Taas on yksi kalenterivuosi historian opintoja takana ja toinen edessä. Jipii! Historia on todella kiehtova, antoisa ja monipuolinen ala, ja historian ymmärtäminen on myös nykymaailmaa tutkiessa yhä tärkeämpää. Siksi onkin loistavaa, että olette kaikkien tulevaisuuden polkujen joukosta päätyneet juuri tänne.
”Mikä sinusta tulee isona?” on kysymys, jota me kaikki olemme varmasti kohdanneet enemmän tai vähemmän lapsuudesta saakka. Osalle yliopisto on tähän kysymykseen vastaus tai reitti lähemmäs vastausta, osalle tapa lykätä vastauksen antamista ainakin muutamalla vuodella. Minusta tuntuu ilmeiseltä, että historian tuntemisella ja ymmärtämisellä on paljon arvoa riippumatta siitä, mihin suuntaan elämä opintojen jälkeen vie, eikä meistä suurimmalta osalta toki pitäisi tässä vaiheessa valmista vastausta odottaakaan. Olen ehtinyt kuitenkin jo ensimmäisen puolentoista opiskeluvuoteni aikana kuulla myös paljon kyseenalaistavia tai piikitteleviä kommentteja työttömistä humanisteista ja siitä, että jos kerran yliopistoon pääsee, niin miksei menisi opiskelemaan “jotain hyödyllistä”.
”Kuttuurilla ja sivistyksellä on itseisarvoa riippumatta siitä, miten sitä voi kaupallistaa tai valjastaa omaan hyötykäyttöönsä”
Näissä sukujuhlien kahvipöytäkeskusteluissa jätetään huomiotta monia asioita. Yksi niistä on se, että esimerkiksi historian opiskelijat työllistyvät tilastollisesti oikein hyvin (vaikka tätä aikoinaan kerrottiinkin minulle omalla orientaatioviikollani vanhempien opiskelijoiden toimesta niin monta kertaa, etten enää tiennyt, yrittivätkö he vakuuttaa minua vai itseään). Historian opiskelijoille on olemassa monia urapolkuja esimerkiksi politiikan, kulttuurin ja koulutuksen aloilla. Yhteiskunnassa työllistytään myös niihin ammatteihin, joita yhteiskunta aikanaan arvostaa. Taiteen kukoistuskausi renessanssiajan Italiassa ei olisi ollut mahdollinen, ellei taidetta olisi arvostettu ja sen vuoksi tuettu myös taloudellisesti. Taiteen ja kulttuurin merkitys ei ole vuosisatojen aikana hävinnyt mihinkään vain siksi, että esimerkiksi nykypäivän Suomessa valtiovarainministeri Riikka Purra kutsuu kulttuuria luksuspalveluksi, kuten opiskelun tärkeyskään ei ole kutistunut, vaikka opiskelijoiden toimeentulosta leikataan jatkuvasti.
Kaikessa ei myöskään aina tarvitse olla kyse työllistymisestä. Kuttuurilla ja sivistyksellä on itseisarvoa riippumatta siitä, miten sitä voi kaupallistaa tai valjastaa omaan hyötykäyttöönsä. Yliopiston ei ole tarkoitus olla mikään valmistumis- ja työllistymistehdas vaikka siitä pyrittäisiinkin valtion tasolla sellaista luomaan, vaan opiskelu ja itsensä kouluttaminen ja
sivistäminen kannattaa aina, myös ilman kirkasta päämäärää. Älkää siis huolehtiko liikaa siitä, jos ette vielä hetkeen tiedä, mihin suuntaan opinnot teitä vievät – on jo itsessään merkityksellistä, että olette täällä. Erityisen arvokasta siitä tekee sen, ettei se välttämättä ole kaikille ollut helpoin mahdollinen reitti.
Samaa kyseenalaistusta, mitä humanistiselle alalle lähteminen on herättänyt, olen kuullut myös ainejärjestötoimintaan liittyen sekä kahvipöydissä että ystävien illanistujaisissa. Miksi sitä kannattaa tehdä, jos se vie aikaa ja resursseja, jos siitä ei saa mitään takaisin, jos siitä ei edes makseta? Helpoin vastaus on se, että kavereiden kanssa työskennellessä on ihan hauskaa kokata sitsiruokia tai järjestää muutamia juhlia silloin tällöin. Välillä haluan myös korostaa, ettei kaikesta tarvitse saada mitään konkreettista maksua. Riittää, että tekee jotain, mikä tuntuu itselle merkitykselliseltä.
