Päätin tarttua epäanalyyttisella tajunnanvirralla aiheeseen (ja sen viereen), jonka Pekka Pietilä tässä samaisessa Holin blogissa 9.9. otti nopeasti esille yliopistoyhteisön käytänteitä pohtivan kirjoituksensa loppuvaiheilla. Meillä historianopiskelijoilla kun on usein paha tapa suhtautua ylikyynisesti omaan opintoalaamme ja varsinkin sen hyödyllisyyteen itsellemme. Tämän ilmenemismuotona ovat esimerkiksi toistuva hokeminen valmistumisen jälkeisestä työttömyydestä, oman kiinnostuneisuutensa vähättely ja kaikki yhtäläisen epäkannustavat tavat ylläpitää historiatieteen yleistä arvostusta niin omassa keskuudessamme kuin ulkopuolistenkin parissa. Kritiikittömyys ei tietenkään ole koskaan hyvästä ja osittain useat maalaillut pelot ja uhkakuvat ovat aiheellisiakin, mutta ikävän yleistä on, että tietynlaisen alemmuudentuntoisen epätoivon ilmapiirin ylläpito on myöskin vain itseään toteuttavaa profetiaa.
Seisottuani viime keväänä ainejärjestöni ständillä yliopiston avoimien ovien päivänä, sain kuulla täyslaidallisen kaikille historianopiskelijoille jo sukujuhlista tuttuja uteluita ja kuittailuja valmistumisen jälkeisestä työllistymisestä, sekä tietysti sen perinteisen mielikuvituksellisen olettamuksen siitä, että me kaikki tulemme valmistumaan opettajiksi (tai tietenkin vaihtoehtoisesti työttömiksi). Vaikka työllisyysluvut opettajien, museotyöntekijöiden ja tutkijoiden ulkopuolellakin oikeasti näyttäisivät kohtuullisen hyviltä (esim. Tampereen yliopistosta valmistuneilla työttömyysaste on vain 9%[1]) ja vaikka yliopistosta ynnä historiantutkimuksen opettelusta saa esimerkiksi monia ajatteluun ja kirjoittamiseen, sekä aineistojen käsittelyyn, tulkintaan ja tuottamiseen tarvittavia taitoja ja yleissivistystä, joita jopa arvostetaan jälkiteollisilla työmarkkinoilla, tuntuvat välillä opintoalaamme kohtaan tunnetut mielikuvat ja arvostus hieman toiselta.
Tätä tiettyä historia-alan imagoa ei tuona päivänä suoranaisesti parantanut kyselijöiden mielissä se automaattivastauksena jokaiselle hokemani suuri litania työnkuvia, joihin saattaa tutkijan ja opettajan lisäksi päätyä, jos siis päätyy. Onhan koulutuksemme sekä vahvuus että heikkous sen itse opiskelijan vaivannäön varassa oleva taitojen, kokemusten ja ymmärryksen monipuolinen kartuttaminen. Mielenkiintoisena huomiona totesin, että kyynisimmät näkemykset historianopiskelijoiden tulevaisuudesta tulivat juuri niiltä lukiolaisilta, jotka itse olivat kiinnostuneita hakemaan tai olivat jo päättäneet hakea opiskelemaan historiaa. Perinteinen humanistis-yhteiskuntatieteellinen alemmuuskompleksinen oletus omasta hyödyttömyydestään näyttää siis voivan alkaa jo ennen yliopistoelämää.
Kaikille historianopiskelijoille lienee tuttua, jos ei omakohtaisesti niin ainakin joidenkin kanssaopiskelijoiden taholta toistuvasti harrastettuna, oman kiinnostuksensa ja panostamisensa vähättely, sekä oman tulevaisuutensa epävarmuuden liioittelu. Kyseessä noin pääsääntöisesti kuitenkin ovat ihmiset, jotka ovat kuuluneet sadoista muista hakijoista niihin muutamaan sisäänpäässeeseen prosenttiin ja jotka yleensä osoittavat alaansa kohtaan vapaa-ajallakin intohimoa ja harrastuneisuutta. Sama tuntuu olevan suhteellisen yleistä muidenkin vastaavasti mihinkään tiettyyn tehtävään valmistamattomien alojen opiskelijoiden keskuudessa; vai eivätkö muka syyllisty jotkut kirjallisuustieteilijät siinä missä filosofit tai valtio-oppineetkin puheissaan toistuvasti kirveensä kaivoon heittämiseen? Korkeintaan hetkellisen sentimentaalisuuden puuskassa saatetaan sitten muistaa mainita tieteen ja sivistyksen itseisarvoisuuskin.
Ovatko alallemme koulutetut ja koulutettavat sitten muka oikeasti niin vähän arvostettuja kuin itse annamme ymmärtää, vai onko kyseessä vain jokin kiero puolustautuminen omaa kalvavaa luuloamme vastaan? Ainakin toisinaan huonoja käsityksiä saa kuulla ulkopuolisiltakin. Koska humanistiset kesätyöt tunnetusti ovat (vielä muitakin enemmän) kiven alla ja vuokrakin pitää maksaa, viettää joka vuosi suurin osa historianopiskelijoistakin suvensa pääosin niissä kuuluisissa ”oikeissa töissä”. Näillä työpaikoilla ollessaan humanistiopiskelijat saavat sitten usein selitellä työtovereilleen mitä, miksi ja miten opiskelevat ja mikseivät jo tee sitä työkseen. Usealle akateemisen maailman ulkopuoliselle ihmiselle voi olla kuitenkin tuskallisenkin vaikeaa selittää joidenkin yliopistossa käsiteltävien tai siellä tutkittujen asioiden arvoa tai suoraan johonkin ammattiin johtamattoman koulutuksen ideaa.
