eri tilastojen valossa joutuvat kohtamaan yhteiskunnassamme eniten seksuaalista häirintää. Tämä on selkeä viesti yhteiskunnassamme suuresta vinoumasta, joka pakottaa naisoletetut jo nuoresta iästä tarkkailemaan ympäristöään varoen, olemaan ylikorostuneesti vastuussa omasta turvallisuudestaan ja provosoimasta ketään. Tässä ennakkoon naisoletetuille opetettuun varautumiseen kätkeytyykin vanhan patriarkaattisen yhteiskunnan huono toimintamalli, joka on yhteisöt usein johdattanut väärille teille seksuaalisen häirinnän ehkäisemisessä. Vastuuta omasta turvallisuudesta ei nimittäin pidä lähteä sysäämään koskaan ahdistelijoiden sijasta ahdistelluille, vaan juuri päinvastoin. Feministi Minja Koskela totesikin asiasta hyvin omassa teoksessaan Ennen kaikkea feministi (2019), että listalle ei ahdistelevista asioista ovat aina kuuluneet minihameet, nautittu alkoholi, reitti baarista kotiin, lavea kaula-aukko, jatkot, pikkujoulut ja tanssilattia. Vuorostaan kolikon kääntöpuolella taas ahdistelevien asioiden listalta on löytynyt ainoastaan aina yksi asia: ahdistelijat. Yksinkertaista, eikö vain?
Ratkaisuna siis seksuaalisen häirinnän vähentämisessä pitkälti on, että eri yhteisöt eivät opettasi vastaisuudessa jäseniään ja etenkin naisoletettuja pelkäämään, vaan opettaisivat jäsenilleen, ja etenkin miesoletetuille sellaisille, yksilöiden itsemääräämisoikeuden kunnioittamista. Tämä perustavanlaatuinen rakennemuutos vaatii paljon eri yhteisöiltä aina oppilaitoksista kaveripiireihin aktiivista työtä. Se on kuitenkin varmasti tehokkaampi keino kuin aiempien sukupolvien hyödyntämä ahdistellun syyllistäminen, joka metodina vain antoi vain mahdollisuuden ihmisperseille jatkaa epäasiallista ja ennen kaikkea rikollista toimintaansa. Samalla koko suuren ihmisryhmän tasolta tuleva viesti asennemuutoksesta on selkeä viesti muutoksesta myös kaikille muille yhteisöille, joiden yhteisäänellä sanottu ”nyt riittää” saa aikaan myös toivottavan koko yhteiskunnan tasolla tapahtuvan asennemuutoksen, jonka merkkejä oli havaittavissa jo vuonna 2007 Tarana Burken perustaman #MeToo-kampanjan kohdalla.
#MeToo-liike on kuitenkin myös hyvä esimerkki siitä, että kitkeäksemme seksuaalisen häirinnän kokonaan ympäristöstämme meidän pitää tasaisesti käydä keskustelua yksilöiden itsemääräämisoikeuden kunnioittamisesta niin Historian Opiskelijain Liitossa, yliopistoilla, oppilaitoksissa, tiedekunnissa, luennoilla, ainejärjestöissä ja vielä tulevaisuuden työyhteisöjemme tasoilla. Ilman tätä tärkeää vuoropuhelua nimittäin tarvittua asennemuutosta kohti parempaa ja kaikille turvallista yhteiskuntaa ei tapahdu, jos on pienikin mahdollisuus, että viesti yksilöiden oikeuksien kunnioittamisesta ei ole tasaisesti kantautunut kaikkien tietoisuuteen. Tämän takia toivonkin, että myös seuraavina vuosina myös Holin tasolla tämän tärkeän aiheen ympärillä jatketaan keskustelua ja toteutetaan konkreettisia, kunnianhimoisia hankkeita, seksuaalisen häirinnän kitkemiseksi.
Juho Kankare Kirjoittaja on ennen kaikkea feministi, mutta samalla myös Turun yliopiston Suomen historian pääaineopiskelija ja Holin hallituksen työelämävastaava.
Suuntasin maaliskuussa Historian Opiskelijain Liiton kevätseminaariin Suomen Turkuun. Tilanne oli itselleni uusi, sillä en ollut koskaan aikaisemmin tehnyt vastaavaa. Olin toki aikaisemmin käynyt Turussa niin matkailun riemusta kuin suorittamassa avoimen yliopiston tenttejä. Tällä kertaa kuitenkin matkustin ensimmäistä kertaa virallisen opiskelijastatuksen omaavana toiseen opiskelijakaupunkiin.
Saavuttuani bussilla ja jätettyäni tavarat hotellille suuntasin viikonlopun ensimmäiseen tapahtumaan, Panimoravintola Koulussa pidettävään pubivisaan. Sattui mukava yllätys, sillä tapasin baaritiskillä Turussa opiskelevan ystäväni. Nopeiden kuulumisten vaihdon jälkeen päätimme olla samassa joukkueessa pubivisassa. Visa olikin haastava ja kysymykset tulivat historian eri laidoilta. Vaikka voittoa ei tullut, sain ainakin lisää nippelitietoa historia-aittaani.
Pubivisan jälkeen pääsin tutustumaan paremmin muuhin porukkaan, jotka olivat saapuneet paikalle. Tapasin muita Helsingistä tulleiden lisäksi myös Turusta, Tampereelta ja Joensuusta saapuneita historian opiskelijoita. Osa meistä päättikin lähteä pubista jatkoille Turun yöhön.