Juuri merkityksen etsiminen onkin usein kaiken keskiössä. Vuottani olen viettänyt monissa merkeissä, joista yksi on ollut kesän ja alkusyksyn työt supermarketin kassalla istuen. Minulla ei edes ole itse työstä mitään valitettavaa. Yksinkertainen, manuaalinen osa-aikatyö aiheutti rehellisesti vähemmän stressiä kuin vaikkapa ainejärjestölehtemme päätoimittaminen, ja ihmisille jutteleminen on mukavaa. Rahaakin toki täytyy saada jostain, mutta työtuntien aikana olen ymmärtänyt yhä selkeämmin, mitkä asiat minulle tuntuvat merkityksellisiltä – eikä yksikään niistä ole ensisijaisesti palkkatyö.
”ylläpidän toivoa paremmasta maailmasta”
Itselleni merkityksellisiin asioihin kuuluu vilpittömästi esimerkiksi opiskelu, oli kyse sitten myöhäisen illan Wikipedia-spiraaleista tai juhlavan kuuloisesta yliopistotutkinnosta. Opiskelun ja sivistyksen tärkeys ei tietenkään rajoitu vain humanistisiin tieteisiin, vaan kunnioitukseni vaikkapa lääkäreitä tai juristeja kohtaan on toki suuri, vaikka minusta ei sellaista sukulaisten epäonneksi tulekaan. Myös monet vähemmän arvostetut alat, kuten kaupan kassalla istumisen kaltaiset asiakaspalvelutyöt, ovat yhteiskunnan pyörittämiselle välttämättömiä – itse voisin varmaankin olla vastaavassa työssä tyytyväinen loppuikäni, mikäli sen maksamalla palkalla voisi elää ja keskittyä ensisijaisesti niihin asioihin, jotka tuntuvat aidosti tärkeiltä. Näen kuitenkin, että historian kaltaiset humanistiset tieteet, sivistys ja tiedon vaaliminen, taide tai kulttuuri eivät pelkästään ole omassa roolissaan mukana pyörittämässä yhteiskuntaa, vaan iso syy sille, miksi yhteiskunta on ylipäänsä pyörittämisen arvoinen.
Ehkä päällimmäinen itseäni eteenpäin vievä asia on kuitenkin ihmissuhteet sekä rakkaus yhteisöjä ja ihmisyyttä kohtaan. Historiaakin opiskelen ymmärtääkseni paremmin ihmiskuntaa. Tämä sama rakkaus vetää minut myös esimerkiksi aktivismin pariin, sillä ylläpidän toivoa paremmasta maailmasta, esimerkiksi hiilineutraalista Suomesta, vapaasta Palestiinasta ja sellaisesta hyvinvointivaltiosta, jossa opiskelua ja kulttuuria arvostetaan ja kaikilla on mahdollisuus kukoistaa. Kesän aikana tunsin tekeväni jotain huomattavasti tähdellisempää istuessani mielenosoituksen ihmisjoukossa keskellä katua kuin kassasaarekkeen takana, vaikka vain jälkimmäisestä minulle maksettiin.
Yksin pärjäämiseen kannustavassa yhteiskunnassa yhteisöllisyys on radikaalia, mutta jos haluamme yhteisön johon turvata, meidän täytyy olla itse mukana luomassa sitä. Joskus tämä tarkoittaa ystävän muuttolaatikoiden kantamista tai illanistujaisten jäljiltä tiskaamista, joskus toisten esseiden oikolukemista tai mielenosoituksissa jaettuja välipalakeksejä, joskus nelituntisia kokouksia oman yksiön lattialla tai sitsisalien lattioiden moppaamista aamun jo valjetessa. Varmaa on kuitenkin se, että ainakin minulle erilaisten yhteisöjen ylläpitäminen ja niiden osana toimiminen on antanut paljon enemmän, kuin mitä se on ottanut.
Vuoden vaihtuessa odotan taas lämmöllä Helsingin keskustakampuksen katuja, sitsi- ja kokouspöytiä, luentosaleja, opiskelijaruokaloita, ystävien sohvia, kirjastoja sekä tietenkin uusien ja vanhojen ystävien kanssa vietettyä aikaa. Ihanaa, että juuri sinä olet päätynyt juuri sinne, minne olet– toivon, että sekä historian opinnot että oma ainejärjestö tai muut opiskelijayhteisöt antavat teille yhtä paljon, kuin ovat hieman yllättäen antaneet minullekin. Jos ette vielä tiedä, mitä yliopistosta etsitte, ei hätää, sillä harva sen tietää. Omasta puolestani yhtenä neuvona voin kehottaa pysymään avoimena ja aktiivisena, tarttumaan kaksin käsin kaikkeen hyvältä ja merkitykselliseltä tuntuvaan – sekä tietenkin nauttimaan matkasta!
Pauli Sirén
Hallituksen jäsen – Historianopiskelijainliitto
