Jyväskylässä 9.–10. marraskuuta järjestetyn HOL-seminaarin Learning Café -tilaisuudessa puhuttiin yllättävän paljon siitä, mitä on historia ja mitä ovat historiantutkimuksen metodit. Ennakkomateriaalin täyttäneenä odotin keskustelun käsittelevän ennemminkin henkilökunnan ja opiskelijoiden välistä vuorovaikutusta, ja siten myös kenties tarjoavan joitain kouriintuntuvia kehitysideoita kotiin vietäväksi.
Sen sijaan keskustelu jumiutui pitkäksi aikaa juuri yleiseen pohdiskeluun siitä, mitä me oikeastaan teemme tai miten meidän pitäisi se tehdä. Metodien määrittely on tietenkin itsestään selvästi tärkeä juttu opiskelijoiden kannalta, mutta ei historiantutkimus loppupeleissä mitään rakettitiedettä ole – tai kenties juuri se on ongelma. Fysiikassa eri teoriat vaikuttavat toimivan, ja niiden avulla voi päästä kuuhun; historian tapahtumien syyt ovat menneisyydessä, eikä niitä voida toistaa laboratorio-oloissa. Historia ei huhupuheista huolimatta myöskään toista itse itseään, vaikka talouskriisejä onkin kiva käsitellä siitä näkökulmasta.
Luonnontieteilijöiden piirissä historia usein näyttäytyy jonkinlaisena muka-tieteenä. Tieteenalojen erilaisuuksien vuoksi niitä on kuitenkin hankala verrata. Välillä tuntuu, että historiantutkimuksessa ei ole mitään toimivaa teoriaa, koska eri teorioiden soveltuvuus menneisyyden tapahtumiin on tulkintakysymys. Toisinaan myös tuntuu, että historiaa yritetään väkisin änkeä johonkin muottiin tai muottia historiaan. Koen ongelmalliseksi pyrkimyksemme yksinkertaistaa mennyttä, valita polkuja, jotka näyttävät johdonmukaisilta, vaikka ne eivät sitä olisi. Saatamme jättää huomiotta tietoa, joka ei näytä sopivan muottiin.
Vaikka historian suurilla kertomuksilla voi myydä iltapäivälehtien erikoisliitteitä, ne voivat saada meidät jonkinlaisen itsevarmuuden ja oikeassa olemisen tunteen syleilevään pöhnään. Tässä pöhnässä voi ajautua harhaan. Mikä kaikista kirjoitetuista historian kertomuksista on se paikkansa pitävin? Miksi joistakin asioista pitää luoda jokin suuri kertomus, vaikka sitä ei ole? Haluamme nähdä suuren syy-seuraussuhde-kertomuksen siellä, missä sitä ei yleensä ole, ja siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Tämä ongelma tulee esille hyvin vanhoista oppikirjoista, joiden kertomuksille on nykyään helppo nauraa.
Ongelmista huolimatta ei voi väittää, ettei historian tutkiminen olisi tarkoituksenmukaista. Meillä on tarve tulkita menneisyyttä, se on osa identiteettiämme. Vaikka esimerkiksi vuoden 1918 sodan syntyyn ei löydy lopullista totuutta, se ei tarkoita ymmärryksen tavoittelun olevan arvotonta. Sanotaan että menneisyyden virheistä pitäisi oppia; pitäisi ainakin yrittää. Meidän ei kannata kulkea laput silmillä ja toistaa tietämättämme menneisyyden virheitä. Tämäkin tosin kuulostaa narratiiviselta harhalta – osaammeko erottaa, mikä oli virhe ja mikä ei?
Keskiviikkona 14. marraskuuta 2012
Teemu Perhiö
Kirjoittaja on poliittisen historian opiskelija Helsingistä