Lauantaiaamuna alkoikin sitten itse seminaari. Teemana oli vaalikevään innoittamana vaalit. Aluksi oli kaksi luentoa, jonka jälkeen jatko-opiskelijat esittelivät omia väitöskirjojensa aiheita. Koko seminaari pysyi alusta loppuun mielenkiintoisena. Pääsin myös osioiden välillä tutustumaan paremmin joihinkin eilisiltana tapaamien henkilöiden kanssa.
Lauantai-ilta päättyi sitseihin. Olin kuullut paljon tarinoita Hol-sitseistä ja saavuinkin paikalle hieman varauksellisesti. Sitsien teemana oli eduskunnan täysistunto ja poliittisesti pukeutuminen loi mielestäni oman varauksen ilmapiiriin. Nämä olivat ensimmäiset sitsini Helsingin ja valtiotieteellisen tiedekunnan ulkopuolella ja huomasin heti alussa ”kulttuurisia” eroja. Ilta sujui kuitenkin aivan mukavasti. Käytös oli pääsääntöisesti asiallista ja järjestäjät pystyivät pitämään illan kasassa toiminnallaan.
Sunnuntaina olisi ollut Holin hallituksen kokous, mutta en päättänyt jäädä seuraamaan sitä, vaan suuntasin jo aamusta kotiin. Kokonaisuutena olin erittäin positiivisesti yllättynyt viikonlopusta, jolle en ollut asettanut juurikaan suurempia odotuksia. Parhaimpana kokemuksena voin pitää tutustumista uusiin ihmisiin, jotka jakavat kanssani intohimon historiaan. Samalla myös käynnistyi syksyn Hol-seminaarin valmistelu. Tajusinkin jossain vaiheessa, että olinkin itse tarkkailemassa tapahtuman rakennetta ja miettimässä, mistä ottaisin mallia ja minkä tekisinkin mahdollisesti toisin. Ensimmäinen tapaaminen järjestävien järjestöjen välillä on tapahtunut ja alankin jo odottamaan tulevaa seminaaria.
Nähdään syksyllä Helsingissä!
Otto Hormio Poliittisen historian opiskelijat Polho ry Varapuheenjohtaja
Hei kaikille! Nyt kun maaliskuun loppu alkaa lähestyä, on aika saada taas Holin blogiin hieman aktiivisuutta. Uusi hallituskausi on saatu vihdoin käynnistettyä, ja muutama viikko sitten kokoonnuimme kevätseminaarin merkeissä Turkuun, jossa historian opiskelijat pääsivät ottamaan varaslähdön kevään eduskuntavaaleihin. Seminaarin puhujina toimivat poliittisen historian asiantuntijat, ja pääsimme kuulemaan luentoja liittyen poliittisen kentän jokaiseen osaan. Kiitokset vielä turkulaisille onnistuneen seminaarin järjestämisestä!
On syytä myös kiittää väistyvää hallitusta viime vuonna tehdystä uudistustyöstä, jonka ansiosta Hol siirtyi vihdoinkin sosiaalisen median aikakauteen ja toivottavasti sitä kautta tavoittaa myös historian opiskelijoita aiempaa laajemmin opiskelukaupungista riippumatta. Uudelle hallituskaudelle on ollut mukava lähteä, kun saa jatkaa näin hyvästä tilanteesta.
Turusta puheenjohtajuus siirtyi Jyväskylään. Tänä vuonna on tarkoitus jatkaa samalla hyvällä linjalla, kun edeltäjätkin. Keskeisinä teemoina on Holin hallinnon läpinäkyvyyden parantaminen, sekä yleinen uudistaminen, jotta tekeminen olisi tuleville hallituksille kevyempää. Lisäksi hallituksen kokouksissa on jo loppuvuodesta 2018 keskusteltu yhdenvertaisuudesta Holissa, ja sen toteutumisesta pääasiassa seminaareissa. Viime vuoden puheenjohtajaa Tanjaa lainaten ”Vanhat ja hyvät perinteet tulevat jatkumaan samalla kaavalla, mutta otamme uutta myös joukkoon.” Uusi hallitus on ehtinyt kokoustamaan jo kerran ja koossa on joukko, jonka uskon varmasti saavan paljon hyvää aikaan!
Hanna Juhola Historian Opiskelijain Liiton puheenjohtaja pj [at] hol.fi
Monille vaalit ovat paitsi nykyään tapahtuvaa poliittista
toimintaa, myös hieman kummallisia muistoja lapsuudesta. Vanhemmat ja opettajat
touhottavat mystisistä aikuisten käsitteistä, kuten ”eduskunta” tai
”presidentti”. Itsekin saattaa päätyä toistelemaan samoja asioita ilman sen
kummempaa käsitystä. Päätin siis kartoittaa ihmisten ensimmäisiä muistoja
vaaleista. Kaino pyyntöni P-klubin Facebook-ryhmässä poiki yhteensä 16 tarinaa,
joista olen poiminut tähän juttuun parhaat palat.
