Hurvittelu on aina ollut ja toivon mukaan tulee myös aina olemaan osa ihmiskunnan identiteettiä, olemusta ja historiaa. Tähän paneuduimme niin teoreettisesti kuin myös käytännön tasolla Holin syysseminaarissa marraskuussa jännittävien seminaariesitysten ja viihdyttävien iltaohjelmien muodossa. Vuosi 2022 on ollut luonteeltaan hurvittelun täydellinen vastakohta, eräänlainen taantuma ja muistutus ihmisen pimeimmistä ja alhaisimmista toiminnan muodoista, kun eräs hullu hölmö kuvitteli saavansa väkivalloin mitä haluaa. Vaikka surullinen maailmanpolitiikan nykytilanne ei teekään hurvittelusta ihmiskunnan ykkössanaa tällä hetkellä, ei se kuitenkaan vähennä käsitteen arvoa tai merkitystä ihmiselle, eli meille kaikille. Ajankohtainen joulunaika ilmiöineen on tästä oivallinen osoitus.
Hurvittelu ja joulu ovat erottamaton osa toisiaan, mutteivat yksiselitteisellä ja helposti määriteltävällä
tavalla. Perinteinen luterilainen jouluoppi pohjautuu ajatukseen joulun ilosta ja riemusta, muttei sisällä
missään nimessä estotonta rientoa. Kuten joulurauhanjulistuskin asian muotoilee, iloita tulee, mutta ei liian kovaäänisesti. Muiden ihmisten häiritseminen hurvittelun varjolla ei tietenkään ole soveliasta missään olosuhteissa, mutta nähdäkseni ”oikeaoppisessa” joulunvietossa ei tyydytä pelkästään tämän
käyttäytymisnormin toteamiseen, vaan kyse on suuremmasta, huvin ja hartauden tasapainon
sovittamisesta. Joulun tulee tuntua rinnassa, varpaissa ja korvissa, mutta ei sitä pidä näyttää hyppimällä,
nauramalla tai taputtamalla. Pieni hymy kenties on ok, mutta älä nyt sitäkään tee liian leveästi ja hampaat kannattaa pitää piilossa.
Todellisuudessa ”oikeaoppista” joulunviettoa on yhtä montaa sorttia kuin on joulun viettäjääkin. Joulua voi viettää tai sitä voi olla viettämättä.
Vallitseva jouluoppi on yllättävän laajalle levinnyt kulttuuri-ilmiö suomalaisessa yhteiskunnassa. Jouluradion soittolistoilla lauletaan ilosta, mutta kertosäkeet lähtevät aina mollista ja enkelikuorot tapailevat hautajaismaista harmoniaa. Joulusaunassa kuuluu olla pimeää, ja naurun sijaan siellä kuullaan otsaryppyistä keskustelua kiuaskivien vaihdosta sekä lakastuneesta lauteen lakkapinnasta. Pinnallisesta apatiastaan huolimatta tässä kaikessa voi kuitenkin nähdä jotain syvällistä hienoutta: Niin saunojat kuin jouluradion kuuntelijat tietävät sanomatta ja näyttämättä, että nyt hurvitellaan ja juhlitaan. Kirjoittamaton joulukonsensuksemme perustuu jaettuun uskoon kivasta, vaikkei se mitä teemme tai puhumme olisikaan erityisen kivaa.
Joulussa manifestoituu yhteiskunnan ja hurvittelun suhde. Yhteiskunta asettaa toisaalta paineen hurvitella jouluna, mutta samaan hengen vetoon se rakentaa tiukat raamit kuinka hurvitella. Todellisuudessa ”oikeaoppista” joulunviettoa on yhtä montaa sorttia kuin on joulun viettäjääkin. Lanttulaatikon saa korvata jäätelöllä ja kinkuksi kelpaa myös kurpitsa. Joulupuu on rakennettu toimii myös duurisovituksena ja saunassa voi murjaista vitsin. Joulua voi viettää tai sitä voi olla viettämättä. Se on vähän kuin historian opiskelu; -toiset diggaavat ja tekevät siitä elämäntavan, toiset eivät vielä viisikymppisenäkään erota Napoleonia Tommy Tabermanista (heissä on paljon samaa).
Olkoon tämä kirjoitus loppukaneetti Holin syysseminaarin 2022 hurvittelu-ulottuvuuksille. Hurvittelua tulee vaalia ja siitä saa ja pitää nauttia. Opiskeluaika on joulun ohella mainiota elämänvaihetta ottaa siitä kaikki irti. Hol on historianopiskelijoita yhteen kokoavana väylänä seminaarien ja risteilyjensä ohella hieno hurvittelun mahdollistaja. Innolla odottaen mitä ensi vuosi tuo historianopiskelun puitteissa tullessaan!
Jaakko Patinasta
