Seksuaalisen häirinnän kitkeminen vaatii alituista työtä

Pari viikkoa sitten minua ahdisteltiin baarissa. Mieskollega lähenteli minua ensin baaripöydän suojassa salaa seurueen kolmannelta osapuolelta työntämällä jalkojaan minua vasten ja tuijottaen minua röyhkeästi samalla kun itse yritin paeta hivuttautumalla nurkkaan. Kolmannen henkilön poistuessa baaritiskille lähentelijä käytti tilanteen hyväkseen, ottaen käyttöönsä suoremmat ja verbaaliset keinot. Lamaannuin. En osannut sanoa mitään ja poistuin baarista ahdistuneena, mumisten, että on jo aivan liian myöhä. Pelkäsin, että jokainen kadulla kohtaamani satunnainen mies on potentiaalinen ahdistelija.

Yllä oleva kauhistuttava kokemus on lainaus tohtorikoulutettava Taija Roihan omassa elämässään kokemasta seksuaalisesta häirinnästä, mikä sai sanallisen muodon hänen blogissaan Kesken toukokuussa 2018. Taijan kirjoitus on hyvä esimerkki siitä, että seksuaalinen häirintä ilmiönä ei ole vieläkään vieras niin yliopistoissa tai ympäröivässä maailmassa tänä #MeToo-liikkeen jälkeisenä aikakautenakaan, vaan epäasiallinen käytös jatkaa ilmenemistään edelleen työpaikoilla, oppilaitoksissa, yökerhoissa, kaduilla ja pahimmissa tapauksissa kotona. Tasa-arvobarometrin 2017mukaan 38 prosenttia naisista ja 17 prosenttia miehistä kertoikin kohdanneensa omassa elämässään seksuaalista häirintää, mitkä lukuina suuruudeltaan kertovat ongelman yleisyydestä ja samalla osoittavat, että seksuaalisen väkivallan ja häirinnän kitkemiseen yhteiskunnasta vaaditaan meiltä jokaiselta sitkeää työtä rakennemuutoksen aikaansaamiseksi yhteiskunnassa.   

Suurimpien rakennemuutosten asiassa on tapahduttava naisoletettujen asemien parantamisessa suomalaisessa yhteiskunnassa. Syynä tähän on pitkälti se, että juuri he ja etenkin nuoret naiset eri tilastojen valossa joutuvat kohtamaan yhteiskunnassamme eniten seksuaalista häirintää. Tämä on selkeä viesti yhteiskunnassamme suuresta vinoumasta, joka pakottaa naisoletetut jo nuoresta iästä tarkkailemaan ympäristöään varoen, olemaan ylikorostuneesti vastuussa omasta turvallisuudestaan ja provosoimasta ketään. Tässä ennakkoon naisoletetuille opetettuun varautumiseen kätkeytyykin vanhan patriarkaattisen yhteiskunnan huono toimintamalli, joka on yhteisöt usein johdattanut väärille teille seksuaalisen häirinnän ehkäisemisessä. Vastuuta omasta turvallisuudesta ei nimittäin pidä lähteä sysäämään koskaan ahdistelijoiden sijasta ahdistelluille, vaan juuri päinvastoin. Feministi Minja Koskela totesikin asiasta hyvin omassa teoksessaan Ennen kaikkea feministi (2019), että listalle ei ahdistelevista asioista ovat aina kuuluneet minihameet, nautittu alkoholi, reitti baarista kotiin, lavea kaula-aukko, jatkot, pikkujoulut ja tanssilattia. Vuorostaan kolikon kääntöpuolella taas ahdistelevien asioiden listalta on löytynyt ainoastaan aina yksi asia: ahdistelijat. Yksinkertaista, eikö vain?

Ratkaisuna siis seksuaalisen häirinnän vähentämisessä pitkälti on, että eri yhteisöt eivät opettasi vastaisuudessa jäseniään ja etenkin naisoletettuja pelkäämään, vaan opettaisivat jäsenilleen, ja etenkin miesoletetuille sellaisille, yksilöiden itsemääräämisoikeuden kunnioittamista. Tämä perustavanlaatuinen rakennemuutos vaatii paljon eri yhteisöiltä aina oppilaitoksista kaveripiireihin aktiivista työtä. Se on kuitenkin varmasti tehokkaampi keino kuin aiempien sukupolvien hyödyntämä ahdistellun syyllistäminen, joka metodina vain antoi vain mahdollisuuden ihmisperseille jatkaa epäasiallista ja ennen kaikkea rikollista toimintaansa. Samalla koko suuren ihmisryhmän tasolta tuleva viesti asennemuutoksesta on selkeä viesti muutoksesta myös kaikille muille yhteisöille, joiden yhteisäänellä sanottu “nyt riittää” saa aikaan myös toivottavan koko yhteiskunnan tasolla tapahtuvan asennemuutoksen, jonka merkkejä oli havaittavissa jo vuonna 2007 Tarana Burken perustaman #MeToo-kampanjan kohdalla.

#MeToo-liike on kuitenkin myös hyvä esimerkki siitä, että kitkeäksemme seksuaalisen häirinnän kokonaan ympäristöstämme meidän pitää tasaisesti käydä keskustelua yksilöiden itsemääräämisoikeuden kunnioittamisesta niin Historian Opiskelijain Liitossa, yliopistoilla, oppilaitoksissa, tiedekunnissa, luennoilla, ainejärjestöissä ja vielä tulevaisuuden työyhteisöjemme tasoilla. Ilman tätä tärkeää vuoropuhelua nimittäin tarvittua asennemuutosta kohti parempaa ja kaikille turvallista yhteiskuntaa ei tapahdu, jos on pienikin mahdollisuus, että viesti yksilöiden oikeuksien kunnioittamisesta ei ole tasaisesti kantautunut kaikkien tietoisuuteen. Tämän takia toivonkin, että myös seuraavina vuosina myös Holin tasolla tämän tärkeän aiheen ympärillä jatketaan keskustelua ja toteutetaan konkreettisia, kunnianhimoisia hankkeita, seksuaalisen häirinnän kitkemiseksi.

Juho Kankare
Kirjoittaja on ennen kaikkea feministi, mutta samalla myös Turun yliopiston Suomen historian pääaineopiskelija ja Holin hallituksen työelämävastaava.

Vastaa

Your email address will not be published.