Aloitetaan kuitenkin ensimmäisestä omasta muistostani, eli
vuoden 2000 presidentinvaaleista. Muistan aluksi kannattaneeni Esko Ahoa kai
ihan vain siksi, että koko muu perheeni kannatti demariuttaan Tarja Halosta ja
halusin 7-vuotiaana pojankloppina esittää vähän kapinahenkeä. Näin kuitenkin
pian valon ja liityin Halosen kannatusjoukkoihin. Kääntymisestä muistan, että
Vantaan demarivaikuttaja, isoisäni Matti Riikonen, vei minut Koivukylän
ostarille Halosen kampanjatapahtumaan. Paikalla oli soppatykki, mutta en
kuollakseni muista oliko hernekeitto hyvää. Muistan kuitenkin, että pienen
jonottelun jälkeen pääsin vihdoin tapaamaan tämän Tarja Halosen ja jostain
syystä 7-vuotiaasta Mikko Kohosta oli hyvä idea halata! Presidenttikandidaatti
oli kuitenkin heti juonessa mukana ja vastasi haliin. Olen varma ukin olleen
kohtaamisesta erityisen hyvillään ja onnellinen. Tarkempia tuntemuksia halista
en muista, mutta olen varma, että Esko Ahon hali olisi tuskin ollut yhtä
lämmin.
Samaiset presidentinvaalit tuntuvat olevan opiskelijaikäpolvellemme varsinainen sukupolvikokemus. Sen verran tuoreessa muistissa on Esko Ahon ja Tarja Halosen kaksinkamppailu. Erityisen monen mieleen olivat jääneet erilaiset laulut ja rallatukset kuten ”Esko Aho, päästä laho!” ja ”Esko Aho lyttyyn/ vessanpyttyyn/ vedetään alas/ Tarja on paras!” Jos joku nyt miettii kandiaihetta, niin yksi mahdollinen tutkimuskohde olisi lastenrallatuksien ennustustusvoima presidentinvaalien lopputuloksesta. Ennustusvoimaa lienee sovellettu myös laajemminkin.
”Ensimmäinen muistoni vaaleista on vuoden 2000 presidentinvaalit. Ennustin vaalien tulosta laskemalla perheen yhteisen kolikkopurkin sisällön ja määritin jokaiselle ehdokkaalle oman kolikon. Muistaakseni ennustin tämän perusteella vaalien voittajaksi Riitta Uosukaista, jonka kolikko oli 50 penniä. Tämän jälkeen olen oppinut uusia ennustamismenetelmiä vaaleja ajatellen.”
Kamppailu siirtyi myös oppilaiden taiteellisiin tuotoksiin:
”Vaaleista muistan presidentinvaalit 2000 ja sen, kuinka koulumme oppilaat olivat piirtäneet vaaleihin liittyviä kuvia kuvaamataidon tunnilla. Jostain syystä tosi monessa kuvassa Tarja Halonen ja Esko Aho olivat menossa naimisiin.”
”Vaalien jälkeen piirsin kuvan Tarja Halosesta ja Pentti Arajärvestä. Päiväkodin opettaja päätti lähettää sen presidentin kansliaan ja sain Tarja Haloselta vastaukseksi kirjeen, jossa kiitettiin kuvasta ja lähetettiin terveisiä hänen kissoiltaan, joiden nimet olivat Miska ja Rontti. Kirje ja kopio piirroksesta on edelleen Tapiolan päiväkodin seinälle kehystettynä.”
Monilla klubilaisilla vaalit lopettivat lapsuuden lyhyeen.
Useampi muisteli vanhempien tai muiden jo äänestysikäisten piiloutumisen
vaalisalaisuuden taakse olleen rankka kokemus.
Ӏiti ei suostunut kertomaan
kumpaa äänesti ja vetosi vaalisalaisuuteen. Musta sellanen salaisuus oli
kohtuutonta, vihoittelin päiviä”, muistelee
emeriittapuheenjohtaja.
Eräs klubilainen tosin muisti
käyttäneensä teräviä neuvottelutaitojaan ja pääsi isänsä mukaan äänestyskoppiin
lupaamalla, ettei kerro ketä isä äänesti. Vaalisalaisuus piti vain kotiovelle
asti. Hän muistelee, että salaisuuden pitäminen oli mahdotonta, kun vaalit ja
äänestäminen itsessään olivat niin uskomattoman jännittävää!
”Meillä järjestettiin eskarissa vuoden 2000 vaaleja edeltäneet varjovaalit, joissa kaikki saivat mennä semmoiseen leikkiäänestyskoppiin äänestämään Eskon ja Tarjan väliltä. Äänestin itse Eskoa sen taki, että se oli myös pappani nimi. Meidän vaaleissa Esko sitten voittikin.”
Politiikan sanasto oli myös lapsille vaikeaa: eräälle
klubilaiselle Suomen Kommunistinen Puolue tuntui vaaralliselta ja kielletyltä.
Toinen taas muisteli ihmetelleensä puolueiden nimilyhenteitä. Kolmas muisteli,
että kun vaalien jälkeen harjoiteltiin kirjoittamaan ”Tarja Halonen on Suomen
presidentti”, kääntyi luokkatoverilla (huom. koululuokka, ei sosiaalinen
luokka) presidentti muotoon ”persidentti”. Tarina ei kerro, mutta kirjoittaja
arvelee, että kyseistä oppilasta muistutetaan asiasta edelleen säännöllisesti.
Aikani nostalgisoitua 1990-lukua ja 2000-luvun alkua
tovereiden tuella totesin, että jutulle on saatava hiukan enemmän
historiallista taustaa. Tein siis mitä jokainen itseään kunnioittava 27-vuotias
tekee törmätessään ongelmaan: soitin vanhemmilleni ja isovanhemmilleni.
