Kirjoittanut Tapio Aropaltio, Patina ry

Globalisoituva maailma tekee yhteisestä pallosta entistä pienemmän. Tai ainakin siltä se tuntuu. Nähdäkseni osasyy tähän tunnekokemukseen on nopeutunut ja monipuolistunut tiedonkulku: enää ei tarvitse odottaa, että Kusti polkee, vaan kirjeet lähetetään sähköisesti nappia painamalla. Samaten television iltauutisten aikaan koko maailman uutistarjonta kipataan kätevän näppärästi syliin. Nykyajan uudet mediat[1], kuten sosiaalinen media, chat-palstat ja internet, ovat haastaneet perinteiseksi miellettyjen joukkoviestimien, sanomalehtien ja television asemaa, mutta eivät kokonaan syrjäyttäneet niitä. Itse asiassa on käynyt päinvastoin, uudet ja vanhat viestimet tukevat toisiaan muodostaen niin kutsutut multimodaalisen viestintäkentän, joka tarkoittaa erilaisten vaikuttamiseen ja tiedonvälittämiseen käytettävien elementtien, kuten äänen ja kuvan yhdistelemistä parhaimman vaikuttamistason saavuttamiseksi. Samalla kun uutisvirrasta on tullut entistä vuolaampaa ja tietoa on saatavilla enemmän kuin koskaan aiemmin, ihmisten medialukutaito on kuitenkin tuntunut ruostuneen. Vaikuttaako monipuolistunut mediakenttä siis negatiivisesti kykyyn käsitellä tietoa? Tuskin. Ehkäpä syynä on tiedon räjähdysmäisesti kasvanut määrä, jonka vuoksi uutiskokonaisuuksia on paitsi hankalampi hahmottaa. Kuitenkin myös tiedon määrä monikertaistui 1900-luvun jo alussa, kun sanomalehtien levikit kasvoivat rajusti. Todellisena syynä tietotulvaa onkin todennäköisesti median aiempaa hankalampi hahmottaminen omassa kontekstissaan, tiedonvälittäjän roolissa. Multimodaalinen media vaatiikin intermediaanistumisprosessin[2] myötä suurempaa median eri kontekstien hallintaa ja ymmärtämistä.

Media rakentaa kertomistaan asioista ja ilmiöistä laajempia kokonaisuuksia painottaen kulloisenakin aikajaksona asiayhteyden kulttuurisia konteksteja ja yhteiskunnallisia normeja – myös medialla on oma kontekstinsa, jossa ja josta käsin se vaikuttaa ympäröivää yhteiskuntaan. Ihminen puolestaan hahmottaa ympäröivää maailmaa erilaisten medioiden tuottaman tiedon kautta. Tätä maailmankuvan muodostamista kuvaa termi medioituminen. Kehitys on ollut kaikkialla länsimaissa samansuuntainen: tiedotusvälineiden asema ihmisten todellisuuden tulkitsemisen apuvälineenä on korostunut jatkuvasti,[3] mikä merkitsee lyhykäisyydessään sitä, että tiedostusvälineet toimivat ympäröivän yhteiskunnan peilinä. Median luomat mielikuvat pyrkivätkin vaikuttamaan ihmiseen niin kutsutulla symbolisella tasolla, jonka kulttuurihistorioitsija Raymond Williams määrittelee olevan merkityssuhteiden antamista median välittämille viesteille.[4] Median luomat mielle- ja mielikuvat vaikuttavat ihmisen psyykeen voimakkaasti ja usein myös tiedostamattomasti. Media vaikuttaakin siten kahdensuuntaisen vuorovaikutuksen kautta: yhtäältä se välittää uutisia ympäröivästä yhteiskunnasta heijastellen sen todellisuutta, mutta toisaalta ihminen itse antaa median tuottamalle sisällölle sille kuuluvan merkityksensä. Käsillä olevan tekstin kysymyksenasettelu kuuluu, miten media, ennen kaikkea suomalainen lehdistö, on syntynyt ja vuorovaikuttanut suomalaisessa yhteiskunnassa. Keskityn nimenmaan sanomalehdistöön ja sen yhteiskunnalliseen rooliin tiedonvälittäjänä, sillä aina 1930-luvulle asti lehdistö, kahvipöytien painettu sana, oli ihmisten primäärinen tiedonlähde ennen puhelinpylväiden kytkettyä puhelinkeskukset toisiinsa. Aluksi esittelen suomalaisen lehdistön perustamis- ja varhaishistoriaa, jota nopeasti sivuan. Tämän jälkeen kiinnitän huomion kysymykseen, mitä suomalaisen lehdistötoiminnan alkaminen tarkoitti, mihin se tähtäsi, mitä asioita käsiteltiin ja millä keinoin. Lopuksi hahmottelen median yhteiskunnallista roolia ja asemaa historiallisena tutkimuskohteena.

