Elämme yhteiskunnassa ja kulttuurissa, jossa vaatimukset oman tieto- ja taitotason suhteen ovat toisinaan armottoman korkealla. Myös itsenäisyyttä voidaan korostaa niin paljon, että avun pyytäminen voi tuntua hävettävältä tai jopa ahdistavalta. Se, että vaatimuksiin ei pysty vastaamaan, voidaan leimata puolestaan tyhmyydeksi.
Koska vaatimukset ovat jatkuvasti näkyvillä julkisessa keskustelussa, koulumaailmassa ja opiskeluyhteisöissä, ne on helppo omaksua osaksi omaa ajattelua. Tästä voi syntyä niin käsitys omasta tyhmyydestä kuin sen pelko. Huijarisyndroomasta, jossa henkilö uskoo vain esittävänsä osaamistaan ja kärsivänsä riittämättömyyden tunteesta, on tullut laajalti samaistuttava ilmiö yliopisto-opinnoissa – ja myös historian opiskelussa.
Omaa tyhmyyttään tai riittämättömyyttän voi halutessaan perustella kilometrien pituisilla listoilla. Syyt voivat perustua esimerkiksi omiin epävarmuuksiin, jolloin ne tuntuvat itselle täysin loogisilta, mutta monien muiden mielestä täysin perusteettomilta. Käsitys omasta tyhmyydestä voi olla niin pinttynyt oman pään sisälle, että ei tule edes mieleen, että voisi olla väärässä.
Huijarisyndrooman vaikutusvalta ajatteluuni korostui erityisesti, kun pääsin opiskelemaan historiaa Helsingin yliopistoon. Aluksi olin sanoinkuvaamattoman iloinen opiskelupaikan saamisesta. Muutaman päivän riemuitsemisen jälkeen aloin kuitenkin epäillä itseäni. Pelkkä ajatus siitä, että olin mahdollisesti vienyt jonkun minua fiksumman ja paremman opiskelijan paikan yhteishaussa, saivat ilon tunteen muuttumaan katumukseksi ja häpeäksi.
Huijarisyndroomasta, jossa henkilö uskoo vain esittävänsä osaamistaan ja kärsivänsä riittämättömyyden tunteesta, on tullut laajalti samaistuttava ilmiö yliopisto-opinnoissa.
Vaikka ajatus ei ole jälkikäteen punnittuna millään tasolla realistinen, olin vahvasti sitä mieltä, että en ollut ansainnut saamaani opiskelupaikkaa tai en kuuluisi yliopistoon. Tähän kelpasivat milloin mitkäkin, toisinaan opiskeluun täysin liittymättömät syyt: tiesin olevani yksi nuorimmista fukseista, en ollut lukenut “oikeanlaisia” kirjoja ennen yliopistoon tulemista enkä osannut suunnistaa Helsingissä ilman Google Mapsia.
Yliopisto-opiskelijat eivät kuitenkaan ole välttämättä samassa elämäntilanteessa toistensa kanssa, vaan jollain saattaa olla takanaan edellisiä opintoja, kokonainen ura toisella alalla tai välivuosia koulun ja yliopiston välillä. Historia on myös käsitteenä ja tieteenalana niin laaja, että saman alan opiskelijat eivät välttämättä tiedä kovinkaan paljon toistensa kiinnostuksenkohteista. Erot elämäntilanteissa ja yliopisto-opintoja edeltäneessä tietämyksessä yhdistettyinä uuteen, tuntemattomaan ja stressaavaan tilanteeseen voivatkin saada monet vertaamaan itseään toisiin. Tämä voi johtaa omien kykyjen kyseenalaistamiseen.
Huijarisyndrooman on sanottu kumpuavan oman tietämättömyyden tiedostamisesta. Tätä tukee se, että korkeasti koulutettujen ihmisten on todettu potevan matalasti koulutettuja useammin huijarisyndroomaa. Sen on toisinaan sanottu jopa kuuluvan olennaisena osana akateemisissa piireissä toimimiseen. Kun ajatuksen muotoilee näin, pohjimmiltaan vääristynyt ajattelu saadaan kuitenkin kuulostamaan tavoiteltavalta ja ihailemisen arvoiselta asialta.
Todellisuudessa vääristymä voi haitata jokapäiväistä elämää suuresti. Käsitys omasta tyhmyydestä voi vaikuttaa huomattavasti itsetuntoon, jolloin omanarvontunne voi kytkeytyä fiksuuteen ja sen mittareihin. Sisäinen riittämättömyyden tunne voi liittyä esimerkiksi sosioekonomiseen asemaan ja sen vaikutuksiin muun muassa koulutustasoon. Se voi liittyä myös traumaattisiin kokemuksiin, kuten kiusaamiseen ja jatkuvaan vähätellyksi tulemiseen.
Tyhmyyden pelkoa ja huijarisyndroomaa vastaan taisteleminen voikin olla vaikeaa ja vaatia harjoittelua. Tärkeää on hyväksyä, että tyhmyyden pelosta ja huijarisyndroomasta irti pääseminen voi kestää kauan: vääristyneiden ajatusten oikominen ja vanhojen pinttymien hinkkaaminen pois mielestä vaativat paljon aikaa ja voimavaroja. Onkin tärkeää muistaa, että kaikkea ei voi tietää etukäteen, vaan elämä on jatkuvaa uuden opettelemista ja haasteiden kohtaamista.
Loppujen lopuksi tietämättömyys tai kokemattomuus eivät tee kenestäkään automaattisesti tyhmää – ja vaikka tekisivätkin, tyhmyys ei merkitse huonommuutta ihmisenä tai opiskelijana. Näin sanoisin myös itselleni fuksivuoden alussa.
Vilma Vares, Kronos ry