Ja sitten vielä niistä yhteiskunnallisen todellisuuden tämän päälle langettamista paineista. Viiden vuoden tavoiteaikaan pitäisi valmistua, itsensä pitäisi tehdä näytöillään ja valinnoillaan hyödylliseksi ja tarpeelliseksi ja jollain tavalla siinä sivussa tulisi vielä oikeuttaa oma opiskelunsa sitä veroissaan maksavien silmissä. Tämän lisäksi opintojen hedelmällisyyden mahdollistavaa valinnanvapautta ja joustavuutta, sekä opiskelijan mahdollisuuksia taloudelliseen riippumattomuuteen haluttaisiin jatkuvasti huonontaa opiskeluaikojen lyhentämisen nimissä. Siinä on jo melko raskas taakka kannettavaksi elämänsä tärkeimpiä valintoja tekevälle nuorelle, jonka valkolakki ei ole vielä kerennyt pahemmin päässä kellertymään. Vähempikin ulkoinen paine ja luodut mielikuvat saattavat johtaa täysin turhiin kompromissiratkaisuihin niinkin merkittävän asian kuin oman loppuelämänsä suhteen.
Historia yliopistossa ei tietenkään ole irrallaan muusta yhteiskunnasta ja senkin rahoitukseen ja muotoihin vaikuttaa kaikkialle yliopistomaailmaan jo pitkään hiipinyt tehokkuusajattelu. Eräs oppiaineemme dosentti jopa antoi historiantutkimuksesta ja sen opettamisesta luonnehdinnan ”hyvinvointisairaus” – joka on mielestäni omiaan kuvaamaan niin historiatiedettä uhkaavaa poliittista ajattelua kuin omaa siihen suhtautumistammekin. Saatamme arvostella tällaista ajattelua mielestämme vain kyynisesti ironiamutkan takaa, mutta samalla sen negatiivisia konnotaatioita toisintaessamme saatammekin itse asiassa tuottaa sen perusteille eräänlaista oikeutusta. Tällainen kyyninen puoli-ironinen suhtautuminen itseemme tuntuu välillä olevan historiaihmisiin sisäänrakennettua.
En todellakaan väheksy käytännön aloja tai esimerkiksi luonnontieteitä, mutta eikö yliopistoinstituutiosta puhuttaessa se kuuluisa tehtävä ole kuitenkin ollut tuottaa ja levittää ymmärrystä, tiedettä ja sivistystä eli kulttuuris-yhteiskunnallista sisältöä ja ideoita maailmamme muokkaamiseksi ja arvottamiseksi? Eikö tämä sitten toimisi parhaiten niiden asiaansa intohimoisesti suhtautuvien ihmisten päästessä vapaasti, mutta kokeneempien tukemana ja ohjauksessa toteuttamaan itseänsä? Onko meillä täten siis oikeasti varaa vielä itsekin pelotella asenteellamme potentiaalisesti lahjakkaita ihmisiä pois historianopiskelun parista tai lannistaa heitä ylimääräisillä paineilla kesken opiskelun? Yliopiston muuttaminen yhä enemmän liukuhihnatutkintoja suoltavaksi ja vertaisarvioitujen artikkeleiden määrää euroissa laskevaksi tuotantobyrokratiaksi ei tätä jaloa tehtävää tietenkään edistä, mutta sitä ei myöskään tee itse suorittamamme väheksyntä ja mielikuvapelottelu tämän edessä.
Humanistiset tieteet ja yhteiskuntatieteet, historia tietysti niiden mukana, tulevat aina olemaan tärkeitä kulttuurisen ja yhteiskunnallisen itseymmärryksemme muovaajia. Niitä väheksyvässä yhteiskunnassa siis vielä sitäkin tärkeämpiä. Hyvä lähtökohta sille kuuluisalle askeleelle kohti edes pientä maailmanmuuttamista olisi kuitenkin ensin lopettaa oma jatkuva itsemme alentaminen negatiivisten piirteiden ja mielikuvien korostamisella. Vasta sen jälkeen voimme vapaasti keskittyä siihen missä olemme hyviä ja ehkä toivoa jopa arvonantoa muiltakin. Mitä muuta motivaatiota muka voi historianopiskelija historianopiskelijuudelleen tähän ensi hätään edes kaivata, kun ainakin vielä hänen pääasiallinen tehtävänsä on itseään kiinnostuksensa kohteissa harjoituttaminen samaa toteuttavien ihmisten keskuudessa, siinä sivussa vielä parhaimmillaan alaansa ja asiaansa edistäen. Kyllä se tulevaisuus niin hyvistä asetelmista itsensä tekee ilman sitä ylimääräistä tuhkassa kierimistäkin.
Matti Järvinen
Patina Ry
[1]http://yle.fi/uutiset/paras_tyollistyminen_paras_palkka__nain_korkeakoulutus_kannattaa/7113383