Suomalaisen sanomalehdistön historia lähtee liikkeelle vuodesta 1771, jolloin Aurora-Seura alkoi julkaista ensimmäistä suomalaista sanomalehteä, Åbo Tidningaria (1771-1861). Ensimmäinen, täysin suomenkielinen lehti oli rovasti A. Lizeliuksen toimittama Tietosanomat (1776), jonka toiminta kuitenkin loppui samana vuonna. Pitkää Åbo Tidningar olikin ainoa Suomessa ilmestynyt sanomalehti. Lehden nimi muuttui Åbo Allmänna Tidningariksi vuonna 1809, jolloin siitä tuli virallinen lehti, joka sai julkaista myös ulkomaita koskevia uutisia. Åbo Tidningarissa ei ollut aiemmin ollenkaan ulkomaanuutisia, koska poliittisia ja valtiollisia (myös ulkomaan uutisia) sai julkaista vain Tukholmassa ilmestynyt Stockholms Post-Tidningar, jolla oli virallisen lehden status. Tämä muuttui Suomen tultua osaksi Venäjän keisarinkuntaa vuonna 1809.[5] Varhaismoderni lehdistö syntyi sen nykyaikaisessa merkityssisällössään autonomisen suuriruhtinaskunnan muodostumisen jälkeen. A. I. Arwidsson perusti Åbo Morgonbladetin (1820-1821), mikä oli merkittävä edistysaskel kohti, sillä Morgonbladet oli ensimmäinen kansalaisaktiivisuuteen ja mielipiteenmuodostukseen pyrkinyt lehti. Lehti ajautui kuitenkin konfliktiin julkisen vallan kanssa ja lakkautettiin yhteiskuntarauhaa häiritsevänä.^[6]

Suomen lehdistön historiassa alkoi uudiskausi 1820-luvun lopulla, jolloin lehdistö laajeni sekä levikiltään että määrältään. Lehtien yhteislevikki kymmenkertaistui (12 600) vuoteen 1860 mennessä, jolloin maassa ilmestyi 29 sanomalehteä. Aluksi lehtien julkaisuvolyymi oli kuitenkin alhainen, koska ihmisten lukutaidon kehittämiseen ei ollut vielä systemaattisesti kiinnitetty huomiota ja lehden painattaminen vaati aina kaupungissa olevan kirjapainon, joiden perustaminen oli kallista ja tarkoin säädeltyä: ennen vuoden 1864 osakeyhtiöasetusta lehden perustaminen oli mahdollista vain, jos kaupungissa oli kirjapaino.[7] Lehden tilaaminen vaati myös tietysti rahaa. Väestön vaurastumisen myötä yhä useampi alkoi kuitenkin tilata lehtiä, jotka saivat tilauksista osan tuloistaan. Toinen osa hankittiin ilmoitustuloilla, jotka toimivat pitkään tärkeimpänä tulonlähteenä. Tukeutuminen ilmoitustuloihin merkitsi kuitenkin, että valtaosa lehdistä kaupallistui, mikä johti osittain sisällön helppotajuistamiseen.^[8] Jopa puolet 1900-luvun alun lehtien palstatilasta saattoi olla katettuna ilmoituksilla ja mainoksilla. Yhteiskunnalliset muutokset selittävät kuitenkin enemmän lehdistön kasvua kuin raha: ensinnäkin yhteiskuntaelämä politisoitui kielikysymyksen noustua vuoden 1863 valtiopäivillä keskeiseksi asiaksi; kansakouluja oli perustettu yleisen luku- ja kirjoitustaidon parantamiseksi, vuoteen 1910 mennessä kansakouluja oli liki kolmetuhatta ja oppilaita jo 135 000; Suomen väkiluku kasvoi ja se oli jo 1880 yli kaksi miljoonaa, joista lukutaitoisia oli noin 65 % vuonna 1910; lehdentoimitus ammattimaistui ja toimitustyö differentiotui. Lisäksi uudet teknilliset keksinnöt, kuten höyrykone ja sähkö mullistivat, jotka suuresti nopeuttivat postinkulkua. Lisäksi on mainittava lennätin ja puhelin, jotka mahdollistivat uutissähkeet ja puhelintiedotteet. Uutisista tulikin entistä tuoreempia.[9] Uudet yleiseurooppalaiset aatteet tekivät myös tuloaan ja sanomalehdistö nähtiin erinomaisena foorumina paitsi sivistää myös kasvattaa kansaa. Filosofi J. V. Snellman näki, että juuri sanomalehdistössä on potentiaalia korottua merkittäväksi valistusaatteen airueksi myös Suomessa.

