Ikäkriisejä ja muita jääryyksiä

Olen kuudennen eli n:nnen vuoden opiskelija, jäärä eli siis ihan tosi vanha. Uuden numeron kolahtaminen akateemisen ikäni kohdalle on joka kerta aiheuttanut kriisin. Eri opiskeluvuosien alut ovat saaneet erilaisia merkityksiä ja näiden perusteella myös kriisien intensiteetit ovat vaihdelleet hyvinkin lievästä suhteellisen merkittävään. Haluan tässä blogitekstissä hieman eritellä näiden kriisien merkityksiä ja ehkä jopa tarjota niihin ”ratkaisua”, siltä varalta, että jollain muullakin on vastaavia kokemuksia.

Fuksivuoden päättyminen tarkoitti tietynlaisen erityisaseman menetystä. Fuksilta odotetaan tietynlaista heittäytymistä, joka vanhemmille ei enää ole samalla tavalla tyypillistä. Tämä muutos oli surullinen, mutta tuntui kuitenkin luonnolliselta ja merkitsi myös sitä, että tunsin olevani vihdoinkin integroitunut pysyvästi ja aidosti ainejärjestöni jäseneksi.

Tästä neljänteen vuoteen asti uuden lukuvuoden alkamiseen liittyvät kriisit olivat hyvin lieviä. Toisen vuosikurssin muuttuminen kolmanneksi ei tuntunut juuri missään. Kolmannen muuttuessa neljänneksi aloin ehkä hieman jo jännittää sitä, että pitäisi jo olla jotenkin loppusuoralla. Viidennen vuoden alkaessa tajusin kuitenkin nopeasti, että asemani on muuttunut radikaalisti ja peruuttamattomasti. Olin aloittanut viimeisen opiskeluvuoteni.

Paitsi siis en tietenkään ollut, koska en ole vieläkään valmistunut. Tämä lienee oikeasti se viimeinen. Oli asia oikeasti näin tai ei, olen kuitenkin tilanteessa, jossa jollakin tasolla koen, että minun olisi jo pitänyt valmistua. Toiseksi koen, että järjestöt, joissa olen tottunut vaikuttamaan ja olemaan läsnä, ovat varsin vahvasti muuttuneet ympäriltäni. En tarkoita tällä muutoksia järjestöjen säännöissä tai kulttuureissa. Niitäkin toki on, mutta tällaista muutosta on tapahtunut lähinnä parempaan suuntaan. Tarkoitan sitä, että yhä pienempi osa oman vuosikurssini edustajista, saati vanhemmista, käy tapahtumista. Itseäni nuoremmatkin alkavat saavuttaa pisteen, jossa aivan jokainen tapahtuma ei enää vedäkään paikalle.

Olkoon tämä siis kaikille lukijoille ennen kaikkea kehotus ottaa itselleen sopivalla tavalla kaikki ilo irti opiskeluajasta.

Muutos ei kuitenkaan missään nimessä ole huonompaan suuntaan. Uudet opiskelijat ovat upeita ihmisiä siinä missä vanhat ja alumnitkin. Ongelma on kuitenkin se, että havaintoni ikätovereideni jättäytyminen kuvioista saa helposti sellaisen merkityksen, että minunkin olisi aika tehdä sama. Osittainhan muut jäävät pois koska ovat valmistuneet, muuten päässeet vahvasti kiinni työelämään tai sitten jonkinlaisten pitkälti positiivisten sosiaalisten syiden takia.

Tämä pulma on kuitenkin pitkälti myös ratkaistu, loppujen lopuksi aika yksinkertaisella asennemuutoksella. En enää käy tapahtumissa lähtökohtaisesti nähdäkseni samaa vanhaa joukkoa Kronoslaisia, joihin tutustuin erityisen hyvin vuosina 2017—2019. Heistä suurin osa ei yleensä enää ole paikalla. Vanhojen tuttujen näkeminen on toki aina kiva lisä, mutta varsinaisena ideana on nyt tavata uusia ihmisiä.

Olenkin kaikesta huolimatta tuntenut olevani tervetullut kaikkiin tapahtumiin, joissa olen käynyt. Ennakko-oletukseni on jostain syystä ollut, että kaltaiseni (akateemisesti) vanhan sedän (24-vutoias) läsnäolo opiskelijatapahtumissa muodostuisi jotenkin kiusalliseksi, mutta todellisuudessa näin ei ole ollut. Yleisen kiusallisuuteni myötä läsnäoloni on toki edelleen kiusallista, mutta asemani kuudennen vuoden opiskelijana ei todellisuudessa näytä vaikuttavan asiaan mitenkään. Korkeintaan ehkä joudun aktiivisemmin näkemään vaivaa päästäkseni mukaan keskusteluihin, kun sukupolvieroa alkaa olla havaittavissa, mutta tämä ei ole ylitsepääsemätön haaste. Nuorempien suhtautumista minuun se toki myös muokkaa, mutta ei mielestäni ikävällä tavalla – nuoremmat toivovat saavansa opiskeluun ja opiskelijaelämään liittyviä vinkkejä, joita myös mielelläni jaan. Muutoin heidän kanssaan voikin yllättäen jutella normaalisti.

Viime kädessähän opiskeluaika on kaiken muun tapaan ohimenevää. Noin viisi vuotta tuntuu fuksin näkökulmasta ikuisuudelta. Kuudennen vuoden opiskelijan tajunta taas jakautuu kahtia niin, että tuo toisaalta pitää paikkansa ja fuksivuoden tapahtumat tuntuvat todella etäisiltä, mutta toisaalta aika vaikuttaa kuluneen hämmentävän nopeasti. Olkoon tämä siis kaikille lukijoille ennen kaikkea kehotus ottaa itselleen sopivalla tavalla kaikki ilo irti opiskeluajasta. Esimerkiksi Tampereen Hol-seminaari 18.–20.11. lienee tällaiseen mainio tilaisuus. Itse ainakin aion osallistua!

Kronoksen kevätseminaariedustuksen akateeminen keski-ikä oli korkea.

Sander Kööbi / Kronos ry