Ensimmäiseksi haastateltavaksi valikoitui pitkän linjan
ay-liikkeen edustaja ja toinen isoisäni Kari Koho. Koska vettä on Aurajoessa jo
hieman ehtinyt virrata, ei hän muistanut lapsuutensa vaaleista oikeastaan
mitään. Ensimmäiset eduskuntavaalit, joissa hän äänesti, olivat kuitenkin
tuoreessa muistissa. Muistelua auttaa se, että Kari ja isoäitini olivat juuri
menneet naimisiin. Erheessä tuoreeseen perheeseen oli tilattu ensimmäisenä
porvarilehti, joten vaalinaluskeskusteluiden seuraaminen oli kovalle
ay-miehelle aavistuksen tuskallista. Tuore aviovaimo kyllästyi pian Karin
joka-aamuiseen jupinaan porvarilehden toimituksellisesta linjasta ja lehti
vaihtui mieheltä kysymättä työväenlehteen.
Varsinainen ehdokas valikoitui kuitenkin sosiaalista
reittiä: Karin siskon Ailin mies suositteli tuttua pääluottamusmiestä Pousin
Viljoa. Kari myöntää, että tämä on ainoa kerta, kun hän äänesti jotain muuta
kuin SDP:n ehdokasta, sillä Pousi oli nimittäin Työväen ja Pienviljelijäin
Sosiaalidemokraattisen Liiton ehdokas. Äänestyspäätös oli sinänsä fiksu: Pousi
pääsi läpi ja oli yhden kauden kansanedustajana 1966-70.
Siirrytään seuraavaksi Karin poikaan isääni Harri Kohoon.
Mainittakoon heti alkuun, että Harrin leipälaji on ollut hiihto eikä ay-liike.
Tämä käy ilmi heti haastattelun aluksi: Kekkosen kuoleman johdosta eräs
rullahiihtokilpailu peruttiin ja Harria harmitti, sillä hän oli sinä kesänä
erityisen kovassa kunnossa! Varma voitto vaihtui presidentin elämän muisteluun
ja valtiollisiin hautajaisiin.
Ensimmäiset vaalit, jotka Harri muistaa elävästi olivat
vuoden 1982 presidentinvaalit. Keskustelua seurattiin tarkkaan sosiaalidemokraattisesta Eteenpäin -lehdestä.
Vaikka televisio oli jo keksitty, ei se Harrin muistojen mukaan ollut kovinkaan
vahva keskustelualusta vaalien alla. Harri äänesti tietysti Koiviston valitsijamiestä.
Työläiskaupunki Kotkassa oli päivänselvää, että kaikki äänestävät Koivistoa.
Enemmän lapsuusmuistoja löytyy äidiltäni Mari
Martens-Kuutilta. Hänen isänsä oli siis jo aiemmin mainittu demarivaikuttaja
Uudenmaan piirisihteeri Matti Riikonen. Isänsä mukana Mari kulki jo pienestä
pitäen eri vaalitilaisuuksissa, joten oikeastaan ei ole edes mahdollista
muistaa yksittäistä ensimmäistä muistoa, sillä perhe eli ja hengitti
poliittista elämää. Tämä ei kuitenkaan ollut pikku-Marin mielestä huono asia:
vaalitilaisuuksissa sai nimittäin aina jäätelöä tai muita herkkuja.
Vaalit seurasivat myös kotiin. Ahkerasti vaalityötä tekevä
Matti soitteli aina vaalien alla satoja puheluita potentiaalisille tukijoille
ja paikallisille vetopelaajille. Oikeastaan ainoa ikävämpi muisto liittyy
vaalitilaisuuksien luonteeseen. Keskusteluilla oli tapana venyä pitkiksi ja
vaikka Mari olisi jo halunnut lähteä kotiin, jäi isä Matti aina suustaan kiinni
ja toistuvat ”kohta lähetään” -vakuuttelut menettivät pian lupausvoimansa.
Haastattelussa muisteltiin myös nykyvalossa hiukan
eriskummallista tapausta. Marin parhaan muistin mukaan kyseessä olivat vuoden
1976 kunnallisvaalit. Matti oli vaalimainoksissa SDP:n vaalikasvona ja Matin
harteilla kuvassa oli tuttavaperheen poika. Matti olisi halunnut käyttää
kuvassa omaa tytärtään, mutta taustajoukkojen mielestä miehen harteilla on
oltava poika. Vakuutin äidilleni, että hän olisi ansainnut olla kuvassa isänsä
harteilla. Kaiken kaikkiaan vaalit, vaalityö ja poliittinen elämä oli Marille
kuitenkin positiivinen muisto: aina riitti herkkuja ja sirkushuveja.
Mikko Koho, P-klubi
Kirjottaja aikoo myös tämän kevään vaaleissa mahdollisuuksien mukaan päättää ehdokkaan halauskykyjen perusteella.
Ulkopaikkakuntalaisena ja ympäri Suomea opiskelleena olen henkilökohtaisesti tutustunut useampaan eri opiskelijakaupunkiin, ja vaikka Helsinki ei aina erotu edukseen hintatasonsa tai lämpimän ilmapiirinsä ansiosta, on se itselleni nimenomaan historian opiskelijana tietyllä tapaa kiehtovampi kuin moni muu suomalainen yliopistokaupunki.