Snellmanin julkaisema Spanska Flugan -aikakauslehdessä (1839-41) ja Saima-lehdessä (1844-46) kehitellyt ideaansa lehdistön keskeisestä roolista kansallisena herättäjänä. Snellman näki lehdistön kansansivistäjänä ja herättäjänä, joka havahduttaisi huomanaan kansallishengen merkityksen yhteiskunnassa. Lähtökohtana lehdistön kehitykselle Snellman piti liberalistista lehdistökäsitystä, joka riippumattomana valtiosta kehittyisi valtiolliseksi mahdiksi. Tämän ajatuksen taustalla Snellmanilla oli ajatus lehdistön kansallisesta vallasta, joka heijastelisi ”yleistä mielipidettä” ja korreloisi myös suomenkielisen väestön sivistystasoa.[10] ”Yleinen mielipide”, tai pikemminkin kansan enemmistön mielipiteenmuodostumisen popularisoituminen ja suomenkielisen lehdistön syntyminen linkittyvät tiiviisti toisiinsa, mikä näkyi 1860-luvulta lähtien polarisoituneena kielikysymyksenä, joka johti varhaisimpien (kieli-)puolueiden syntymiseen. Myöhemmin puolueiden ympärille syntyi puoluelehdistö, joka ajoi kyseisten puolueiden etuja.

Kielikysymyksen tultua 1860-luvulla osaksi päivänpolitiikkaa varhaisimmat puolueet organisoituivat. Aluksi ainoat puolueet olivat fennomaanit ja svekomaanit. Fennomaaneista irtautui kuitenkin varsin nopeasti niin kutsuttu Yrjö Koskisen johtamat jungfennomaanit, jotka olivat suomalaistuvan yhteiskunnan olevan keskeisin ehto suuriruhtinaskunnan sivistyksen kohottamiselle. Yhteiskunnallisten uudistusten tuli jungfennomaanien mukaan olla osa suomenmielisyyttä. Koska aatteelliset erot olivat kohtalaisen jyrkät, fennomaanien pää-äänenkannattaja Suometar ei enää kelvannut julkaisufoorumiksi jungfennomaaneille, jotka perustivat 1869 perustettiin Uusi Suometar, joka nopeasti kasvoi pääkaupungin suurimmaksi sanomalehdeksi, jota myös maaseudulla asuneet tilasivat. Suomenmielisen lehdistön syntymisen myötä maakuntalehdistö synti käsitteenä 1870-luvulla: lehdet pyrkivät saamaan tilaajia myös maaseudulta ja siten laajentamaan näin lukijakuntaansa.[11] Ruotsin Snelmannina pidetty A. O. Freudenthal kiteytti 1850-luvulla ruotsalaisuuden kansallisen idean seuraavasti: suomalaisen sivistystyön ensisijaisena kohteena oli ollut jo pitkään suuriruhtinaskunnan oma sivistyneistö, joka myös osasi ruotsi. Kuitenkin voimistuva kansanvalistustyö suomalaisen väestön keskuudessa oli johtamassa tilanteeseen, jossa ruotsinkielinen säätyläistö oli jäämässä ilman kasvualustaa. Siis, ruotsin kieli ei koskenut vain ylintä sääty, vaan se oli yhtä lailla myös ruotsia taitavan rahvaan asia ja kielellä oli sijansa yhtenä ruotsinkielisiä idenfioivana piirteenä. Tämän katsantokannan ongelmaksi muodostui kuitenkin suomessa asunut ruotsinkielinen aatelisto itse, joka katsoi oman yhteiskunnallisen ja kulttuurisen asemansa vaativat tuekseen ruotsalaista puoluetta.[12] Tämän säätyläisen ja kulttuuri-idenfioitumisen pohjalta syntyi svekomaaninen liike, johon yhtyivät Suomessa ilmestyneet lukuisat ruotsinkieliset lehdet.

