Nuorisolevottomuudet ovat olleet viime vuosina laajasti otsikoissa. On ollut kuokkavierasjuhlia, luokkaretkikulkueita ja kampusvaltauksia. Tämän päivän ilmiöille haetaan verrokkeja historiasta ja myös nykynuorten hulinointia analysoitaessa on samanaikaisesti muisteltu vanhempien sukupolvien edesottamuksia. Tässä muistelussa suuren murroksen vuosikymmeneksi nimitetty 1960-luku on näytellyt näkyvää roolia.
1960-luvun nuorisoliikehdinnästä muistetaan lähes aina Vanhan ylioppilastalon valtaus vuonna 1968. Toinen historiankirjoituksessa laajasti huomiota saanut nuorisoradikalismin ilmentymä oli pasifistisen Sadankomitean perustaminen vuosikymmenen alkupuolella. Näiden kahden loppujen lopuksi tuloksiltaan vähäisiksi jääneiden liikkeiden varjoon on jäänyt menestyksekkäämpiä radikalismiryhmittymiä, kuten esimerkiksi rukouslauantain huvikieltosäädöksiä vastustanut Lokakuun 16. päivän liike.
1960-luvulla vietettiin neljänä sunnuntaina vuodessa rukouspäivää. Kyseinen pyhäpäivä ei perustunut suoranaisesti mihinkään kristilliseen traditioon, vaan oli jäänne vanhasta keskiaikaisesta perinteestä, jonka mukaan hallitsijan tuli säännöllisesti komentaa kansalaisia rukoilemaan. Modernin ajan Suomessa rukouspäivät olivat valtiovallan määräämiä pyhäpäiviä, joihin liittyi laaja huvikielto. Kyseisen lakisäädöksen mukaan rukouspäivänä ja sen aattolauantain eli niin kutsuttuna rukouslauantain iltana huvitilaisuuksien, kuten esimerkiksi tanssien järjestäminen oli ilman erillistä lupaa kielletty.
Epäjohdonmukainen ja turhaksi koettu rukouspäiväsäännös herätti tuohtumusta erityisesti nuorison keskuudessa. Turhautuneisuus konkretisoitui heinäkuussa 1965, kun poliisi keskeytti huippusuositun The Renegadesin konsertin Helsingin maalaiskunnan (eli nykyisen Vantaan) Korsossa. Tämä johti laajaan mellakkaan, joka loi kimmokkeen huvikieltosäädöstä vastustaneen poliittisen liikkeen perustamiselle. Kyseinen liike nimettiin ”Lokakuun 16. päivän liikkeeksi” samaisen vuoden seuraavan rukouslauantain ajankohdan mukaan, ja sen tarkoituksena oli järjestää mielenosoituksia sekä laittomia huvitilaisuuksia rukouslauantaisin kunnes huvikieltosäädös kumottaisiin. Liikkeen toiminta hiipui nopeasti jo parissa vuodessa, mutta poliittinen muutosprosessi säädöksen kumoamiseksi oli kuitenkin jo alkanut. Eduskunta lopulta kumosi huvikieltosäädöksen vuoden 1968 lopulla ilman sen suurempaa vastustusta.
Rukouslauantain huvikieltoa vastustanut liike siis saavutti tavoitteensa, mutta sen tarina ei kuitenkaan ole läpäissyt historian tutkimuksen kentässä päivän valoa. Lokakuun 16. päivän liike esiintyy lähinnä sivumainintana aikakautta kuvaavissa yleisteoksissa. Vähäisen huomion syy piilee historian kertomuksellisuudessa. Suomen 1960-luvun radikaaliliikkeeseen liittyvä muistelu on keskittynyt 1980-luvulta asti yhden piirin auktoriteetin, niin kutsuttujen ”tutkijoiden” käsitysten varaan. Radikaaliliikkeen keihäänkärki, Sadankomitea jakautui 60-luvun puolivälissä maltillista ja keskustelevaa linjaa tukeneisiin ”tutkijoihin” sekä ulkoparlamentaarista suoraa toimintaa kannattaneisiin ”marssijoihin”. Vuonna 1965 suoran toiminnan linja ajettiin ulos Sadankomitean hallituksesta. Tutkijoista tuli lopulta ministereitä ja päätoimittajia, kun taas marssijat vaipuivat unholaan. Näiden kahden piirin välillä esiintyi erimielisyyksiä aina vuosikymmenen loppuun asti, ja tämä ristiriita näkyy myös vuosikymmenen historiankirjoituksessa esimerkiksi juuri Lokakuun 16. päivän liikkeen väheksymisenä, sen johtohahmot Pentti Järvinen ja Tauno-Olavi Huotari olivat näet nimenomaa marssijalinjan kärkikaartia. Tutkijoiden kertomus peitti marssijoiden tarinan alleen.
Aleksis Honkanen,
Varnitsa ry
Kirjoittaja tutkii opinnäytetyössään lokakuun 16. päivän liikettä.