Keväällä 1640 perustettiin silloiseen pääkaupunkiimme kuninkaallinen Turun akatemia, josta Helsingin yliopisto katsoo olevansa suoraa jatkumoa ja siten siis Suomen vanhin yliopisto. Täytyy kuitenkin muistaa, että vaikka nykyiset Turun yliopisto ja Åbo Akademi ovat siihen verrattuna suhteellisen nuoria, ulottuu Turun historia yliopistokaupunkina aina tuohon vuoteen 1640 asti. Turun akatemian perinnöstä ja esimerkiksi sen irtaimiston omistuksesta ollaan tänäkin päivänä montaa eri mieltä; paljonpuhuvana esimerkkinä eräskin otsikko Turun ylioppilaslehdessä nimeltään Palo säästi, Helsinki vei vuodelta 2014.
1809 siirryttyämme Venäjän yhteyteen Turun akatemiasta tuli Keisarillinen Turun akatemia, joka Turun palon jälkeen siirrettiin uuteen hallintokeskukseen Helsinkiin. Nimeksi vaihtui Suomen Keisarillinen Aleksanterin yliopisto. Yliopisto oli monella tapaa Suomen kansallisen elämän keskus ja sillä oli merkittävä rooli kansallisidentiteetin rakentamisessa. Ajan akateemisiin vaikuttajiin kuuluikin sellaisia nimiä kuin Lönnrot, Runeberg, Topelius sekä Snellman. Itsenäistymisen jälkeen yliopisto tunnettiin hetken aikaa Suomen tasavallan yliopistona, kunnes 1919 nimeksi vakiintui Helsingin yliopisto, josta tuli merkittävä tekijä kansallisvaltion rakentamisessa, ja yliopistopiireissä osallistuttiin aktiivisesti poliittiseen toimintaan.
Helsingin yliopiston historian opiskelijoina pääasiallinen tukikohtamme on keskustakampus, jonka kruununjalokivi on päärakennuksemme. Sen vanha puoli valmistui vuonna 1832, ja on osa Engelin kaunista empire-keskustaa. Historian laitos sijaitsee Topeliassa, humanistisen tiedekunnan laitoskorttelissa, jonka historia juontaa aina 1820-luvulle, jolloin se toimi kantonistikouluna eli sotilasoppilaitoksena. Sen tilalle tuli pian venäläinen sotilassairaala, ja oma opiskelijahuoneemme tunnetaankin tuttavallisemmin myös ruumishuoneen nimellä. Itsenäistymisestä aina 1990-luvulle asti Topelia toimi yliopistollisen sairaalan tiloina, kunnes sinne vakiintuivat Helsingin yliopiston historia- ja kulttuuriaineiden laitokset.
Kuvassa toukokuussa 2018 järjestetyt suursitsit Senaatintorilla, joihin osallistui 2000 sitsaajaa. Kanssamme samassa pöydässä istui mm. presidentti Tarja Halonen (!), jolle tapahtumavastaavamme kävivät kohteliaasti tarjoamassa punssit.
Historian opiskelussa tällaisessa ympäristössä on mielestäni jotain todella erityislaatuista. Yliopistollamme on ollut keskeinen asema maan sivistyshistoriassa ja luennoillamme kulutamme samoja penkkejä kuin useat suomalaiset merkkihenkilöt; yliopiston entisiä opiskelijoita ovat esimerkiksi Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Mika Waltari sekä suurin osa maamme presidenteistä. Sen lisäksi kampuksemme sijainti on vertaansa vailla, sillä aivan lähistöllä sijaitsevat esimerkiksi Kansalliskirjasto ja Kansallisarkisto. Myös monet opiskelijatapahtumamme järjestetään historiallisissa kohteissa. Fuksiaiset ja vappuaatto järjestetään perinteisesti Suomenlinnassa, Ruotsin vallan aikaisen merilinnoituksen turvissa, ja jokavappuinen fuksivalamme on pidetty Senaatintorilla Aleksanteri II:n patsaan äärellä, joka on seissyt paikallaan aina suurruhtinaskunnan ajoista asti.
Joka päivä ylitän koulumatkallani Pitkänsillan, joka aikanaan erotti työläis- ja porvariväen toisistaan, ja jonka kivirakenteissa on näkyvillä jälkiä sisällissodan taisteluista sekä jatkosodan pommituksista. Yliopistomme henkilökunta on sekin hyvin tunnettua, ja on ollut mieleenpainuvaa osallistua esimerkiksi Mirkka Lappalaisen proseminaariin tai kaupunkikävelylle Matti Klingen ja kurssitovereideni kanssa. Ajoittain tähän kaikkeen tottuu ja asiat alkavat arkipäiväistyä, mutta aina välillä tulee hetkiä, jolloin taas havahdun asuinkaupunkiini. Eräs tällainen hetki tapahtui toissa vuonna, kun ylioppilaiden soihtukulkueen jälkeen jouduin poikkeamaan tavallisesta reitistäni itsenäisyyspäivän vastaanoton aiheuttamien erikoisjärjestelyiden vuoksi. Asuin tuolloin Katajanokalla, ja päivittäinen kotimatkani kulki aivan Presidentinlinnan vierestä.
Kotiseutuylpeys on mielestäni maltillisina määrinä tervettä ja tervetullutta, ja tunnenkin ylpeyttä niin omista juuristani kuin uudesta kotikaupungistanikin. Tarkoitukseni ei ole millään lailla väheksyä muiden Suomen kaupunkien historiallista arvoa tai korostaa Helsingin statusta; ainoastaan jakaa oma kokemukseni pääkaupungissa asumisesta ja opiskelemisesta. Jokaisella paikkakunnalla on oma arvokas historiansa ja samalla tavalla muualla opiskelevat ovat varmasti ylpeitä omasta opiskelukaupungistaan.