Suomalaisesta puolueesta eriytyi nuorsuomalainen puolue 1880-luvulla, sillä uusi sukupolvi korostivat kielikysymyksen ja demokraattisen valtiomuodon kehittämisen sijaan individualistista ja empiiris-naturalistista filosofiaa sekä nousevan työväestön tasa-arvoa ja yleistä äänioikeutta. Eroavaisuudet eivät olleet niinkään uudistamiskysymyksissä kuin kysymysten painottamisessa. Nuorsuomalaisten ensimmäinen erävoitto vanhasuomalaisista oli Keski-Suomen valjastaminen uusien ajatusten torveksi, jahka kohta tämä jälkeen tuli aika perustaa ensimmäinen pääkaupungissa ilmestynyt sanomalehti, Päivälehti (1889). Pian nuorsuomalaisia lehtiä oli myös Viipurissa, Raumalla, Turussa, Mikkelissä ja Tampereella ja Hämeenlinnassa. Vanhasuomalaiset vastasivat lehtien valtauksiin perustamalla rinnakkaisen äänenkannattajansa. Lisäksi, jos lehden toimituksen valtaus epäonnistui, ratkaisuna oli perustaa samaan kaupunkiin oma, kilpaileva lehti. Vanhasuomalaiset juotuivat puolustuskannalle, vaikka puolueelle jäikin sellaisia lehtiä, kuten Aamulehti, Satakunta, Hämeen Sanomat, Karjalatar ja Uusi Suometar.[13]

Sosialistiset aatteet ja ideat saivat jalansijaan myös työväestön keskuudessa, joka ”löysi itsensä” 1800-luvun lopulla. Juuri lehdistö saikin työväenluokan herättäjänä keskeisen asema: vasemmisto poliittisten oikeuksien kasvamisen myötä myös vasemmistopainotteisten lehtien lukumäärä kasvoi. Leninin itsensä sanoin, työväenlehtien tuli olla puolueen ja aatteen aseita. Lehtitoiminta alkoikin nopeasti: jo vuonna 1895 perustettiin Helsingissä ilmestynyt maan johtaja työläislehti, Työmies, joka oli aluksi aatteelliselta taustaltaan hengeltään maltillisen sosiaalireformin kannattaja, mutta tyyli muuttui pian uuden vuosisadan alun jälkeen: Työmies alkoi tuoda esiin yhteiskunnallisia epäkohtia selittäen ne luokkaristiriitojen aiheuttamiksi. Sääty-yhteiskunnasta periytynyt taloudellinen eriarvoistuminen käsitettiin poliittisen kahtiajaon perustaksi porvariston ja vasemmiston välillä. Helsingin lisäksi työväenlehtiä perustettiin Tampereelle ja Turkuun ja Viipuriin.[14]

