”Kun ranta oli kadonnut näkyvistä, täysikuu nousi merestä pallonpyöreänä ja keltaisena. Isä ei ollut koskaan ennen nähnyt niin suurta ja yksinäistä kuuta. Eikä hän ollut käsittänyt, että meri saattoi olla niin ehdoton ja valtava kuin tällä hetkellä. Hänestä tuntui äkkiä, että ainoat oikeat ja ehdottomasti varmat seikat maailmassa olivat kuu, meri ja vene. Vene, jossa oli kolme hiljaista hattivattia. Ja tietenkin taivaanranta – tuo kaukainen taivaanranta.”
Muumipappa ja meri, Tove Jansson (1965)
Meret ovat ihmisille melkein enemmän kartoittamattomia kuin avaruus. Tämä koskee pääasiassa syvempiä asuttamamme planeettamme valtameriä. Toki myös läheinen Itämeri, jonka kanssa jaamme ison osa historiaa, tarjoaa omat salaisuutensa.
Kun aloitin historian opinnot Tampereella kaksi vuotta sitten, oli päässäni selkeä suunnitelma. Se muodostui kohdista a, b ja c, joiden alle puolestaan muodostuivat välipysähdykset I, II, III, IV ja niin edelleen. Olin päättäväinen, selkeällä matkalla ja lähinnä keskittynyt loputtomaan kiireeseen päästä perille.
Monelle, varsinkaan jo aikuiselle, ei tule yllätyksenä, ettei kyseinen ”vedenpitävä ja täydellisyyttä hipova” suunnitelmani sitten lopulta toiminutkaan. Ei mistään Titaniciin verrattavasta, osittain ennakoitavasta syystä, vaan ainoastaan siksi, ettei elämä vain aina ajaudu kohti täydellisyyttä. Sen sijaan löysin oman paattini loputtomuutta ammottavan taivaanrannan ääreltä ilman yhtäkään ajatusta siitä, minne suuntaan
seilaisin itseni seuraavaksi.
Merihistorian tutkimus tuo lähinnä mieleen sotahistorian. En itsekään ollut tästä poikkeus ennen aiheeseen perehtymistä. Pienen selvittämisen jälkeen kävi kuitenkin ilmi, ettei aihepiiri rajoitukaan ainoastaan sotalaivoihin, tykistöihin tai muuhun sotahistoriaan verrattavaan vaan mukaan mahtuu poikkitieteellistä tutkimusta niin merien merkityksestä, laivojen sisäisitä yhteisöistä, luontokäsityksestä ja yllättävän paljon kulttuurihistoriaa.
Merta itsessään voidaan lähestyä niin maantieteellisenä, fysikaalisena elementtinä tai itsesään kulttuurillisena ilmiönä eikä vain kartoittamattomana alueena, jonne viedään olemassa olevia mantereiden kulttuureja. Sen läsnäolo on muokannut elinkeinoja, ammatteja, myyttejä ja uskomuksia sekä ihmiselämiä. Merien historiaan voidaan laskea myös niiden vaikutuspiireissä olevat rannikot, joilla eläneet ovat
sopeutuneet vesistön oikkuihin. Jokainen näistä näkökulmista tarjoaa omat puolensa, sekä moninaistaa käsityksiämme sinisistä jättiläisistä.
Aiheeseen perehtyneet tutkijat ovatkin jopa ehdottaneet, että tutkimuksessa mereen tulisi suhtautua kuin ei-inhimilliseen toiseen sen sijaan, että se nähtäisiin ainoastaan luonnonelementtinä. Samaan ajatukseen johtavat myös huomiot siitä miten mannerkeskeistä historia lähtökohtaisesti on, joten tutkimusten ja näkökulmien ulkopuolelle jäävät merien edustavat merkitykset ja suhteet. Kokemukset ja tulkinnat merestä ovat voivatkin tuoda esiin uusia yhteyksiä ja perspektiivin muutoksia. Niin kuin oman ”pettämättömän ja jokaisen epäilyn kestävän” mestarisuunnitelman ajautuminen karikolle.
Meri on vuosien aikana nähty niin parantavana voimana ja terveysvaikutuksena, pelättynä paikanna täynnä merihirviöitä tai tavanomaisemmin henkilökohtaisen yhteytenä, luonnon kauneutena ja esteettisenä voimana.
Toisin kuin monet muut historian alueet ei merestä löydy konkreettisia jalanjälkiä. Länsimaisessa historiankirjoituksessa se onkin jäänyt pitkälti tyhjäksi, ”villiksi” ja määrittämättömäksi alueeksi, jota kohdellaan enemmänkin vertauskuvallisena kuin oikeana, itsenäisenä ilmiönä.
Itselleni ehkä kaikista mielenkiintoisinta tällä itselleni uudella historian alalla ovat merihirviöiden pohdinnat. Niin sireenit, alun perin norjalainen Kraken, valtavat kilpikonnat tai haamulaivat kuten Lentävä hollantilainen ovat ihmisten kehittelemiä kauhukuvia syvyyksistä. Monet niin historiallisista kuin nykypäiväisistä (fiktiivisistä) merihirviökäsityksistä pohjautuvat niin historiaan, kansanperinteisiin kuin myös meribiologiaan. Merenkulkua ja yliluonnollisen kauhun piirteitä yhdistelevän kirjallisuuden tutkimus onkin perehtynyt tähän enemmän. Onkin siis huomattavaa, että monet merihirviöt asettuvat kuvaamaan monia henkisiä, eettisiä, sosio-poliittisia tai ekologisia pelkoja ja ahdistuksia.
Vaikka kuinka pysyviltä ja muuttumattomalta meret vaikuttavat ovat ne kuitenkin siis jatkuvassa muutoksessa. Kuten mekin. On vaikeaa selvittää, kumpi on mahdollisesti raivostuttavampaa: ennalta-arvaamaton muutos vai tunne siitä, ettei mikään oikeastaan muutu mihinkään, vaikka kuinka yrittää.
Stephen Fry mainitsi kerran Oscar Wilden kirjoittaneen (pidän lainauksesta puoliksi sisällön takia ja puoliksi, koska se on klassinen historian ”kuinka monta tärkeää henkilöä mahtuu tähän tarinaan) että: ”jos tiedät mitä sinusta tulee, se tulee olemaan kirouksesi, mutta jos et koskaan tiedä voit olla mitä vain.” Fry jatkoikin lausetta toteamalla: ”Emme ole substantiiveja – näyttelijä, kirjailija – vaan verbejä – minä kirjoitan, minä näyttelen.”
Näin ollen ja tässä siis tänä syksynä maljan nosto myös meille, jotka eivät ole aivan varmoja mihin suuntaan muutumme seuraavaksi vai muutummeko ollenkaan.
Elsi Kummu, Patina ry
Kuvissa merisiä tunnelmia Hol-risteilyltä Tukohlmaan.
Lähteet:
Kouri, Jaana et al. Muutoksen tyrskyt ja kotirannan mainingit : kulttuurisia näkökulmia merentutkimukseen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020. Print.
Mack, John. The Sea a Cultural History. London: Reaktion Books, 2011. Print.
Nautical Gothic [Special Issue].” Gothic studies 19.2 (2017): 1–. Print.