Miksi sitten itse valitsin Helsingin? Valinta ei ollut itsestään selvä ja hainkin useampaan yliopistoon. Halusin muutosta, ja siirtyminen suurempaan kaupunkiin kiinnosti. Työllistymisellä oli myös iso rooli. Tiesin etten todennäköisesti aikoisi tutkijaksi enkä opettajaksi. Tällöin yleensä täytyy entistä aktiivisemmin luoda itse omaa urapolkuaan, ja parhaiten koin sen onnistuvan mahdollisimman isossa kaupungissa. Lisäksi täältä on helppo myös lähteä ulkomaille töiden perässä, jos ja kun mahdollisuudet sen vain suovat.
Opiskelun kautta olen onnekseni saanut paljon ihania uusia ystäviä ja tuttavia täältä, mutta toki siitäkin huolimatta on aina välillä haikeaa olla useiden satojen kilometrien päässä perheestään ja sukulaisistaan. Kuitenkin koti-ikävän iskiessä puhelin toimii ja juna kulkee. Yliopistolla toimii myös useita aktiivisia osakuntia, ja itse esimerkiksi olen Pohjois-Pohjalaisen osakunnan jäsen. Muutettuani tänne haikailin jonkun aikaa takaisin edelliseen kotikaupunkiini Tampereelle, ja aina tasaisin väliajoin kyseenalaistin päätökseni lähteä täysin vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan. Sittemmin olen kuitenkin kotiutunut tänne ja viihdyn Helsingissä paremmin kuin hyvin. Siltikin, kuten M. Nykänen aikanaan tiesi, maailma ei lopu Joroisiin. Nähtävää ja koettavaa on vaikka kuinka paljon ja vaikka missä – kuka tietää mihin päin palloa sitä itse kukainenkin meistä lopulta päätyy?
Jutta Riepula
Kirjoittaja on nykyään artikkelin perusteella helsinkiläinen historian opiskelija ja Kronos ry:n edustaja Holin hallituksessa
Osa tekstistä on julkaistu aiemmin Fuksikronikassa 2017. Muokattu Holin blogia varten.
Nykyinen ajattelu opiskelujen suhteen korostaa uraputkea, jossa toisen asteen opintojen jälkeen suoritetaan korkeakoulututkinto, jonka jälkeen siirrytään työelämään. Tällaista ajatusta korostaa politiikka, jossa opintotukikuukausia ja tutkinto-oikeutta rajoitetaan, ja täten kannustetaan nuoria siirtymään ripeästi eteenpäin. Sakkokierrokselle lähtemisen kynnys voi olla huomattavan korkea, vaikka itse olisikin uudesta tutkinnosta hyvin innoissaan.
Itse olen monella tapaa kummallisessa tilanteessa. Istun useamman ainejärjestön hallituksessa ja kirjoitan ensimmäisen tutkintoni gradua. Samaan aikaan elän toista fuksisyksyä ja olen lähtenyt Boomin toimintaan täysin rinnoin mukaan. Innostus aloittaa uusi tutkinto ja osallistua jo tutuksi tulleeseen ainejärjestötoimintaan uusissa piireissä kypsyi vähitellen. Vaikka mukaan oli helppo päästä, oman identiteetin uudelleenajattelu oli kovan työn takana.
Kynnys lähteä uudelleen toimintaan mukaan voi olla korkea, jos kokee jo siirtyneensä opiskelijaelämästä eteenpäin. Voi tuntua absurdilta istua fuksi-infossa, jossa kaikki muut ihmettelevät ensimmäistä päiväänsä yliopistossa. Todistusvalinnan uudistuksen jälkeen entistä suurempi osa opinnot aloittavista on juuri lukionsa päättäneitä. Tämänkaltaiset haasteet voivat olla monelle ratkaisevan vaikeita, eikä asenteen muutosta ole välttämättä helppo saada aikaan.
Ojasta allikkoon voi joutua, jos alkaa kyseenalaistaa sitä, miten hyvin sopii kuitenkin kohtuullisen homogeenisen fuksijoukon sekaan. Miten vanhempi tai jossain tapauksessa perheellinen opiskelija otetaan vastaan? Ymmärtävätkö tuutorit eri lähtökohdista saapuvia fukseja? Millä tavoin minut otetaan vastaan, kun saavun opiskelemaan kauppatieitä niin eri lähtökohdista kuin moni nuori?
Perinteet ja toimintatavat voivat erota järjestöjen välillä paljonkin. Parhaita esimerkkejä on sitsikulttuuri, jossa esiintyy valtavia eroja jo pelkästään yhden tiedekunnan sisällä. Pitkän linjan toimijan voi olla vaikeaa irrottautua omista vanhoista kuvioista. Kriiseily voi alkaa saunakulttuurista tai tavasta ommella haalarimerkkejä. Vaikka mukautuminen uuden kaupungin tai järjestön tapoihin voi tuntua vaikealta kannattaa mukaan lähteä avoimin mielin, sillä muuten saattaa löytää itsensä kotoa itsekseen istumasta.
Alan vaihtaminen saman yliopiston sisällä on jollain tapaa huomattavasti monimutkaisempaa kuin vaihtaminen toiseen kaupunkiin. Vanhaan järjestöön jäävät omat kaverit, tutut ja verkostot. Toisaalta ne kävelevät vastaan yliopiston käytävillä kuten ennenkin. Vanhojen ja uusien kaveriporukoiden, useamman järjestön tapahtumien ja toiminnan yhdisteleminen voi olla melkoista palapeliä, mutta parhaimmillaan hyvin antoisaa. Uskallus heittäytyä lähteä moneen mukaan tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia.