Sanomalehtien nousulle keskeisintä oli, että yhteiskuntaelämä vilkastui ja kielitaistelu synnytti erimielisyyksiä, jotka ruokkivat puoluetoiminnan aktivoitumista yli perinteisten säätyrajojen. Aluksi lehdet toimivat keskustelufoorumeina kielikysymystä käsiteltäessä, mutta viimeistään työväestön tultua osaksi poliittista päätöksentekoa lehdistö sai myös osaksi puoluepoliittisia tarkoitusperiä. Puolueille oli tärkeä saada oma paikansa äänestäjäkuntansa joukossa ja vakiinnuttaa asemansa. Lehdet toimivatkin usein poliittisessa tarkoituksessa, kun ne pyrkivät saamaan jalansijaa kaupunkien lisäksi myös maaseudulla, jossa lehdistö usein korvasi hataran puoluekoneiston erityisesti maalaisliitolla.[15] Tätä tarkoitusta varten oli tarpeellista perustaa sanomalehtiä osaksi puoluekoneiston tarpeisiin. Lehtien lukijakunta koostui siis myös kaupunkeja ympäröivien maaseutujen asukkaista. Lehtien lukumäärän kasvamiselle oli olennaista, että puolueet katsoivat usein tarvitsevansa jokaiseen suurempaan pitäjään ja kaupunkiin oman äänenkannattajansa, jos sellaista ei vielä ollut. Ihmiset valitsivat sitten itselleen sopivan lehden, jota lukivat. Kehitys johtikin siihen, että suurimmissa kaupungeissa ilmestyi rinnakkain eri puolueiden etuja ajavia kilpailevia lehtiä, mikä johti usein myös siihen, että lehtiä myös lakkauteltiin heikon taloustilanteen vuoksi. Olisi kuitenkin väärin sanoa lehtien olleen täysin puoluesidonnaisia, sillä lehdet olivat usein osuuskuntamuotoisia, mikä tarkoitti, että niiden omistajuus oli hajautettu useiden eri yhtiöiden ja piirijärjestöjen kesken – mikään puolue ei suoraan omistanut lehtiä. Puolueilla oli kuitenkin usein veto-oikeus lehtiin, mikä käytännössä tarkoitti puoluejohdon taholta tulevaa ohjeistusta ja lehtien julkaiseman sisällön tarkistamista: puoluesihteeri sai usein ensimmäisenä aamulla pöydälleen luettavaksi puolueen pää-äänenkannattajan. Muiden lehtien seikkapiirteiseen lukemiseen ei aika tahtonut riittää.

Poliittisen lehdistön kultakautena pidetään vuosia suurlakosta 1930-luvun alkuun. Suurlakko oli lehdille ankeaa aikaa: monet lehdet päätyivät sensuurin kynsiin. Erityisesti ruotsinkielisten lehtien määrä laski, samoin kävi nuorsuomalaisille lehdille. Suurlakon opetuksista tärkeimpiä olivat, että massaliikkeen voiman huomaaminen ja vuoden 1906 eduskuntauudistus. Myös työväestö huomasi, että se sai omia vaatimuksiaan läpi joukkovoimaan turvautumalla. Eduskuntauudistus toi äänioikeuden myös naisille ja voimisti työtätekevän luokan vaatimuksia toteuttaa nopeasti sosiaalipoliittisia reformeja. Kansalaisaktivismin kasvaminen kasvatti myös lehtien lukumäärää: vuoden 1907 vaalipiirijako toimi jakolinjana myös lehdille, joille tuli tärkeäksi saada oma äänenkannattajansa jokaiseen vaalipiiriin.[16] Eduskuntauudistuksen ja suurlakon myötä arkisista asioista tulikin poliittisia, joita ruodittiin Arkadianmäen lisäksi myös lehtien sivuilla. Politiikka tuli siten osaksi arkea ja ihmisten maailmankatsomusta. Myös lehdet lähestyivät ihmistä, josta tuli myös vuoden 1906 poliittisen reformin jälkeen tärkeä äänestäjä, vaikuttamisen kohde. Huomattavaa oli, että lehdet eivät eronneet sisällöllisesti toisistaan, ainoastaan sisällön poliittinen väri oli ratkaiseva.

Media on tutkimuskohteena monialainen ja -syinen. Mediatutkimus on nykyajan nouseva trendi osittain siitä syystä, että on havahduttu huomaamaan median, erityisesti sosiaalisen median, joukkovoima ja vaikutusvalta. Media luo ja muokkaa ihmisten maailmasta muodostamia merkityssuhteita. Media pyrkii vaikuttamaan kahdensuuntaisesti. Se on ihmisen tuottamaan tietoa ihmiselle, joka luo ja muokkaa tiedon avulla omia käsityksiään. Ajan kuvana toimiessaan medialla on kyky heijastaa sitä ympäröivää todellisuutta, jossa se toimii – samalla tavoin kuin esimerkiksi julkishallinnon paperiset dokumentit ja viralliset päätökset. Kuitenkin historiantutkimuksessa mediatutkimus on pitkään ollut lapsenkengissä osittain siksi, että median tuottama tieto on mielletty sekundääriseksi lähdeaineistoksi, toisin sanoen välikäden tiedoksi, koska nimenomaan ihmisen ajattelun ja toiminnan heijastuskuva, ei suoran toiminnan tuloksena syntynyt pamfletti, manifesti tai asiakirja.