Näkymätön vaikuttaminen

Lähestytäänpäs tätä blogia taas Pekka ajattelee-osastolla. Tyylilleni uskollisesti en tartu suoraan yksittäiseen aiheeseen vaan kiertelen ennemmin jonkin laajemman teeman ympärillä.

Syksyn alkaessa ja uusien opiskelijoiden saapuessa yliopistoihin, ajattelin puhua hieman kulttuurista ja akultturaatiosta. Siitä, millaisia tapoja, käytänteitä ja ymmärrystä me jo valmiiksi opiskelijayhteisössä toimivat siirrämme tietoisesti tai tahtomattaan uusille fukseille. Saammeko heidät tuntemaan olonsa tervetulleiksi uudessa elämäntilanteessa ja millä tavalla he ottavat siinä paikkansa ja asemoivat itsensä suhteessa muuhun maailmaan, opetushenkilökuntaan sekä toisten aineiden opiskelijoihin.

Suurin osa uusista opiskelijoista on kuitenkin eräänlaisessa tabula rasa-tilanteessa yliopistokulttuurin suhteen, heistä harvoilla ollessa aiempaa kokemusta siitä ympäristöstä, johon ovat saapuneet. Tässä näenkin yhden parhaista mahdollisuuksista koko yhteisölle karsia monesti negatiivisena pidettyjä käytänteitä luonnollisen vaihtuman kautta keskuudestaan. Seuraavassa yritän avata omaa näkeemystäni muutamista kohdista, jotka ensimmäisenä itselleni tulevat mieleen tätä ajatellessa ja joissa näkisin mahdollisuuden parempaan.

Otetaanpa ensimmäisenä tarkasteluun sisäiset hierarkiat. Jos omalla laitoksella tuntuu olevan selkeää klikkiintymistä vuosikurssien välillä, voidaan tätä parhaiten vähentää koettamalla integroida uusia opiskelijoita koko yhteisön jäseniksi, eikä ainoastaan sosialisoitumaan omien ikätoveriensa kanssa. Tottakai on tärkeää että myös samassa opiskeluvaiheessa olevia löytyy kaveripiiristä mutta liian tiivis ryhmäytyminen saattaa helposti kääntyä itseään vastaan, luoden sisäsisiä karsinoita ja näkymättömiä aitoja vuosikurssien välille. Tutoreiden olisikin mielestäni syytä muistaa tämä puoli myös uusia saapujia ohjeistaessaan.

Toinen, mielestäni huomattavasti suurempi ongelma, on yliopisto-opiskelijoiden ja henkiökunnan välinen usein kovinkin formaali suhde toisiinsa. Tätä luomassa on toki vuosisataiset perinteet sekä selkeämpi ikäero, mutta itse en ainakaan koe että tiukalle opettaja-oppilas-erottelulle olisi enää mitään sijaa nykymaailmassa. Opiskelijat usein tuntuvat omien kokemusteni mukaan huomaamattaan uusintavan tätä eroa sanomisillaan ja teoillaan. Milloin joku ei kehtaa mennä häiritsemään professoria syystä  x , siellä se opetushenkilökunta puhuu omissa tiloissaan jotain meistä ja katsoo kummasti,  eihän se nyt mun kantaa kuuntele kun olen vain opiskelija etc.  Tällainen puhe vanhempien opiskelijoiden suusta tarttuu mitä suurimmalla todennäköisyydellä uusiinkin tulijoihin ja omalta osaltaan jatkaa erottelun perinnettä, josta olisi paremman työympäristön sekä toimivampien käytänteiden ja yleisen avoimuuden tähden syytä päästä eroon mahdollisimman tehokkaasti.  Toiveeni olisikin että jokainen meistä välillä miettisi omien tekojensa lisäksi sitä, mitän puheisiinsa sisään rakennetut implikaatiot vaikuttavat ympärillä oleviin ihmisiin.

Itsensä asemointi maailmaan toisen kautta lienee ihmis-yhteisöillekin mitä loogisin tapa olla, ja tästä eräs huomaamani esimerkki tuntuu olevan se, että jokaisella ainejärjestöllä alasta riippumatta näyttää olevan hyvinkin antagonistinen suhtautuminen johonkin toiseen ainejärjestöön. (myöntäkää hyvä lukija, niin on teilläkin). Nämä jonkin toisen alan opiskelijoista esitetyt kiertävät vitsit kasvattavat aina myös me-henkeä ja vahvistavat tunnetta omasta merkityksestä, mutta saattavat pahimmillaan kääntyä itseään vastaan. Jos kyseessä on kovinkin lähitieteinen ala, opiskelijayhteisön uusiin fukseihin istuttama ajattelumalli saattaa räikeimmillään estää myöhempiä yhteistyökuvioita tai vaikka vaikuttaa yksittäisen oppilaan henkilökohtaisiin sivuainevalintoihin. Kyse ei aina ole ollenkaan tiedostetun tason toimista tai vaikuttamisesta, yhteisöjen dynamiikka nyt vain tuntuu toimivan tällä tavalla.

Viimeisenä, vaan ei ehkä vähäisimpänä, haluaisin vielä kiinnittää huomiota yhteen ikuisuusaiheeseen, joka tuntuu nousevan esille ympäri Suomen historianopiskeljoiden keskuudessa. Kyseessä on siis pelko valmistumisen jälkeisestä työtilanteesta ja siitä puhuminen. Jokainen tuntee ”tässä valmistun kovaa vauhtia kortistoon”-mantran, jonka noin kerran kuukaudessa kuulee aina jonkun vanhemman opiskelijan heittävän. Totta kai tietty kyynisyys kuuluu ammattimme peruspiirteisiin, mutta en silti koe kauhean hedelmällisenä tilannetta, jossa ensimmäisen vuoden syksystä eteenpäin joutuu kuulemaan samoja hokemia työnsaannin hankaluudesta. Tosiasioita ei tietenkään pidä kieltää mutta jatkuva valittamisen ilmapiiri on myös eräällä tavalla tarttuva ajatusvirus, jota seuraavat opiskelijapolvet tulevat huomaamattaan jatkamaan eteenpäin aikanaan.

Tällä kertaa tällaisia ajatuksia. En siis aja agendaa, jossa kaikki puhe karsitaan mukavaksi intoiluksi, tai että luontaista kyräilyä pystyttäisiin koskaan radikaalisti poistamaankaan. Ennemmin tämän tekstin tarkoituksena on vain muistuttaa siitä, millainen vaikutus meillä kaikilla on ympäristöömme, myös silloin kun emme itse sitä tiedosta. Jokainen sukupolvi oppii edeltäjiltään ja kasvaa mukaan sellaiseen kulttuuriin, joka sitä kasvattaa. Ei siis unohdeta  myöskään tätä kun valmistellaan fuksiaisia tai järjestellään muita vuoden ensimmäisiä yhteistapahtumia.

Kirjoittaja on yleisen historian kolmannen vuoden opiskelja Jyväskylästä sekä maaninen ajattelemisen ajattelija.

Pekka Pietilä

Tosine ry