Nöyryys ja kärsivällisyys ovat silti tärkeitä. Uuteen järjestöön integroituminen vie aikansa. Kun olin tuutori ensimmäistä kertaa, fuksiryhmässäni oli minua arviolta pari vuotta vanhempi fuksi, joka kertoi opiskelleensa aikaisemmin ammattikorkeakoulussa. Vähänpä tyhmä tuutori tiesi puhuvansa monivuotiselle opiskelijakunnan puheenjohtajalle, jolla oli taskussaan enemmän excuja kuin minulla bileitä. Kokenutkaan toimija ei tee itsestään suurta numeroa, vaan antaa asioiden sujua omalla painollaan omaa aktiivisuutta unohtamatta.
Kaikesta huolimatta ainejärjestötoimintaan ei juuri lähde mukaan iältään vanhempia tai perheellisiä opiskelijoita. Ainejärjestökulttuuri nähdään helposti nuorten bilekulttuurina, jossa ei kaivata autolla kotiin ajavia, perheellisiä tai kokopäivätyössä käyviä. Laaja tapahtumakenttä erilaisten yritysekskursioiden ja muiden asiatapahtumien muodossa tarjoaa eväitä muuallekin kuin reissuvihkon täyttämiseen. Pelkkä tapahtumien määrä ei silti riitä. Tärkeää on, että toiminta on myös laadukasta.
Kaikista haasteista huolimatta uusi opiskelupaikka on aina mahdollisuus. Olen itse kokenut löytäneeni Boomista omanhenkisiä ihmisiä, ja toimintaan pääsee helposti mukaan, sillä volyymilla kun itse haluaa. Toki vanhat piirit ja toiminta vetävät edelleen puoleensa, mutta uudet ja vanhat kuviot eivät ole toisensa poissulkevia. Lisäksi yksi tutkinto takataskussa voi ottaa opiskelujen suhteenkin rennommin. Kokeneenkin toimijan pitää silti varoa, ettei opiskelu kallistu liiaksi laiskotteluun.
Ainejärjestötoiminnassa parasta on, ettei henkilön iällä tai aikaisemmalla elämänkokemuksella ole merkitystä. Laatikon ulkopuolelta tulevalla toimijalla on tarjota järjestön toimintaan usein sellaista näkemystä ja kokemusta, jota vain yhden alan opiskelijalla ei voi olla. Hyvinvoiva yhteisö kannustaa kaikkia tulemaan mukaan, riippumatta siitä onko alla maisterin vai ylioppilaan tutkinto. Avoimuus mahdollistaa sen, että mukaan pääsee mahdollisimman paljon innokkaita.
Max Liikka
Kirjoittaja on tamperelainen historian opiskelija, joka lähti kesken ensimmäisen HOPS-tapaamisen graduseminaariin ja myi lippuja Haalaribileisiin viininpunaiset haalarit päällä
Juttu on julkaistu alunperin Vapaaboomarissa 2/2018 ja Holkissa nr. 5.
Häpeä on osa jokaisen meidän opiskelijan elämää. Tämä usein räjähdyksen tai romahduksen kaltaiseksi kuvattu sisäinen tunne pystyy valtamaan niin vauvan kuin vanhuksen mielen ja se ei helpota hevillä. Häpeää usein vielä pahentavat sen mukanaan tuomat seurannaiset reaktiot punastumisesta apatiaan, mitkä lisäävät pahan olon tunnetta, joka osalla meistä voi jatkua pidempään koko elämään vaikuttavan häpeälamaannuksen muodossa. Tällaisten tapausten ennalta ehkäisemisen vuoksi Hol-blogissa käsitelläänkin tällä kertaa häpeän ehkäisemistä sen yhden alalajin kautta, mikä on erityisen tuttu akateemiselta iältään nuorempien piireissä: häpeä omasta tietämättömyydestä.
Häpeä omasta tietämättömyydestä on ilmiönä tuttu monelle opiskelijalle. Se ilmenee yleensä opintojen alussa tai sen varrella kesken keskustelujen, luentojen tai akateemisten tekstien selailun. Näiden opiskelijan arkipäivän tilanteiden keskellä meistä jokainen jossain vaiheessa joutuu toteamaan itselleen hiljaa ajatuksissaan: En tiedä, mihin suureen filosofiin, teoriaan, tai uuteen teokseen tässä taas viitataan. Vaikka tämä varsin inhimilliseltä ja pieneltä kuulostava toteamus saattaa vaikuttaakin osalle lukijoista harmittomalta, on se usein kokijalleen kaikkea muuta. Oman tietämättömyyden kohtaaminen ja etenkin tunnustaminen on meistä kaikille vaikeaa, minkä takia koemmekin siitä häpeää. Tähän ikävään tunteeseen meistä jokainen reagoi omalla tavallaan aina suurista suunnitelmista lukea kaikki tieteen klassikot yleisestä keskustelusta syrjään jäämiseen oman tiedon puutteen takia. Kumpikaan toimintamalli ei ole kuitenkaan se oikea tapa päihittää tätä häpeän alalajia.
Ensimmäiseksi oman tietämättömyyden häpeän käsittelyn kohdalla on hyvä todeta alkuun, että tiedon määrä maailmassa on loputon. Jo pelkästään tärkeimpinä tiedonlähteinämme pitämiämme kirjoja Google Booksin vuonna 2010 teettämän arvion mukaan on julkaistu maailmassa noin 129 864 880 kappaletta. Googlen laskuista kuitenkin puuttuivat lukuisat eri lehdet, nettijulkaisut tai tieteelliset artikkelikokoelmat, mitkä pidentäisivät entisestään jo loputtomalta tuntuvaa lukulistaa. Tietoa, jota voisi haalia on siis loputtomasti, mihin ei elämää kannata missään nimessä kuluttaa. Tämän varsin rationaalisen ajatuksen myöntäminen itselleen on ensimmäinen askel tietämättömyyden häpeän torjumisessa, koska se asettaa meille oman ihmisyytemme rajat, jonka jälkeen on hyvä lähteä asettamaan itselleen ne henkilökohtaiset.
Omaa rooliamme henkilökohtaisen tietomme rajoja muodostaessa on nähtävä itsensä suvereenina rajojen piirtäjänä. Me itse siis päätämme loppupeleissä, minkälaisia tietoa ja taitoja keräämme yhteiskunnan meiltä edellyttämän omaa ammattiosaamistamme kehittäessä. Tässä prosessissa osittain auttavat tietysti niin yliopistojen erilaiset kirjapaketit, opintokokonaisuudet, tukipalvelut kuin muut kanssa ihmiset. Projektin vetovastuu on kuitenkin täysin sinulla, joka tietää, että riittääkö oma mielenkiintosi Minna Canthiin perehtymiseen tai tarvitseeko sinun elämäntavoitteesi saavuttaakseen tutustua Pierre Bourdieun teorioihin. Tietoa voi tietysti hankkia pelkkä yleissivistys tavoitteenaan, mutta samalla on myös hyvä pysähtyä pohtimaan sen tarpeellisuutta itsellesi ja voisiko saman ajan käyttää itseään enemmän kiinnostavien ja omaa ammattiosaamista kehittävien aiheiden parissa. Omien tiedon rajojen määrittäminen on siis lopulta erilaisten tietojen arvottamisesta elämässä ja tämä päätös osaltaan auttaa poistamaan taas turhan häpeän tunnetta.
Sen lisäksi, että itse päätämme oman tietomme rajoista, niin samalla päätämme paikoista, mistä haemme sitä. Vaikka edellisissä kappaleissa onkin lukemisen merkitystä tiedon hankinnan menetelmänä, niin me historian opiskelijoina tiedostamme ehkä kaikista parhaiten sen, että muutkin tiedon lähteet ovat yhtä tärkeitä aina podcasteista TV-ohjelmiin. Osittain tämä nykyajan tiedon lähteiden rajaton valikoima antaakin mahdollisuuden meistä jokaiselle valita itselleen se sopivin kanava niin tieteellisen kuin viihteellisen tiedon kartuttamiselle. Etenkin myös jälkimmäisen tiedon laadun kartuttaminen on myös tärkeää. Vaikka Temptation Island – ohjelman juonenkäänteillä ei välttämättä maisterinpapereita saisikaan, niin ainakin niissä on aiheita, joista meillä kaikilla löytyy sanottavaa.
Oman tiedon jakaminen onkin yksi tärkeimmistä häpeää poistavista keinoista, koska oman osaamisen esille tuominen siihen sopivissa eri asiayhteyksissä on tärkeä asia oman itsetunnon kehittymisen kannalta. Kun ihmiset esimerkiksi pääsevät puhumaan tasavertaisesti erilaisista elämän aiheista, niin tiedon monipuolisen luonteen huomioon ottaen keskusteluissa tulee aina hetkiä, joiden kautta jokainen siihen osallistuva pääse puhumaan. Tämä yhdenvertaisuus lisää yhteisöllisyyttä ja samalla vähentää yksilöiden häpeän tunnetta omasta tietämättömyydestään, kun ympäristö keskustelulle on kaikkia kannustava. Oman tietoisuuden ylikorostaminen kuitenkaan ei keskusteluissa ole suotavaa, koska se on vain yksi herruustekniikka, jolla tietoisesti pyritään esimerkiksi luomaan keinotekoista hierarkiaa tai poissulkemaan yksilöitä keskustelusta. Tämän takia kaikille yliopistossa onkin tärkeä vastuu ylläpitää tasavertaista vuorovaikutuksen ilmapiiriä yllä.
Oman tietämättömyyden häpeä on siis tunne, joka syntyy pitkälti yhteisön toimintamallien ja yksilön oman ajattelun yhteisvaikutuksesta. Meillä jokaisella historian opiskelijalla ympäri Suomea on tärkeä yhteisvastuu, että emme anna tietämättömyydestä aiheutuvaa häpeän tunteen vaikuttaa itseemme tai toisiin kanssa ihmisiimme pitkää aikaa. Tätä kautta annamme kaikille meille tasavertaiset mahdollisuudet tulla sellaisiksi osaajiksi kuin haluamme. Sen takia haluankin päättää tämän tekstin lyhyeen neuvoon, joka auttaa meitä voittamaan häpeän tunteen yhdessä ja jonka Samuli Putro oman kappaleensa kertosäkeeseensä hyvin tiivisti: Älkää unohtako toisianne.
Juho Kankare
Kirjoittaja on Holin taloudenhoitaja 2018 ja paremmasta maailmasta haaveksia
